perjantai 14. syyskuuta 2012

Kuka on asiantuntija?

Mikä siinä on, että ihmisen pitää olla syvimmästä ahdistuksen, työuupumuksen syöveristä tai ehkä henkilökohtaisen konkurssin ahdingosta noussut ollakseen uskottava, ollakseen asiantuntija: "Nyt kuvaa elämänsä raunioilta noussut Geir Pynkkyläinen tiensä menestykseen".

Näitä tämmöisiä otsikoita joskus näkee. Tämä tuli mieleeni törmättyäni YLE:n taannoiseen uutiseen, jonka mukaan asiantuntijaksi pääsee nykyään kovin heppoisin eväin.


Jutun pointti oli se, että asiantuntijoilta ei enää vaadita muodollista kelpoisuutta (esimerkiksi alan koulutusta), saati tieteellistä pätevyyttä.

Tämä puolestaan on johtanut pinnallisen mutu-tiedon tai kaupallisesti motivoituneiden puheenvuorojen sikiämiseen. Äänessä olijoiden määräkin on paisunut suureksi.

Ota siinä sitten selvää, mitä ja ketä pitäisi kulloinkin uskoa!

Jokainen on verotuksen asiantuntija – vai onko?

Sosiaalinen media lienee yksi asiantuntijoiden kasvualusta. Oletteko huomanneet: on ruokabloggaajia, käsityöbloggaajia, retiisien kasvattajia, jne.

Blogeja saattavat pitää aivan tavalliset ihmiset, jotka nyt sattuvat pitämään retiisien viljelystä (ja ovat ainakin kerran todistetusti saaneet sadon onnistumaan). Kuinka ollakaan, he ovat näkyvästi esillä ollen tulleet ikään kuin puolivahingossa ”brändänneeksi” itsensä aiheen asiantuntijaksi.

Eivät he siihen itse ole syyllisiä olleet. Me muut sen olemme tehneet.


Ruokabloggaajasta on siis tullut ”ravitsemusasiantuntija”, blogia pitävästä, Facebook-profiilin omaavasta koodarista on tullut ”sosiaalisen median asiantuntijana” ja maakuntalehden kolumnistista on tullut kaikkien alojen asiantuntija, jolla on oikeus irvailla kaikelle, mitä ajassa liikkuu.

Erityisesti verotuksen asiantuntija tämä kolumnistimme on, koska…nii’in, häntähän on palkansaajana verotettu.

Autolla matkustamisen asiantuntija

Oikeastaan asiantuntijuusongelmassa on toinenkin laita. 

Kerron esimerkin aivan viime päiviltä. Erään yliopiston kasvatuspsykologian proffalle (ehei, minä se en ole!) oli jostakin mediasta soitettu. Oli tivattu, mitä neuvoja professori voisi antaa lapsiperheen autolla matkustamiseen?

Proffa oli hieman huvittuneena todennut, ettei hän suinkaan ole tämän aiheen asiantuntija! Hän näet on perehtynyt vain siihen-ja-siihen.


Toisaalta tämän ymmärtää. Mutta toisaalta ei.

Itse ajattelen niin, että kyllä kasvatuspsykologian professori on vähintään jonkin tason asiantuntija tämmöisessäkin lapsiperheen autollamatkustamisasiassa. Kyllä hänellä jotakin sanottavaa siihen jo koulutuksensa perusteella taatusti on!

Totta kai rutinoitunut suuren perheen isä tai äiti on tässä asiassa myös yhdenlainen asiantuntija, mutta se veisi meidät taas tuohon edellä irvailemaani tikkausblogiasiantuntijuuteen.

Pelkuruus on pettämistä

Rypistän siis otsani uudelleen ja kysyn: jos ei meillä yliopiston tutkijoilla tai opettajilla ole vastausehdotuksia aivan oikeisiin arkipäivän ongelmiin, niin mikä meidän tehtävämme tässä yhteiskunnassa sitten on?

Tuntuu kuin meillä olisi joskus perin outo käsitys siitä, mitä on asiantuntijuus.

Meistä (esimerkiksi täällä korkeakouluissa!) kun liian usein tuntuu, että aiheesta pitäisi olla tehtynä vähintäänkin väitöskirja, ennen kuin uskallamme suutamme avata.


Mitä semmoinen, vaikkapa nyt tiede, palvelee, joka ei kykene keskusteluun tavallisista ilmiöistä? Joka ei tohdi sanoa mielipiteenään yhtään mitään! Joka kyyristäytyy pelkäksi toisaalta-toisaalta –diipadaapaksi.

Sehän on veronmaksajien pettämistä. Sekin. Tiedän kyllä muitakin tapoja pettää veronmaksajia, mutta otetaan niitä lisää toisella kertaa.

Tämän sanon siksi, että korkeakoulutus on ainakin toistaiseksi meillä Suomessa aivan ilmaista. Kyllä tälle sijoitukselle pitää saada vastine.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti