maanantai 27. elokuuta 2012

Loma koettelee parisuhdetta

Äkkäsin tuoreesta Yrittäjäsanomat -lehdestä psykologi ja parisuhdekouluttaja Kari Kiianmaan lyhyen haastattelun.

Toimittaja halusi tietää, miten kesäloma näkyy mielenterveyspalveluiden käyttäjämäärissä. Kiianmaan mukaan lomat, erityisesti kesälomien jälkeinen aika – siis juuri tämä aika (!) — näkyy suorastaan piikkinä hänen työssään. Ruuhkaa kuulemma on.


”Niin on ollut jo viimeiset kymmenen vuotta”, summaa Kiianmaa. ”Itse asiassa yhteydenotot ovat lisääntyneet jo lomien aikanakin.”

Tämä ei ollut aivan uutta. Nimittäin, törmäsin aivan samaan ilmiöön jo kirjoittaessani kirjaani Pakattu aika (Gummerus, 2010).

Työ pitää parit tahoillaan

Kirjani silloisessa aineistossa oli uutinen, jossa kerrottiin avioerojuristien kautta läntisen maailman olevan kiireisimmillään heti kesälomien jälkeen. Tämä nyt esille tullut ei siis ole suomalainen ilmiö, eikä edes aivan tuore.

Entä, miten se selitetään? Näin: aikaa vaativa ansiotyö pitää monet avioparit onnistuneesti erillään suurimman osan vuotta. Kun ei kohdata, ei myöskään riidellä.

Usean viikon kesäloma onkin sitten monille pareille suorastaan ylivertainen koetus.

Yhteinen loma-aika on ladattu kukkuramitallisella toiveita ja suunnitelmia. Lomasta pitäisi tulla huippuviihdyttävä, huippurentouttava ja huippuelvyttävä.


Mutta kuinka käy: lomalla työstressin ja uupumuksen riuduttamien hermoraunioiden toiveet eivät syystä tai toisesta kohtaakaan! Lomasäätäkään ei saatu, vaikka piti.

Kutakuinkin näin asioiden mönkään menemisen esitti myös Kiianmaa.

Jostain siis ilmestyy ratkaiseva väliin tuleva muuttuja, se kuuluisa oljen korsi, joka katkaisee kamelin selän. Niinpä, eräänä loppukesän sateisena sunnuntai-iltana padotut tunteet leimahtavat vielä kerran, ratkaisevan kerran.

Ei siis ihme, että kaikki eivät sydämestään edes odota lomia.

Loman pitäminen on taito

Tulee tässä tahtomatta mieleen se britannialainen kiiretutkimus, joka pani pohtimaan lomailua taitona. Ehkä lomailu - todella! - onkin jonkinlainen kansalaistaito, jonka moderni ihminen on parin viime vuosikymmenen aikana onnistunut unohtamaan?

Tuon selvityksen mukaan näet puolet sumuisen saarivaltion aikuisista tunnusti menettäneensä yhteyden yhteen tai useampaan ystäväänsä aivan liian kiireisten aikataulujen vuoksi.

Eikä näistä aikatauluista luovuta aina edes lomalla!


Onko joku panneet merkille saman? Tuomme aikataulut ja tehtävälistat myös lomalle! Pitäisi olla niiiin tehokas. Pitäisi ehtiä tehdä sitä ja sitä. Ja lopuksi maalata talo. Ja aivan vähän sisäremonttia.

Alkukesällä mainitsinkin siitä Britannian valtion julkaisemasta tilastosta, jonka mukaan sikäläinen työssä käyvä vanhempi käyttää kaksi kertaa enemmän aikaa sähköpostien lukemiseen kuin vaikkapa omien lastensa kanssa oleiluun.

”Mun isä ei ollu ikinä kotona”

Epäilen, että juuri tällaisten uutisten äärellä minussa alkoi vähin erin kehittyä vahva tunne, että jos elämämme on tämmöistä, siinä on jotakin pielessä.

