tiistai 20. marraskuuta 2012

Jäikö väitöskirja kesken?

Sen me varmuudella tiedämme, että Suomessa on ”pienen kaupungin asukasluvun” (15 000 – 20 000) verran gradua vaille maistereita (osa heistä on ”ikiteekkareita”, kuten myös ”melkein diplomi-insinöörejä” on kutsuttu).

Onpa toisinaan eksynyt mieleen sekin, että mitenkähän monta keskeneräistä, ehkä jo ammoin aloitettua väitöskirjaa mahtaa kotomaastamme löytyä.

Villi veikkaukseni on, että tuhansia.


Tähän keskeneräisyyteen on toki monia syitä. On työelämän villin rytmin kangistamia väitöskirjoja, on perheen perustamiseen ja lasten syntymään liittyviä syitä, oman tai läheisen terveydentilaan liittyviä syitä jne.

Luulen, että yhden syykimpun juuret kurottuvat aina ammattikorkeakoulujen synnyn ajoille saakka.

Nimittäin, kun Suomeen perustettiin lähes kolmekymmentä uutta ammattikorkeakoulua 1990-luvun puolivälissä, laadittiin samalla myös asetus, joka määritteli ammattikorkeakoulun opettajien kelpoisuudet.

Yliopettajalta vaaditaan…

Tuossa asetuksessa sanottiin (asetus 352/2003), että on olemassa kahdenlaisia ammattikorkeakoulun opettajan virkoja: 1) lehtorin virka, johon riittää maisterin tutkinto, ja on olemassa 2) yliopettajan virka, johon vaaditaan soveltuva jatkotutkinto – käytännössä lisensiaatin tai tohtorin tutkinto.

Ammattikorkeakoulun alkuvaiheessa jatkotutkinnon suorittaneita opettajia oli tietysti melko harvassa. Niinpä moni opettaja, erityisesti määräaikaiseksi yliopettajaksi kiinnitetty, tuli luvanneeksi esimiehelleen ”tekevänsä väitöskirjan seuraavien neljän vuoden aikana.”


Jotenkin niin se meni. Muutamat onnistuivat suunnitelmissaan, useat eivät. Monen kohdalla kävi, ettei tuolle väitöskirjalle löytynyt oikein koskaan kunnolla aikaa.

Ansiotyö oli lopulta niin ottavaa, ettei kaiken opettamisen, kehittämisen, projektitoiminnan ja alituisesta alituiseen jatkuvan laatutyön ohessa tahtonut enää millään riittää aikaa ja voimia oman väitöskirjan valmiiksi saattamiseen.

Ohjaaja katosi

Vuosien varrella eteen ilmestyi muitakin syitä. Vähitellen yhteydet yliopiston tai teknillisen korkeakoulun professoriin – silloiseen puolituttuun ohjaajaan – alkoivat hiipua.

”On tainnut kaveri jo eläköityäkin. Ja tämä uusi professori… Eh, luulen, ettei hän ole oikein tämän aiheen asiantuntija.”

Rehellisyyden puuskassaan moni tohtorin tutkintoa itselleen suunnitellut totesi, että kyllä yksi syy oli tuo motivaatiokin. Tutkimuksen tekeminen tuntui niin paljon paneutumista vaativalta hommalta.


”Kyllä se niin oli, että kun ei ollut niin hirmuista mielen paloa sen tutkimuksen ääreen, niin sitä on vain tuli lykättyä tuonnemmaksi ja tuonnemmaksi. ”

Onko tutun tuntuista? Luulen, että on.

Monia keskeneräisyys on kuitenkin jäänyt harmittamaan, jopa vuosiksi. Kerran tuli puuhakkaasti aloitettua väitöskirjan tekeminen. Tuli otettua oikein virkavapaatakin sitä varten, mutta sitten se taas hautautui kaiken muun tuikikiireen ja säntäilyn jalkoihin.

Voisiko joku auttaa

Mutta, mutta. Kun se siellä kaihertaa, niin miten on: voisikohan tuosta vieläkin pihtisynnyttää edes jonkinlaisen kelvollisen tutkielman?

Onkohan aineisto vanhentunut? Miten pitäisi toimia? Kuka osaisi auttaa? Miltä ylipäätään näyttää väitöskirja ja mitä siltä nyky-yliopistossa vaaditaan? Ovatko vaatimukset muuttuneet?

Jos tämmöisiä kysymyksiä alkaa tunkea mielen pintaan useampana päivänä viikossa, asialle kannattaisi ehkä tehdä jotakin.


Kannattaisi ainakin selvittää se, miten suuresta työmäärästä olisi kysymys saattaa keskeneräinen väitöskirja (tai: lisensiaatin tutkielma) kalkkiviivojen oikealle puolelle.

Mikäli tunnet epävarmuutta siitä, keneen tai mihin kannattaa ottaa yhteyttä, valaise tilanteesi ensin vaikka minulle – ehkäpä voisin löytää ensiapua ja askelmerkkejä jatkolle.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti