maanantai 22. lokakuuta 2012

Tietotyöntekijän aivot surkastuvat

Aivoista puhutaan yhä hämmentävän epämääräisellä tavalla.

Tästä on jokunen vuosi, kun lähdin oikein innon puna poskilla Helsingin yliopiston järjestämään seminaarin. Tilaisuudessa pidettiin esitelmä aiheesta "Aivot ja oppiminen".


Voitte arvata. Kun luento oli ohi, oli pettynyt. Pahinta oli, että en ollut oppinut yhtikäs mitään, en aivoista, saati oppimisesta.

Paikalle oli kyllä saatu houkuteltua arvostettu professori, jonka piti olla aivotutkimuksen osaaja.

Silti, esityksessä jaettu tietous oli samaa luokkaa, jonka voi löytää mistä tahansa lukion psykologian syventävän kurssin oppikirjasta nimeltä ”neuropsykologia”.

Muutostahti on ennustamaton

Aivopuhe kiinnostaa minua. Luulen, että osasyy omaan ihmettelyyni on nykyinen työhyvinvointikeskustelu.

Kuinka ollakaan, sitäkin leimaa jonkinlainen epämääräisyys: mistä ihmeestä johtuvat työpaikkojen kasvavat sairauspoissaolot? Miksi niin monet voivat huonosti?

”Jos tämä vielä jatkuu tällaisena, en ole varma, miten pitkään vielä jaksan.” parahti tuttavani Lauri, tyypillinen tietotyöntekijä.


Luulen, että yksi suurimpia yksittäisiä työelämäahdistuksen selittäjiä on juuri kaikkialta tulviva hälykakofonia, hyvin lajittelemattomalta vaikuttava informaatio.

Ero vaikkapa kahden vuosikymmenen takaiseen aikaan, on huikea. Edes informaatiotutkijat eivät enää koeta veikata, mikä on muutoksen nopeus jatkossa.

”Sorry, emme voi tilanteelle mitään. Ihmisen aivoihin vain kerta kaikkiaan virtaa informaatiota enemmän kuin koskaan ennen ihmiskunnan historiassa.”

Alituista ylikuormitusta

Pointtini on se, että aivot ovat yhä useammalla meistä alituisessa ylikuormituksen tilassa. Tästä seuraa hyvinvoinnin heikkenemistä, pahoinvointia. Jatkossa enemmän kuin tähän saakka.

Kun aivojen jatkuva ylikuormitus yhdistyy hupeneviin mahdollisuuksiimme palautua, edessä on uupumiskierteen alkupää.


Ja vielä vakavampaa on luvassa: mikäli aivojen ylikuormituskierrettä ei kyetä katkaisemaan, lopputuloksena voi olla jopa elämänhallinnan menettäminen.

Opettajana haluan varoittaa siitäkin, että aivojen ylikuormituksesta seuraavan stressin tiedetään olevan myös monien oppimisen ongelmien, kuten vaikkapa tarkkaavaisuushäiriöiden taustalla.

Erityishuoli lapsista

Otan tämän esille sen takia, että erityisesti monet lapset ja nuoret viettävät suuren osan vuorokaudestaan tietokoneen äärellä. He viettävät tietokoneen äärellä aivan liian pitkiä aikoja.

Melko vastikään on julkaistu tutkimuksia (mm. Ruotsissa), joissa on todettu, että esimerkiksi jatkuvasti netissä notkuvan ihmisen aivot herkistyvät liian yksipuolisille vaikutuksille.

Aika moni aikuinenkin on törmännyt tähän yksipuolisuuteen, vaikkapa työssään. Koska ”kaikki” löytyy netistä, meidän ei enää tarvitse painaa asioita muistiimme.

Jos aivot tekevät alituiseen tiettyä toimintoa, tätä toimintoa edistävät neurologiset yhteydet vahvistuvat. Siitä puolestaan on seurauksia aivojen fysiologiaan.



Tutkijat ovat väittäneet, että aivojen pintakerros voi ajan oloon surkastua jopa viidenneksen. Ilmiö on kuulemma samankaltainen kuin se, mitä alkoholi- ja huumeriippuvaisten kohdalla tapahtuu.

Hoh, aika negatiivinen postaus. Eikö mitään hyvää?

Toki, toki.

Totean, kuten Nokian viimeviikkoisen tulosjulkistuksen yhteydessä (jossa siis todettiin yhtiön tappioiden pienentyneen 300 miljoonalla eurolla), että aivotutkijat eivät toistaiseksi osaa sanoa, miten pysyviä aivoissa tapahtuneet runsaan netin käytön aiheuttaneet muutokset ovat.

perjantai 12. lokakuuta 2012

Suuri on kaunista, vai onko?

Elämme suuruuden ihastelun aikaa. Tämä ajatus on tunkenut mieleeni katsellessani tuohon ohikulkutien laitaan nousevaa markettia.


On niin suuri ja hulppea, että sisälle mahtuisi kaksi jalkapallokenttää juoksuratoineen,  moukarihäkkeineen. Sama suuruuteen pyrkiminen näkyy muuallakin: tietokoneen näytöissä, autoissa, kodissa ja koulussa.
Mitä luulette, ehkä taustalla on jonkinlainen niukkuuden kammo, jonka tämä, nyt vallankahvassa oleva sukupolvi on saanut tartuntana lapsuuden kodistaan?

Opettajana ja lasten isänä olen seurannut huolestuneena vaikkapa tätä koulukeskustelua. Ihanteellisena pidetään kouluja, jotka ovat ”riittävän suuria tarjotakseen oppilaille riittävän paljon valinnanmahdollisuutta.”
Silti, minun silmissäni 700 tai vaikkapa vain 400 oppilaan koulu alkaa olla liian suuri. Ajatuksissani ”ihanteellinen koulu” on sellainen, jossa kaikki opettajat oppivat tuntemaan nimeltä jokaisen koulunsa oppilaan.
Pidän turvallisuutta ja tuttuuden kautta syntyvää yhteisöllisyyttä sittenkin tärkeämpänä kuin sitä, että saadaan opetusryhmä kasaan vaikkapa jonkin harvinaisemman kielen opettamiseksi.
Perusturvallisuus on tärkeämpää kuin huikea kielitaito.
Pieni, suuri Maisterihautomo
Perusteluina suuriin yksiköihin siirtymisessä käytetään tehokkuutta ja päällekkäisen työn kitkemistä: kustannussäästöjä. Johonkin asti ymmärrän tämän.
Ei se kuitenkaan ole aivan näin yksinkertaista. Suuri ei sitä paitsi ole aina edes tehokas. Kun tämän sanona, mieleeni palaa takavuosien sydänkäpyseni, Maisterihautomo.

Maisterihautomo työllisti vain yhden henkilön. Se toimi kymmenen neliön työhuoneessa ja se keskittyi vain yhteen ainoaan asiaan: graduongelmaisten auttamiseen.


Ja sen se teki tehokkaasti! Vaivaisella yhden henkilötyövuoden satsauksella tuo pieni tehoyksikkö leipoi reilun vuosikymmenen aikana yli 700 maisteria.

Ja huomatkaa: lähestulkoon jokainen näistä maistereista oli ehtinyt pitää itseään peräti toivottamana tapauksena.

Vuositasolla ”tuotantomme” oli yli 60 maisterin tutkintoa. Se on suurempi määrä tutkintoja kuin mihin yltää moni maamme yliopistollisista laitoksista, sellaisistakin, joissa saattaa työskennellä vaikkapa parikymmentä opettajaa ja tutkijaa.

Mikä sitten oli ongelmana? Pienuus! Maisterihautomon rahoitus lopetettiin, koska noin pientä yksikköä ei ”kannattanut rahoittaa”.  

Case Kelloselkä

Suuri saattaa olla myös sekava, ja sen takia tehoton. Kerron esimerkin maamme itäiseltä rajalta, Kelloselästä, Sallasta.

Kelloselän raja-asema avautui autoilijoille Venäjän osalta vuonna 2000. Tarina kertoo, että raja-aseman toimintaa valmisteltiin kahdesta suunnasta yhtä aikaa: suomalaiset vastasivat omasta osuudestaan ja veli venäläinen oman valtakuntansa alueesta.


Kuten arvata saattaa, meikäläiset olivat aloittaneet työmaansa hyvissä ajoin. Siksi myös oma vartioasemamme ja Suomen tulli valmistuivat ilman suurempaa hoppua.

No, kun suomalaiset olivat asettuneet omalle raja-asemalleen taloksi, alkoi huomio kiinnittyä parin sadan metrin päästä metsästä (Venäjän puolelta!) kuuluvaan puuhakkaaseen kilkkeeseen.

Mitään ei näkynyt, mutta epäilemättä siellä oli menossa uuttera rakennustyö.

Pian paljastui, että yhteistyökumppanit rakensivat siellä tietä, joka toisi matkailijat rajalle Venäjän suunnasta.

Suuri maa, suuret toleranssit

Asiassa ei olisi ollut mitään ihmeteltävää, mikäli tie olisi todella kohdannut suomalaisten tien, joka oli jo aiemmin tuotu rajalle – odottamaan liittymistä venäläisten tekemään tiehen

Kun venäläisten tie oli viittä vaille valmis, huomattiin, että se ei kohdannutkaan rajalla suomalaisten tekemää tietä.


Ei, vaan se kohtasi rajan pienen metsäsaarekkeen takana!  Hulppeiden pikiteiden väliin oli jäämässä sadan metrin kaistale koillislappilaista taigaa.

Onneksi mittavirhe saatiin aikanaan korjattua. Nykyisin rajaliikenne Sallan asemalla toimii sutjakasti.

