tiistai 20. marraskuuta 2012

Jäikö väitöskirja kesken?

Sen me varmuudella tiedämme, että Suomessa on ”pienen kaupungin asukasluvun” (15 000 – 20 000) verran gradua vaille maistereita (osa heistä on ”ikiteekkareita”, kuten myös ”melkein diplomi-insinöörejä” on kutsuttu).

Onpa toisinaan eksynyt mieleen sekin, että mitenkähän monta keskeneräistä, ehkä jo ammoin aloitettua väitöskirjaa mahtaa kotomaastamme löytyä.

Villi veikkaukseni on, että tuhansia.


Tähän keskeneräisyyteen on toki monia syitä. On työelämän villin rytmin kangistamia väitöskirjoja, on perheen perustamiseen ja lasten syntymään liittyviä syitä, oman tai läheisen terveydentilaan liittyviä syitä jne.

Luulen, että yhden syykimpun juuret kurottuvat aina ammattikorkeakoulujen synnyn ajoille saakka.

Nimittäin, kun Suomeen perustettiin lähes kolmekymmentä uutta ammattikorkeakoulua 1990-luvun puolivälissä, laadittiin samalla myös asetus, joka määritteli ammattikorkeakoulun opettajien kelpoisuudet.

Yliopettajalta vaaditaan…

Tuossa asetuksessa sanottiin (asetus 352/2003), että on olemassa kahdenlaisia ammattikorkeakoulun opettajan virkoja: 1) lehtorin virka, johon riittää maisterin tutkinto, ja on olemassa 2) yliopettajan virka, johon vaaditaan soveltuva jatkotutkinto – käytännössä lisensiaatin tai tohtorin tutkinto.

Ammattikorkeakoulun alkuvaiheessa jatkotutkinnon suorittaneita opettajia oli tietysti melko harvassa. Niinpä moni opettaja, erityisesti määräaikaiseksi yliopettajaksi kiinnitetty, tuli luvanneeksi esimiehelleen ”tekevänsä väitöskirjan seuraavien neljän vuoden aikana.”


Jotenkin niin se meni. Muutamat onnistuivat suunnitelmissaan, useat eivät. Monen kohdalla kävi, ettei tuolle väitöskirjalle löytynyt oikein koskaan kunnolla aikaa.

Ansiotyö oli lopulta niin ottavaa, ettei kaiken opettamisen, kehittämisen, projektitoiminnan ja alituisesta alituiseen jatkuvan laatutyön ohessa tahtonut enää millään riittää aikaa ja voimia oman väitöskirjan valmiiksi saattamiseen.

Ohjaaja katosi

Vuosien varrella eteen ilmestyi muitakin syitä. Vähitellen yhteydet yliopiston tai teknillisen korkeakoulun professoriin – silloiseen puolituttuun ohjaajaan – alkoivat hiipua.

”On tainnut kaveri jo eläköityäkin. Ja tämä uusi professori… Eh, luulen, ettei hän ole oikein tämän aiheen asiantuntija.”

Rehellisyyden puuskassaan moni tohtorin tutkintoa itselleen suunnitellut totesi, että kyllä yksi syy oli tuo motivaatiokin. Tutkimuksen tekeminen tuntui niin paljon paneutumista vaativalta hommalta.


”Kyllä se niin oli, että kun ei ollut niin hirmuista mielen paloa sen tutkimuksen ääreen, niin sitä on vain tuli lykättyä tuonnemmaksi ja tuonnemmaksi. ”

Onko tutun tuntuista? Luulen, että on.

Monia keskeneräisyys on kuitenkin jäänyt harmittamaan, jopa vuosiksi. Kerran tuli puuhakkaasti aloitettua väitöskirjan tekeminen. Tuli otettua oikein virkavapaatakin sitä varten, mutta sitten se taas hautautui kaiken muun tuikikiireen ja säntäilyn jalkoihin.

