perjantai 12. lokakuuta 2012

Suuri on kaunista, vai onko?

Elämme suuruuden ihastelun aikaa. Tämä ajatus on tunkenut mieleeni katsellessani tuohon ohikulkutien laitaan nousevaa markettia.


On niin suuri ja hulppea, että sisälle mahtuisi kaksi jalkapallokenttää juoksuratoineen,  moukarihäkkeineen. Sama suuruuteen pyrkiminen näkyy muuallakin: tietokoneen näytöissä, autoissa, kodissa ja koulussa.
Mitä luulette, ehkä taustalla on jonkinlainen niukkuuden kammo, jonka tämä, nyt vallankahvassa oleva sukupolvi on saanut tartuntana lapsuuden kodistaan?

Opettajana ja lasten isänä olen seurannut huolestuneena vaikkapa tätä koulukeskustelua. Ihanteellisena pidetään kouluja, jotka ovat ”riittävän suuria tarjotakseen oppilaille riittävän paljon valinnanmahdollisuutta.”
Silti, minun silmissäni 700 tai vaikkapa vain 400 oppilaan koulu alkaa olla liian suuri. Ajatuksissani ”ihanteellinen koulu” on sellainen, jossa kaikki opettajat oppivat tuntemaan nimeltä jokaisen koulunsa oppilaan.
Pidän turvallisuutta ja tuttuuden kautta syntyvää yhteisöllisyyttä sittenkin tärkeämpänä kuin sitä, että saadaan opetusryhmä kasaan vaikkapa jonkin harvinaisemman kielen opettamiseksi.
Perusturvallisuus on tärkeämpää kuin huikea kielitaito.
Pieni, suuri Maisterihautomo
Perusteluina suuriin yksiköihin siirtymisessä käytetään tehokkuutta ja päällekkäisen työn kitkemistä: kustannussäästöjä. Johonkin asti ymmärrän tämän.
Ei se kuitenkaan ole aivan näin yksinkertaista. Suuri ei sitä paitsi ole aina edes tehokas. Kun tämän sanona, mieleeni palaa takavuosien sydänkäpyseni, Maisterihautomo.

Maisterihautomo työllisti vain yhden henkilön. Se toimi kymmenen neliön työhuoneessa ja se keskittyi vain yhteen ainoaan asiaan: graduongelmaisten auttamiseen.


Ja sen se teki tehokkaasti! Vaivaisella yhden henkilötyövuoden satsauksella tuo pieni tehoyksikkö leipoi reilun vuosikymmenen aikana yli 700 maisteria.

Ja huomatkaa: lähestulkoon jokainen näistä maistereista oli ehtinyt pitää itseään peräti toivottamana tapauksena.

Vuositasolla ”tuotantomme” oli yli 60 maisterin tutkintoa. Se on suurempi määrä tutkintoja kuin mihin yltää moni maamme yliopistollisista laitoksista, sellaisistakin, joissa saattaa työskennellä vaikkapa parikymmentä opettajaa ja tutkijaa.

Mikä sitten oli ongelmana? Pienuus! Maisterihautomon rahoitus lopetettiin, koska noin pientä yksikköä ei ”kannattanut rahoittaa”.  

Case Kelloselkä

Suuri saattaa olla myös sekava, ja sen takia tehoton. Kerron esimerkin maamme itäiseltä rajalta, Kelloselästä, Sallasta.

Kelloselän raja-asema avautui autoilijoille Venäjän osalta vuonna 2000. Tarina kertoo, että raja-aseman toimintaa valmisteltiin kahdesta suunnasta yhtä aikaa: suomalaiset vastasivat omasta osuudestaan ja veli venäläinen oman valtakuntansa alueesta.


Kuten arvata saattaa, meikäläiset olivat aloittaneet työmaansa hyvissä ajoin. Siksi myös oma vartioasemamme ja Suomen tulli valmistuivat ilman suurempaa hoppua.

No, kun suomalaiset olivat asettuneet omalle raja-asemalleen taloksi, alkoi huomio kiinnittyä parin sadan metrin päästä metsästä (Venäjän puolelta!) kuuluvaan puuhakkaaseen kilkkeeseen.

Mitään ei näkynyt, mutta epäilemättä siellä oli menossa uuttera rakennustyö.

Pian paljastui, että yhteistyökumppanit rakensivat siellä tietä, joka toisi matkailijat rajalle Venäjän suunnasta.

Suuri maa, suuret toleranssit

Asiassa ei olisi ollut mitään ihmeteltävää, mikäli tie olisi todella kohdannut suomalaisten tien, joka oli jo aiemmin tuotu rajalle – odottamaan liittymistä venäläisten tekemään tiehen

Kun venäläisten tie oli viittä vaille valmis, huomattiin, että se ei kohdannutkaan rajalla suomalaisten tekemää tietä.


Ei, vaan se kohtasi rajan pienen metsäsaarekkeen takana!  Hulppeiden pikiteiden väliin oli jäämässä sadan metrin kaistale koillislappilaista taigaa.

Onneksi mittavirhe saatiin aikanaan korjattua. Nykyisin rajaliikenne Sallan asemalla toimii sutjakasti.

Mitä tästä opimme? Ehkä sen, että kun on suuri maa, on suuret toleranssit. Sekin opittiin, että suuruuden ekonomiasta voi seurata joskus kummallisia asioita.

2 kommenttia:

  1. Olen ollut töissä 1000 oppilaan koulussa, jossa en tiennyt kaikkien kollegoiden nimiä, ja jos ruokailusta myöhästyi 5 min, se oli katastrofi. Matkaa kansliaan oli noin puoli kilometriä eikä sinne ehtinyt asioimaan kuin kerran viikossa ja silloinkin käytävässä oli jono.

    Nyt työskentelen reilun 200 oppilaan koulussa ja lähden joka aamu töihin hyvällä mielellä. Kaikki on suurinpiirtein hallittavissa, esimies ja koulusihteeri lähellä joka päivä, tunnen työkaverit ja oppilaat, tiedän mitä missäkin varastossa on.

    Jos saan valita, en enää ikinä mene yli 400 oppilaan kouluun.

    Valitettavasti erään yliopiston rehtorin mielestä suuri todella on kaunista ja tämänhetkinen työpaikkani pannaan kiinni ensi kesänä.

    VastaaPoista
  2. Kiitos kommentista! Tämmöisiä kokemuksia alkaa yhdellä ja toisella olla. Niihin tietysti voi aina koettaa vaikuttaa, mutta usein kyse on pienen ihmisen äänestä kasvotonta organisaatiota vastaan. Asiaa ei auta yhtään se, että näköpiiriin on ilmaantunut näitä muitakin ongelmia - kuten vaikkapa homekouluja ja vanhustenhuollon hoitajamitoitusongelmia.

    VastaaPoista