Mitä tästä opimme? Ehkä sen, että kun on suuri maa, on suuret toleranssit. Sekin opittiin, että suuruuden ekonomiasta voi seurata joskus kummallisia asioita.

perjantai 5. lokakuuta 2012

Mielikuvien maailma

Meillä kaikilla on (ainakin ollut) odotuksia, mitä tulee elämään. Joku voisi väittää, että ihmisparan elämä on peräti ladattu mitä erilaisimmilla odotuksilla.

Ehkä se korostuu varsinkin nuoruudessa. Pitäisi näyttää hyvältä. Pitäisi tuntuakin hyvältä. Voi, kuinka hyvältä vaimoni tai mieheni näyttääkin – ainakin vielä.

Kuukauden kuluttua aion vihdoin toteuttaa odotetun haaveeni, Bemarin katumaasturin. Uskon, että se saa naapurien päät kääntyilemään. Tätä en kuitenkaan sano ääneen. Ainoastaan ajattelen.


Nooh, voi olla, että liioittelin. Hieman.

Elämme siis keskellä mitä erilaisimpien mielikuvien maailmaa. Mielikuvamaailmassa on tärkeää saada asiat näyttämään hyvältä, sopivalta. Usein on myös tärkeää edustaa sitä, mikä on yleisesti hyväksyttyä.

Ihanteellinen poliitikko

Ajatellaanpa vaikka lähtökuopissaan olevia kuntavaaleja. Meidän olisi osattava valita henkilö, joka näyttää sopivimmalta tehtäväänsä – henkilö, joka sopii juuri minulle.

Vastaavasti, politiikkaan mukaan lähteneen olisi kyettävä tarjoamaan mielikuva omasta sopivuudestaan. Miten tarjoaisin mielikuvan sopivuudesta mahdollisimman monelle?


Tiesittekö muuten, millainen on esimerkiksi ”ihanteellisen poliitikon” älykkyysosamäärä? Tätäkin nimittäin on joskus tutkittu.

Paras, sopivin tehtäväänsä on kuulemma se, jonka ÄÖ on noin 108. Että miksikö? Siksi, että tällaisen älykkyysosamäärän omaava on riittävän lähellä äänestäjiään, mutta kuitenkin himpun verran ”älykkäämpi” kuin keskiverto äänestäjänsä.

Jos jollakin on päässyt unohtumaan, muistutan, että älykkyysosamäärä 100 edustaa kansalaisten keskiarvoa esimerkiksi monissa länsimaissa. Näin on ajateltu.

Liian älykäs puhuu munkkilatinaa

Mihin tämä mielikuva ihanteellisesta poliitikosta perustuu? Siihen, että kun hän on himpun verran älykkäämpi kuin minä (saan hänestä siis sellaisen mielikuvan!), voin kunnioittaa häntä: ”Siinä vasta viisas mies (tai nainen)!”

Nyt joku kysyy, eikö olisi suotavaa, että poliitikon älykkyysosamäärä olisi mahdollisimman korkea? Esimerkiksi 145, tai jopa 155? Silloin voisin ihailla häntä vielä enemmän.


Ei se niin menekään. Jos poliitikko on ”liian viisas”, hän alkaa etääntyä taavi tavallisesta tallaajasta. Hän puhuu outoja asioita, käyttää kummallisia sanoja, liihottelee yläilmoissa.

”Kaikki, mitä hän suustaan päästää, hujeltaa metrin verran pääni yläpuolelta! Miten voisin äänestää tuollaista?”

Ihan tavallinen kiinteistövälitysliike

Otetaan toinen esimerkki. Emmekö voisi ajatella samoin vaikkapa yrityksistä? Tokihan myös yrityksen tehtävänä ole näkyä edullisessa valossa ja pyrkiä näyttämään sopivimmalta?

Juuri näin yritykset koettavatkin tehdä, näyttää sopivimmalta asiakkaan silmissä. Oikeanlaisen julkisuuskuvan luomiseen yritykset käyttävät viestintää, mielestään oikeanlaista puhetta.

Joskus se onnistuu, joskus ei. Jokainen voi itse päätellä, onko sen erään kiinteistövälitysfirman slogan onnistunut, jossa kehutaan sen olevan ”Ihan tavallinen kiinteistövälitysliike”.


Tässä kohdassa on joskus tullut mieleen, ettei se aina niin helppoa ole.

Olen nimittäin kuullut jonkun asuntoa havittelevan perheen isän sanovan, että kodin hankinta on vahvasti tunnepitoinen juttu - silloin tarvitaan enemmän.

”En haluaisi ostaa perheelleni kotia ihan tuolta pohjalta. Tulee mielikuva, ettei välittäjä edes yritä parastaan.”

Halutun mielikuvan synnyttäminen vaatii taitoa. Eikä se aina onnistu sittenkään.