Voisiko joku auttaa

Mutta, mutta. Kun se siellä kaihertaa, niin miten on: voisikohan tuosta vieläkin pihtisynnyttää edes jonkinlaisen kelvollisen tutkielman?

Onkohan aineisto vanhentunut? Miten pitäisi toimia? Kuka osaisi auttaa? Miltä ylipäätään näyttää väitöskirja ja mitä siltä nyky-yliopistossa vaaditaan? Ovatko vaatimukset muuttuneet?

Jos tämmöisiä kysymyksiä alkaa tunkea mielen pintaan useampana päivänä viikossa, asialle kannattaisi ehkä tehdä jotakin.


Kannattaisi ainakin selvittää se, miten suuresta työmäärästä olisi kysymys saattaa keskeneräinen väitöskirja (tai: lisensiaatin tutkielma) kalkkiviivojen oikealle puolelle.

Mikäli tunnet epävarmuutta siitä, keneen tai mihin kannattaa ottaa yhteyttä, valaise tilanteesi ensin vaikka minulle – ehkäpä voisin löytää ensiapua ja askelmerkkejä jatkolle.

maanantai 12. marraskuuta 2012

Käsilaukku jääkaapissa

Tuttavani oli jonottanut marketin kassalle. Hänen edellään oli seissyt keski-ikäinen mies. Kaverilla ei näyttänyt olevan näkyvää ostettavaa. Ei siis ostoskärryä, eikä myöskään käsissään koria.

Ehkä mies halusi ostaa jotakin kassalta?

Kun miehen oma vuoro oli tullut, hän oli ensin todennut kassalle, etteivät edessä olleen henkilön ostokset olleet hänen.
   

Kun kassa oli ystävällisesti tiedustellut hänen ostoksiaan, mies oli ikään kuin havahtunut, vilkaissut hämillisesti sivuilleen ja kävellyt reippaasti pois.

Ei. Kyse ei kuulemma ollut laitapuolen kulkijasta, ei oletettavasti myöskään huumaavien aineiden vaikutuksen alaisesta henkilöstä.

Kun asiaa aprikoitiin, tuttavani kertoi myös työkaveristaan, jolla oli kuulemma ”viikoittain” tapana löytää itsensä autolla paikoista kotikaupungissaan, joihin ei alun perin pitänyt ollenkaan ajaa.

”En vaan opi!”

Huh. Kaikilla meistä on kokemuksia siitä, kuinka hukkaan joutunut kännykkä löytyykin jääkaapin maitohyllyltä, tai, kuinka väsyneenä luettu teksti ei kerta kaikkiaan tunnu tarttuvan päähän.

Myös monen asian tekeminen samanaikaisesti saattaa aiheuttaa lipsahduksia. Erityisesti niitä sattuu, kun tunnemme itsemme stressaantuneeksi, kiireiseksi ja uupuneeksi.

Mutta mistä tietää, milloin muistihäiriöt menevät överiksi?


Alituisen kiireen ja väsymyksen ohessa syitä on etsitty muun muassa tietotyöstä. Jatkuvaa informaation virtailua on esitetty unohtelun yhdeksi selittäjäksi.

Itse en ihmettele tätä. En varsinkaan kuultuani viime viikolla Internetissä virtaavan datan määrän peräti kaksinkertaistuneen viimeisen vuoden aikana.

Kasvu kuulemma selittyy liikkuvan kuvan määrän nopealla kasvulla, mutta silti!

Nukumme liian vähän

Onhan muistiasiaa toki myös tutkittu.

Muun muassa Työterveyslaitoksen sivuilta löytyy tietoa Työ ja terveys 2009 – tutkimuksesta, jonka mukaan noin 16 prosenttia suomalaistyöntekijöistä koki muisti- ja keskittymiskykynsä heikentyneen.

Tuo 16 prosenttia ei tunnu järin paljolta. Ehkä se selittyy sillä, että tutkimus on todellakin jo monen vuoden takaa. Työterveyslaitoksen sivuilta löytyy muuten myös muistitesti.