En totisesti halua jakaa tunnettani niiden työelämätutkijoiden eri puolilla maailmaa haastattelemien perheenisien kanssa, jotka tunnustavat viettävänsä enemmän aikaa projektiensa ja työkavereittensa (niin hauskoja veikkoja kuin he ovatkin) kuin perheittensä parissa!


En halua tarjota lapsilleni koulupäivän jälkeistä tyhjää kotia, jossa kukaan ei kuuntele heidän tarinoitaan, ongelmiaan, ilojaan, onnistumisiaan, epäonnistumisiaan tai pelkojaan.

En myöskään halua, että lapseni aikuisiksi vartuttuaan muistelevat: ”Ai, siis mun isä? Se kai oli aika pitkä kaveri...En mä oikeastaan muista isästä muuta kuin, että ei se ollu ikinä kotona.”

Tunnen ihmisiä, jotka muistelevat isäänsä näin. Se ei ole järin mairiteltava kuva.

perjantai 17. elokuuta 2012

Onneen ei tarvita tavaraa – vai tarvitaanko?

Maailma sen kun pullistelee ristiriitaisuutta. Ajatelkaa nyt tätäkin: suurin osa meistä voi potremmin kuin koskaan, mutta se ei aina näy — vaikkapa hyvinvointilastoista.

Varallisuus kyllä lisääntyy. Elinikäennusteetkin osoittavat koilliseen. Samaan aikaan kuitenkin tuntuu kuin uupuisimme ja jotenkin nahistuisimme keskelle parasta työikäämme.


Entä pään sisäinen maailma, mielemme? Totta, se voi kehnonlaisesti. Moni joutuu valittaen toteamaan, ettei oikein hallitse mielensä liikkeitä. Masennus lisääntyy.

Eikö ole merkillistä: jo kolmikymppisinä monet meistä ovat elon ahdistuksessaan niin syvällä, että hyvä, että jaksavat yhtään elää. Yhä useampi popsii lääkkeitä voidakseen edes hetkeksi unohtaa hivuttavan arkensa murheet.

Näkyy se muullakin tavoin. Muutaman viime vuoden aikana alkoholia on kulutettu enemmän kuin koskaan sodan jälkeisessä Suomessa. Koteja särkyy ja lapsia otetaan huostaan kiihtyvällä tahdilla.

Liioittelin, tahallani

Mutta: tämmöiseltä elämän katselu kieltämättä joskus tuntuu. Eniten tämmöiseltä tuntuu, kun tulee silmäilleeksi viikkolehtien lukijakirjeitä tai netin keskustelupalstoja.

Tuntuu kuin meillä olisi suoranaisia onnellisuuspaineita.

Filosofit ovatkin puhuneet merkitystyhjiöstä, tai jopa tyhjiöistä, monikossa. Näitä tyhjiöitä me näennäisen yltäkylläisyyden äärellä kasvaneet koetamme kuin henkemme uhalla täyttää.


Kun ympärilleen katsoo, huomaa, että kaupallinen kulttuuri ja media eivät suurestikaan auta näissä paineissa: Sinä siellä. Hanki tämä, saat elämääsi sitä ja sitä!

”Ihmiset tahtovat kaikenlaista, vieraita tavaroita vieraista maista. Pian on kaapit täynnä kamaa, elämä kuitenkin yhtä ja samaa. Onneen ei tarvitse tavaraa hankkia, siihen ei tarvita edes pankkia.”

Näin rallattelee Uppo-Nalle Elina Karjalaisen lastenkirjassa.

Onnellisuuden olemus

Eivät filosofit toki ongelmaa ole ratkaisseet. He ovat maailman sivu koettaneet saada edes jonkinlaisen otteen onnen tunteesta, onnellisuudesta.

Viime aikoina onnellisuudesta ovat olleet kiinnostuneita myös talouden ekonomistit. He ovat (yllättäen) panneet merkille, etteivät ihmisten auvon tuntemukset näyttäisi suurestikaan lisääntyvät vaurastumisen myötä.


Niin uskomattomalta kuin se tuntuu, 1930-luvun alun totaalisurkeuden keskellä eli kutakuinkin sama prosenttiosuus onnelliseksi itsensä tuntevia ihmisiä kuin mitä heitä löytyy nykyisen öky-yltäkylläisyyden keskeltä.

