tiistai 19. kesäkuuta 2012

Rauhoitu ihmeessä

Ollaan keskikesän kynnyksellä. Taukoamatonta lintujen laulua, ihan pikkuisen hyttysten ininää, kesäisiä tuoksuja…

Viimeistään nyt olisi kyettävä etääntymään (työ)kiireestä, jatkuvasta ponnistelusta ja iänikuisesta suorittamisesta. Vai,… tuntuuko kenties siltä, että juuri nyt ovat viimeiset hetket ottaa itsestään viimeiset löysät pois?

Siis, että voisi vasta sitten tyynin mielin viettää lomansa? Tai, että loman voisi edes mitenkään pitää!



Mitä onkaan kiire? Kirjailija Milan Kundera on sanonut sen omalla tavallaan kirjassaan Kiireettömyys: ”Kun asioita tulee liian nopeasti, kukaan ei voi olla varma mistään, ei yhtään mistään, ei edes itsestään.”

Kiire on tunnetila. Se syntyy siitä, että ahdamme liian paljon asioita liian vähään aikaan.

Tavallaan kiire on myös hermostuneisuuden muoto. Se on tunne siitä, että pitäisi olla jo seuraavassa kadun kulmassa. Tai, että: ”Voi voi. Tämähän olisi pitänyt tehdä jo eilen!”

Olen kiireinen, olen tärkeä

Kiire on ristiriitainen tunne. Oletteko huomanneet, että kiire ja ”jatkuva liike” tekevät meistä tärkeitä.

On niin muodikasta pysyä taukoamattomassa liikkeessä, tai kuten sosiologi Zygmunt Bauman on asian haukahtanut: ”Kyvyttömyys pysähtyä on yksi nyky-yhteiskunnan omimmista piirteistä.”



Huomaatteko! Toisaalta voivottelemme kiirettä, mutta toisaalta pädemme ja olemme ikään kuin olemassa kiireen kautta.

Kiireessä on jotain taianomaista. Paitsi, että kiire on tarttuvaa, se on globaalia. Sitä osoittaa se, että kiireestä puhutaan niin samoin sanankääntein ja niin samanaikaisesti eri puolilla maailmaa.

Esimerkiksi Japanissa on kehitelty oma sanakin kroonisen kiireen ja liikatyöskentelyn aiheuttamalle sydänkuolemalle. Kun näin ikävästi pääsee käymään, japanilaiset puhuvat kiroshista.

Kiire kuuluu erityisesti kaikkialle

Kiire tuottaa vahinkoa, vaikkapa ystävyyssuhteisiin.

Luin jotakin brittiläistä kiiretutkimusta, jonka mukaan puolet sikäläisistä aikuisista tunnusti menettäneensä yhteyden yhteen tai useampaan ystäväänsä aivan liian tiukkojen aikataulujen vuoksi.

Britannian valtion julkaisemien tilastojen mukaan sikäläinen työssä käyvä vanhempi käyttää tätä nykyä kaksi kertaa enemmän aikaa sähköpostien lukemiseen kuin omien lastensa kanssa oleiluun. Minusta tuntuu, että tämä kotoinen työelämämme on aivan yhtä kiireellä kyllästettyä.



Nyt joku kysyy, voiko kiire olla koskaan hyväksi?

Njaah… Ehkä kiire on hyväksi ja hyväksyttyä, jos se on ehdottoman tilapäistä ja sen avulla saadaan jotain hyvää aikaan, esimerkiksi pelastetuksi ihmiselämä.

Yleensä asiat ovat kyllä aivan päinvastoin, eli kiire synnyttää huonoja asioita, onnettomuuksia, keskentekoisuutta - vaikkapa viimeistelemättömiä tuotteita. Näistähän on jatkuvasti uutisia ympäri maailman.

Kaiken aikaa löytyy rottia säilykepurkeista. Kaiken aikaa autojen kaasupolkimet juuttuvat pohjaan. Niin käy kiireen vuoksi, kun ei ehditä tehdä asioita kunnolla.

Hallittu hidastelu

Hallittu hidastelu, tai kuten myös sanotaan, downshiftaaminen, on kepin tuikkaamista kiireen rattaiden pinnojen väliin.

Ei kyse laiskuudesta ole, enemmänkin kohtuullistamisesta. Se on pysähtymistä, järjen käyttöä. Se on siirtymistä peilin eteen ja kysymistä: mitä ihmettä varten sinä ihminen paahdat? Luuletko kerran olevasi onnellinen, kun muistat hölkyttäneesi kiireellä läpi elämäsi?



En sano, että jokaisen pitäisi harrastaa hidastelua, mutta vissi, omakohtainen suhde alituiseen tukka putkalla rientämiseen meidän olisi hyvä löytää.

Hallittu hidastelu on vastalääke elämäntapamme synnyttämälle stressille ja kiireelle. Aivan samanlaisia terapeuttisia merkityksiä on vaikkapa puutarhanhoidolla, kutomisella tai vaikkapa mato-onkimisella. Kokeilkaapa sitä kesäauringon kilossa läheisellä järvellä – mikä mahtava fiilis!

Itse asiassa juuri Juhannus on aikaa, jolloin pitäisi olla aikaa itselle ja läheisille. Se on aikaa, jolloin ulottuvillanne on – pitäisi olla — rippunen tahkeasti soljuvaa, suorastaan matavaa aikaa.

Hyvää keskikesän juhlaa kaikille!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti