maanantai 24. syyskuuta 2012

Kaaos - sen kaihtamisen järki

Koetin kaivella netistä erään asiantuntijan yhteystietoja. Siinä puuhassa tulin eksyneeksi hänen webbisivuilleen. Sivuilta löysinkin, paitsi kaipaamani yhteystiedot, yllätyksekseni myös jotakin muuta.


Huomioni kiinnittyi peräti oudon näköiseen luetteloon. Se oli otsikoitu: ”Työpöytäni ylälaatikon sisältö”. Numeroidun listauksen oheen oli liitetty päivämäärä, joka antoi ymmärtää, että kyseisen laatikon sisältöä seurataan ja myös luetteloa päivitetään.

Ylälaatikko näytti tuona päivänä tällaiselta (olen saanut ao. henkilöltä luvan viitata asiaan):

     1.   Casio HT-100 ajastin 
     2.   Kuusi muilta saatua käyntikorttia (joista 2 ulkomaalaisia)
     3.   AAMR:n jäsenkortti vuodelle 2001 
     4.   TrodatPrinty 4910 - leimasin (teksti: TS) 
     5.   Trim -kynsileikkuri 
     6.   Kaksi kahden euron kolikkoa, vuosiluvut 2001 (suomi) ja 2002 (kreikkalainen)
     7.   Telefax Post it- lappuvihko 
     8.   17 isoa paperiliitintä 
     9.    48 pientä paperiliitintä 
    10.   11 kpl HB-lyijykyniä (Staedtler Minerva, made in Germany) 
    11.   Nature Future - kirjepaperilehtiö 
    12.   Sinitarralevy (n. puoli pakkausta) 
    13.   2 kpl Clean wet/clean dry -näytönpuhdistajaa 
    14.   20 kpl mapin nimilappuja
    15.   Hotis Red stripe -pakkaus: 2000 kpl nitojan niittejä kokoa 24/6 
    16.   28 kpl kumilenkkejä 
    17.   Stabilo Boss - merkkaustussi (oranssi) 
    18.   2 kpl "made in China" paperiliitintä 
    19.   4 kpl Sigel-merkkisiä post it-lappuvihkoja 
    20.   6 kpl 3M-merkkisiä posti it -lappuvihkoja 
    21.   1 kpl hakaneuloja 
    22.   Trodat typo printy 4952 -leimasin (teksti: Tie auki! -projekti) 
    23.   Tulitikkurasia, jossa 16 käyttämätöntä tikkua. 
    24.   Takkiin kiinnitettävä nimilappu, jossa teksti "Seminaire HELIOS II, 7 au 9 novembre 1996 S. T. FINLANDE". 
    25.   103 kpl omia käyntikortteja 
    26.   Rautalangasta väännetyt pikkuruiset silmälasit 
    27.  Pienet kumiset silmälasit Mara Sapon-Shevinin luennolta kesällä 1998. 

28 kpl kumilenkkejä

Kuten sanottu, olin jokseenkin äimistynyt näkemästäni. Oli aivan pakko kysäistä kaverilta: 

"Öh, tuota...mikähän pyrkimyksenäsi on mahtanut olla työpöydän ylälaatikon noinkin tarkalle ynnäilylle. Miksi on tärkeää tietää ylälaatikossa majailevien kumilenkkien määrä?"

”Oletkin ensimmäinen, joka kertoo huomanneensa tämän,” aloitti vastaamisensa tämä omaisuutensa luetteloija.


Sain selityksestä sen käsityksen, että kyse oli pyrkimyksestä tällaisen toimen kautta hallita ympäristöä, sen ajoittaista kaoottisuutta.

Tulkitsen homman niin, että meillä itse kullakin on pyrkimys hallita elämäänsä, pitää oman elämänsä palikoita järjestyksessä. Sosiologit puhuvat hallinnan tunteesta.

Joku pitää kotinsa nurkat puhtaana, joku toinen pesee säntillisesti autonsakin - vaikkapa joka torstai.