Tilastotieteilijätkin nyökyttelevät päitään: samaa todistavat myös heidän kurvinsa. Raha ei näyttäisi tekevän ihmistä onnelliseksi. Epätoivoisiin tekoihin langenneiden joukossa on yllättävän paljon hyvin toimeen tulleita.

Siitä huolimatta, moni uskoo itsepintaisesti, että nimenomaan omistamiseen kätkeytyy onnen tae. Useimmat meistä (joilla varallisuutta ei omien kokemustensa mukaan ole riittävästi) näet ajattelevat, että vasta tavaran äärellä ihminen voi päästä aidon onnen fiiliksiin.

Mark Zuckerbergin patja

Moni tuntee Abraham Maslow'n tarpeiden hierarkian. Aben sanomahan oli tämä: kun ihminen on saanut kuriin nälän, janon ja vilun tunteet, onnen ainekset alkavat koostua yllättävn aineettomista asioista.

Maslow kykeni osoittamaan, että jokainen meistä kaipaa muiden ihmisten läheisyyttä, yhteisön arvonantoa, mielekästä tekemistä ja jopa itsensä toteuttamisen hurmaa.

Tässä on myös selitys siihen, miksi miljoonia voittaneet lottovoittajat eivät ole tulleetkaan pysyvästi onnellisiksi.


Jopa miljardeja (miljardi on tuhat miljoonaa J) tienanneet teknoyrittäjät ovat lähipiirinsä yllätykseksi vetäneet päivästä toiseen päälleen halppisfarkut ja palanneet paiskimaan töitä. He ovat tehneet niin, vaikka heillä olisi mahdollisuus viettää loppuelämänsä etelämeren saarilla palmujen alla!

He huomasivat, ettei raha tuonutkaan onnea.

Paljon enemmän onnen tunnetta heidän elämäänsä toi vaikkapa työtovereiden ja läheisten ihailu ja kunnioitus. Myös onnistuminen kannusti. Se tarjosi yllykkeitä koettaa entistä pontevammin.

Hyvä esimerkki tästä on Facebookin perustaja Mark Zuckerberg. Hänet bongattiin nukkumasta lattialta nukkavierun patjareuhkan päältä vielä senkin jälkeen, kun hänen omaisuutena oli miljardeja dollareita.

Mitä tästä opimme? Lopetetaan se palkkanauhojen tiirailu ja mennään mustikkaan – nyt niitä nimittäin on!

keskiviikko 8. elokuuta 2012

Voiko murrosikäistä kasvattaa?

Apua! Mitä teen 12-vuotiaan tyttäreni kanssa, kun minulta meinaa mennä herrrmottt?!! Hän on aivan eri ihminen kuin se ihastuttava, pikkuinen tyttöni vielä vuosi sitten. Sano, mikä on normaalia???

Tämmöisiin hämmennystä pursuviin kysymyksiin törmää toisinaan.


Ilmiselvästi epätietoinen vanhempi on tässä kolhaissut päänsä ilmiöön nimeltä murrosikäisen kasvatus. Moni meistä on kokenut, että se, mikä vielä kaksi vuotta sitten tuntui fiksulta ohjeelta, ei tunnu enää ollenkaan yhtä pätevältä.

Mitään ”normaalia” murrosikää ei liene olemassakaan. Murrosikäiset tekevät, kokevat ja ajattelevat eri tavalla ja kehittyvät omaan tahtiinsa – jopa samassa perheessä. Tästä kai on lähdettävä.

Kaiken takana on luottamus

Mutta jokin sentään on pysyvää. Kuten kaikessa kasvatuksessa, myös murrosikäisen kasvatuksessa kaikki saa alkunsa luottamuksesta. Vain luottamuksen varaan voidaan rakentaa hedelmällinen yhteys.

Rosoisimmillaankin nuori odottaa ja toivoo voivansa tulla rakastetuksi sellaisena kuin on.