Yhtenä unohtelun ja ”hajamielisyyden” selittäjänä on pidetty myös riittävän levon puutetta. Totuus on, että me suomalaiset nukumme liian vähän.

Aivan viime aikoina unitutkijat ovat olleet huolestuneita siitä, että yöunemme on näyttänyt aina vain lyhenevän.


Väsyneen, huonosti yönsä nukkuneen tilaa on joskus verrattu pieneen humalaan. Jo yksi uneton yö voi saada aivojen muistikeskuksen eli hippokampuksen reistailemaan merkillisellä tavalla.

Opettajana minua huolettaa, että myös lasten ja nuorten yöunet ovat tätä nykyä liian lyhyitä. Tästäkin on puhuttu huolestuneeseen sävyyn.

Mutta myös selvää epätietoisuutta on ilmassa. Olen kuullut joidenkin vanhempien perustelleen lastensa yöunien lyhyyttä sillä, että ”meidän Vertti vaan selviää niin vähällä unella!”

Ei, kyllä jokainen kasvava lapsi ja nuori tarvitsee paljon hyvää unta.

Tämä on muuten asia, jota ei useinkaan kannata kysellä lapsilta ja nuorilta itseltään — on nimittäin lapsia, jotka eivät haluaisi nukkua koskaan!

Kattovaikutuksia

Marraskuun alussa neurologipäivillä puhuneen professori Anne Remeksen mukaan työelämän koventuneet vaatimukset kokonaisuudessaan voivat aiheuttaa muistiongelmia.

Remeksen mukaan työikäisten muistipulmien taustalta löytyy, paitsi huonosti nukuttuja öitä, myös työuupumusta ja masennusta.

Olen itse käyttänyt termiä ”inhimillisten kykyjen päätepuskuri” kuvaamaan rajallisia kykyjemme nopeasti muuttuvassa toimintaympäristössä.

Erityisesti työympäristömme alkavat kokonaisuudessaan olla niin vaativia, että kattovaikutukset alkavat tulla jatkuvasti vastaan – muutoinkin kuin muistin osalta.


Lopuksi on toki muistettava sekin, että ei kaikki muistamattomuus ole suinkaan vahingollista. Unohtamisellakin on syynsä.

Unohtelun mekanismeihin ja tarkoitukseen on vasta viime aikoina alettu kiinnittää huomiota – siis, myös hyödyllisenä asiana.

Ajatelkaapa sitä hirvittävää tilannetta, että muistaisimme ihan kaiken!

torstai 1. marraskuuta 2012

Sosiaalisen median sosiaalisuus

Meillä Suomessa on parisen miljoona Facebookin käyttäjää. Maailmanlaajuisesti yli miljardi.

Facebook ei toki ole ainoa sosiaalisen median palvelu, mutta jo yksin se on muuttanut melkoisesti vuorovaikutuksemme tapoja.

Verkostomme huikeus on kuitenkin osittain näennäistä. Joku on väittänyt, että jos ennen somea ystäviä oli vähän, nuo suhteet lähipiiriin olivat kuitenkin syviä, tai, usein ainakin syveneviä suhteita.


Nyt toimitaan hiukan toiselta pohjalta. Facebookin ”kaveripiirissä” olevat lukeutuvat kyllä ”kavereihin”, mutta eivät hetikään kaikki ystäviin - siis, tyyliin: ”Mulla on 148 facebook kaverii joista läheskään kaikkia en edes tunne.”

Samassa yhteydessä on puhuttu myös yksinäisyydestä. Yhtäältä on sanottu, että yksinäisyys ajaa Facebookin parin.

Toisaalta, on sanottu, että esimerkiksi nuori saattaa pelätä nimenomaan Facebookin paljastavan hänen yksinäisyytensä.

”Ellen saa kavereita nopeasti kokoon, kaikki pääsevät näkemään säälittävän tilanteeni.”