Aamun lehti puhtaalle pöydälle

Muistan lukeneeni jostakin nyrkkisäännön, jonka mukaan nukkumaan ei pitäisi mennä siivoamatta keittiön pöytää.  Ajatuksena tuntuu olevan, että silloin voisi aloittaa jokaisen uuden päivän aivan konkreettisesti ”puhtaalta pöydältä”.

Hyvältä kuulostava idea, joskin esimerkiksi lapsiperheessä se saattaa joskus jäädä haaveeksi.


Ajatus ympäristön - vaikkapa kodin, tai pelkän pöydän - siisteydestä liittyy siihen, että meissä on jatkuvasti läsnä ikään kuin kaksi maailmaa, ulkoinen ja sisäinen.

Kun koemme ympärillämme siisteyttä, meistä voi tuntua, että näin pystymme pitämään myös sisäisen maailmamme (päämme ja ajatuksemme!) järjestyksessä.

Kaaos neroja varten?

Toisaalta, tämä kokemus ei kosketa kaikkia meitä samalla tavoin. Jokaisella on kokemuksia myös ihmisistä, joilla ei selvästikään näyttäisi olevan suurtakaan intohimoa tällaiseen ulkoisen järjestyksen pitoon.

On myös taitettu paljon peistä siitä, mitä itse kunkin kyky pitää yllä järjestystä kertoo hänen luonteestaan.

Toisaalta, on väitetty: "Kuka tahansa pystyy pitämään yllä järjestystä, mutta vain nerot hallitsevat kaaosta."



Väite kätkee sisäänsä kaksi ajatusta: järjestys on toisaalta tavoiteltavaa, mutta joka järjestyksen puutteen hallitsee, on tavalla tai toisella onniteltava.


On jopa uskottu, että luovissa ihmisissä on enemmän niitä, jotka eivät hätkähdä kaaosta, esimerkiksi sitä tiskipöydällä uhittelevaa astiaröykkiötä.

Ottamatta kantaa väitteen todenperään, se osoittaa, että olemme varsin yksilöllisiä sen suhteen, miten lähiympäristön järjestys (tai sen puute) vaikuttavat psyykemme tilaan.

Näkisin niin, että erilaisuus tässäkin suhteessa - ainakin tiettyyn rajaan asti - olkoon rikkautta.

Tämä kirjoitus on sukua reilun vuoden takaiselle blogilleni, jossa tarkastelin sekasotkua mahdollisen tehokkuuden näkökulmasta.

perjantai 14. syyskuuta 2012

Kuka on asiantuntija?

Mikä siinä on, että ihmisen pitää olla syvimmästä ahdistuksen, työuupumuksen syöveristä tai ehkä henkilökohtaisen konkurssin ahdingosta noussut ollakseen uskottava, ollakseen asiantuntija: "Nyt kuvaa elämänsä raunioilta noussut Geir Pynkkyläinen tiensä menestykseen".

Näitä tämmöisiä otsikoita joskus näkee. Tämä tuli mieleeni törmättyäni YLE:n taannoiseen uutiseen, jonka mukaan asiantuntijaksi pääsee nykyään kovin heppoisin eväin.


Jutun pointti oli se, että asiantuntijoilta ei enää vaadita muodollista kelpoisuutta (esimerkiksi alan koulutusta), saati tieteellistä pätevyyttä.

Tämä puolestaan on johtanut pinnallisen mutu-tiedon tai kaupallisesti motivoituneiden puheenvuorojen sikiämiseen. Äänessä olijoiden määräkin on paisunut suureksi.

Ota siinä sitten selvää, mitä ja ketä pitäisi kulloinkin uskoa!

Jokainen on verotuksen asiantuntija – vai onko?

Sosiaalinen media lienee yksi asiantuntijoiden kasvualusta. Oletteko huomanneet: on ruokabloggaajia, käsityöbloggaajia, retiisien kasvattajia, jne.

Blogeja saattavat pitää aivan tavalliset ihmiset, jotka nyt sattuvat pitämään retiisien viljelystä (ja ovat ainakin kerran todistetusti saaneet sadon onnistumaan). Kuinka ollakaan, he ovat näkyvästi esillä ollen tulleet ikään kuin puolivahingossa ”brändänneeksi” itsensä aiheen asiantuntijaksi.

Eivät he siihen itse ole syyllisiä olleet. Me muut sen olemme tehneet.


Ruokabloggaajasta on siis tullut ”ravitsemusasiantuntija”, blogia pitävästä, Facebook-profiilin omaavasta koodarista on tullut ”sosiaalisen median asiantuntijana” ja maakuntalehden kolumnistista on tullut kaikkien alojen asiantuntija, jolla on oikeus irvailla kaikelle, mitä ajassa liikkuu.

Erityisesti verotuksen asiantuntija tämä kolumnistimme on, koska…nii’in, häntähän on palkansaajana verotettu.

Autolla matkustamisen asiantuntija

Oikeastaan asiantuntijuusongelmassa on toinenkin laita. 

Kerron esimerkin aivan viime päiviltä. Erään yliopiston kasvatuspsykologian proffalle (ehei, minä se en ole!) oli jostakin mediasta soitettu. Oli tivattu, mitä neuvoja professori voisi antaa lapsiperheen autolla matkustamiseen?

Proffa oli hieman huvittuneena todennut, ettei hän suinkaan ole tämän aiheen asiantuntija! Hän näet on perehtynyt vain siihen-ja-siihen.


Toisaalta tämän ymmärtää. Mutta toisaalta ei.

Itse ajattelen niin, että kyllä kasvatuspsykologian professori on vähintään jonkin tason asiantuntija tämmöisessäkin lapsiperheen autollamatkustamisasiassa. Kyllä hänellä jotakin sanottavaa siihen jo koulutuksensa perusteella taatusti on!

Totta kai rutinoitunut suuren perheen isä tai äiti on tässä asiassa myös yhdenlainen asiantuntija, mutta se veisi meidät taas tuohon edellä irvailemaani tikkausblogiasiantuntijuuteen.

Pelkuruus on pettämistä

Rypistän siis otsani uudelleen ja kysyn: jos ei meillä yliopiston tutkijoilla tai opettajilla ole vastausehdotuksia aivan oikeisiin arkipäivän ongelmiin, niin mikä meidän tehtävämme tässä yhteiskunnassa sitten on?

Tuntuu kuin meillä olisi joskus perin outo käsitys siitä, mitä on asiantuntijuus.

Meistä (esimerkiksi täällä korkeakouluissa!) kun liian usein tuntuu, että aiheesta pitäisi olla tehtynä vähintäänkin väitöskirja, ennen kuin uskallamme suutamme avata.


Mitä semmoinen, vaikkapa nyt tiede, palvelee, joka ei kykene keskusteluun tavallisista ilmiöistä? Joka ei tohdi sanoa mielipiteenään yhtään mitään! Joka kyyristäytyy pelkäksi toisaalta-toisaalta –diipadaapaksi.

Sehän on veronmaksajien pettämistä. Sekin. Tiedän kyllä muitakin tapoja pettää veronmaksajia, mutta otetaan niitä lisää toisella kertaa.

Tämän sanon siksi, että korkeakoulutus on ainakin toistaiseksi meillä Suomessa aivan ilmaista. Kyllä tälle sijoitukselle pitää saada vastine.

keskiviikko 5. syyskuuta 2012

Mitä voisimme oppia nuoriltamme

Pari viikkoa sitten luin uutisen, jonka mukaan käsityksemme työhön intohimoisesti suhtautuvasta, luovuutta ja ideoita pursuvasta Y-sukupolvesta on myytti. Se on kuulemma uskomus, joka ei pidäkään paikkaansa.

15/30 Research –nimisen firman tekemän tutkimuksen mukaan  1980- ja 90-luvuilla syntyneet nuoret aikuisemme ovat myös arvostuksiltaan huimasti konservatiivisempia kuin mitä olimme kuvitelleet.


Sellaiset asiat, kuten talouskasvu, kuluttaminen ja mammonan kokoaminen eivät ole heidän toiveiden listansa kärjessä - enää. Tätä tukee se, että jopa 3/4 prosenttia nuoristamme on seurannut suorastaan huolissaan arvomaailman koventumista työelämässä ja taloudessa.

Hetkinen, millaisten asioiden perään nuoremme sitten ovat?