Vaikka nuori haluaisi karkottaa sinut käytöksellään etäälle, muista, että sinä olet hänelle sittenkin tärkeä. Tuimimmissakin tilanteissa nuorelle olisi vain jaksettava kertoa, että hän on arvokas, ihana, ainutlaatuinen ja aivan erityinen.


Luottamuksellisen suhteen rakentaminen saa alkunsa jo vuosia ennen murrosikää. Itse asiassa ikävuodet 0-4 ovat ihmislapsen tärkeimpiä kehityksen vuosia, myös tulevan vuorovaikutuksen näkökulmasta.

Nuori on herkkä. Niinpä hän aistii senkin, onko vanhemmalla hänelle oikeasti aikaa, onko hän oikeasti kiinnostunut. Jos me toistuvasti kiireisiimme vedoten ylenkatsomme nuoremme, se ei johda hyvään. Luottamus kärsii.

Tämän kirjoitan sen takia, että olen kohdannut monia nuoria aikuisia, jotka ovat puhuneet ”kiireisistä vanhemmistaan, joilla oli kyllä asema ja kunnianhimoisia tavoitteita lapsiaan kohtaan, mutta ei aikaa.”

Mittakaavaongelma

Vaikka murrosikäinen voi olla kaiken kuohuntansa keskellä yliampuva, keskeneräinen ja epävarma, hän tarvitsee (ja odottaa) jykevää turvallisuutta (joskus jopa suojelua), rajoja ja rakkautta.

Siksi ei pitäisi aivan suoralta kädeltä tyrmätä, mitätöidä tai vähätellä nuoren puheita, ei, vaikka hänen ajatuksensa tuntuisivat miten epärealistisilta tai oudoilta.


Tyrmäämisen sijaan voisimme koettaa ymmärtää sitä vierauden kokemusta, josta tuo outous nousee. Oivaltaminen voi edellyttää sen muistamista, että me (hänen vanhempansa) olemme olleet tässä maailmassa paljon pidempään kuin hän.

Sen sijaan nuori: hän on vasta rakentamassa kuvaansa maailmasta, maailmankuvaansa. Siksi hänen (oudotkin) pelkonsa ja ajatuksensa voivat olla äärimäisen todellisia.

Tässä on kysymys eräänlaisesta mittakaavaongelmasta. Koska meidän aikuisten perspektiivi on niin totaalisen erilainen, emme aina näe nuoren elämän ”merkityksellisiä” asioita.

Vanhempi on vanhempi, ei kaveri

Kuulemma mies pelkää avioliitossa eniten tilanteita, joissa vaimo ilmoittaa ”haluavansa keskustella”. Sama pätee nuortenkin kohdalla. Taustalla on pelko jostakin ”suuresta, jo tapahtuneesta katastrofista”.

Siksi olisikin tärkeää, että myös nuori pystyisi purkamaan tunteitaan kotona. Ei tällaista kykyä saada syntymälahjana. Keskustelutaitoa voi harjoitella sujauttamalla ”syvällisempiä” asioita arkeen sinne ja tänne: ruokapöytään ja muihin luonteviin kohtaamisen tilanteisiin (sauna, auto jne.).


Paras tilanne keskustelulle olisi tietysti häiriöistä vapaa, rauhallinen paikka. Ole rehellinen. Jos olet huolissasi, kerro mikä sinua huolestuttaa. Näen, että jokin aiheuttaa sinulle pahaa oloa. Haluaisitko puhua siitä, onko tapahtunut jotakin?

Tiedän, ei se aina suju. Aika usein nuori kieltää ongelmansa. Hän saattaa kiivastua, tai hän saattaa pyrkiä sivuuttamaan asian. Näin saattaa käydä useamminkin perä jälkeen.

Kärsivällisyys kantaa kuitenkin hedelmää. Sitäkään ei pidä kieltää, etteikö elämä välillä tekisi kipeää. On kuitenkin hyvä muistaa, että luita nämä soveliaisuuden rajoja koettelevat tilanteet eivät riko.

Lopuksi muistakaamme: vanhempi on vanhempi, ei kaveri. Sitä nuoremme eivät odota. Kaverit ovat erikseen.