Pirstaleisuutta ja pinnallisuutta

Ei tämä uutta ole. Postmodernin maailman piirteiksi on sanottu nopeutta, pirstaleisuutta, mutta myös pinnallisuutta. Nopeus pinnallistaa elämäämme. Sen se tekee, vääjäämättä.

Nopeuden taustalta puolestaan piilevät kiire ja jatkuva kiihdytys. Nämä piirteet löytyvät työelämästä, mutta myös yhä useamman vapaa-ajasta: maanantaina vesijumppaa, tiistaina pilatesta…


Pinnallisuus näkyy toki monessa muussakin asiassa, esimerkiksi journalismissa. Eilen puhuttiin radiossa jälleen siitä, kuinka kyseenalainen, huonosti taustoitettu journalismi on huolestuttavasti lisääntynyt.

Kun näet marketin kassalla iltalehden lööpin ja erehdyt ostamaan sen, huomaat, että lööpissä oikeastaan sanottiinkin jo kaikki. Joku julkimo oli pahoinpidellyt vaimonsa marketin vessassa.

Yhdessäolon muutos

Mutta palataansa someen: puhutaan twiittauksista, statuspäivtyksistä ja mesetyksistä. Osittain tästä johtuu, että yli 75-vuotiaiden kansanosa alkaa olla onnellisen tietämätön siitä, missä mennään.

Nuoret ovat itse kertoneet, että jopa yhdessäolo (siis vaikkapa kaverin kämpillä) on nykyään sitä, että jengi räpyttää kuumeisesti iPhoneaan tai Samsungiaan etsien sähköisiä palveluita tai ollakseen yhteydessä niihin kavereihin, jotka ovat juuri nyt jossakin muualla.


Muutakin outoa kehitykseen liittyy. Muistan loppukesältä 2012 (alkujaan) saksalaisuutisen, joka teki somen ulkopuolelle jättäytyneestä epäilyttävän.

Jutussa oli annettu ymmärtää, että Facebook-profiilin omistaminen on nykyisin merkki normaalisti käyttäytyvästä ja tasapainoisesta ihmisestä, jolla on mitä todennäköisimmin sosiaaliset verkostot kunnossa.

Se synnytti epämääräisen tunteen. Minulla nimittäin ei ole fb-profiilia. Onneksi moni muukin meillä Suomessa nousi takajaloilleen.

Outo lintu, jolla ei ole fb-profiilia

Närästä huolimatta suomalaisissakin medioissa alkaa olla ohjeita siitä, miten sosiaalisen median ulkopuolelle jättäytyvään ihmiseen pitäisi suhtautua.

Sama näkyy työpaikkoja täytettäessä: kerrotaan, että organisaatioiden henkilöstöosastoilla ollaan varuillaan niiden nuorten suhteen, jotka pysyttelevät Facebookin ulkopuolella. Profiilin puuttuminen saattaa kuulemma työntää mielikuvituksen liikkeelle.

Ei kai tämä voi olla normaalia: siirtää nyt marginaaliin ihmisiä, joilla ei ole Fb-profiilia!

Toki minäkin olen fb-profiilin luomista pohtinut, mutta kun… kun on vähän pelottanut, että alkaa tulla ajankäytön ongelmia.


Kerroin tämän viime viikolla Markukselle, joka vihjaisi Facebook-sivultaan avautuvista linkeistä. Sain häneltä seuraavan viestin:

Hei Juha!

Kannattaa olla facebookissa. Tyttäreni oli facebookissa päivittämässä tilaansa. Kommentoin yläkerrasta, että tiskikone on tyhjäämättä. Tytär irtisanoi facebook-kaveruuden ; )

Onhan niitäkin, jotka ovat povanneet Facebookin tapaiselle somelle loppua sen takia, että se aiheuttaa syrjintää ja riippuvuutta, kuinka se ennemmin eristää ja estää ”normaalia” sosiaalista kanssakäymistä kuin edistää sitä.

Tiedä häntä. Sanokaa te.