Yllätys, yllätys. Tutkijoiden mukaan he haluavat lähivuosinaan elää tavallisen ihmisen tavallista arkea.

Oikeastaan tämä ei ollut aivan uskomatonta. Jo pari, kolme vuotta sitten tehtiin Suomessa nuorten keskudessa tutkimuksia, joiden mukaan kovat arvot ja taloudellisen menestyksen kaipuu olivat selvässä laskusuunnassa.

Isä nauroi, kun olin lapsi!


Muutakin positiivista nämä tuoreimmat tutkimukset paljastivat: esimerkiksi sen, että huima valtaosa suomalaisnuorista kokee elämänsä olevan juuri nyt onnellista.

Samalla nuoret kuitenkin myöntävät tulevaisuuteen liittyvän vakavia huolenaiheita, pelkojakin. Yli puolta nykynuorista huolestuttaa muun muassa oman työpaikan löytyminen. Miten tulen jaksamaan työssä, kysyy myös huolestuttavan moni nuori. Ja huomatkaa: ennen kuin on edes siirtynyt työelämään!


Käsi sydämelle vanhemmat kanssani: sanokaapa, ovatko tällaiset pelonaiheet kovinkaan kummallisia?

Työelämän vauhti kasvaa kierrosten lisääntyessä, muutokset seuraavat toisiaan. Kaiken päälle tulevaisuutta varjostaa yhä epämääräisempiä piirteitä saanut talouden taantuma ja työttömyyden uhka.

Herttinen. Eihän tässä nuoren tarvitse kuin istua silmät auki kotinsa päivällispöydässä huomatakseen, että jotakin on tapahtunut!

Mun isä sentään nauroi joskus ennen! Nyt se ei naura koskaan. Se ärisee ja sen katse harittaa.
 
Nuorten luovuuskin on myytti

Palataanpa vielä hetkeksi näihin tuoreimpiin tutkimustuloksiin. Niiden mukaan useimmille nuoristamme työn tehtävä on rahoittaa muuta elämää. Ei siis sen suurempaa, ei sen ohjelmallisempaa.

Tämän toteamuksen äärelle jäin fiilistelemään. Miksi jäin? Siksi, että näen tässä selvästi jonkinlaisen paluun vanhaan.

Minulle historia on aina ollut jonkinlaista aaltoliikettä. Asiat, arvostukset ja jopa kokonaiset aatteet palaavat pinnalle tietyin väliajoin, olivatpa ne miten ymmärrettäviä tai käsittämättömiä tahansa.


Esimerkiksi näissä nykynuorten arvoissa on jotakin hyvin samantapaista, joista muistan antropologi Karl Polanyin (1886 - 1964) kirjoittaneen.

Polanyi näet muistutti, että esikapitalistiset yhteisöt (siis paimentolaiset, metsästäjät, keräilijät ja semmoiset) arvostivat nekin perhettä, heimoa, uskontoa, kunniaa ja perinteitä.

Tällaiset asiat olivat heille suunnattomasti arvokkaampia kuin kiiltävät esineet. Eivät he tunteneet kiirettä.

Polanyin mukaan siinä ei ollut mitään ihmeellistä. Ihmisen perustavimpia tarpeita nimittäin on tuntea kuuluvansa johonkin, tuntea olevansa osa yhteisöä.

Vanhempiaan viisaampaa väkeä

Mikäli nykytutkimusten tulokset pitävät yhtään paikkaansa, nuoremme ovat viisaita, viisaampia kuin vanhempansa.

He ovat oppineet, että ihminen voi ansaita elämänsä aikana paljon rahaa, jopa valtavia summia. Mutta, he ovat myös nähneet tähän kuvioon liittyvän kummallisen nurinkurisuuden.


Ihminen voi syytää huimia summia valtavaan määrään arvotonta roinaa (tiikkisiä pullotelineitä, vilkkuvia fondue-patoja, iskelmiä laulavia vohvelirautoja...) ehtimättä hankkia yhtäkään todellista ystävää.

Tai kykenemättä tuntemaan onnellisuutta. Mitä hyötyä on kuolla hylättynä ja yksinäisenä?