perjantai 21. joulukuuta 2012

Mä vaan tän tsekkaan!

Hei Kaitsu. Voitko sanoa jotakin siitä Kervisen proggiksesta aamun palaverissa ennen kun muut avaavat suunsa, ja tehdä kanssa muistiinpanot.:)

Tätä tämmöistä se tahtoo olla työajan jälkeinen sähköpostihäirintä. Työhön liittyviä viestejä tulla putoilee koneelle pitkin päivää, vaikka niissä nyt ei niin paljon sisältöä tai järkeä olisikaan.


Järkeä tai ei, meilit tekevät tehtävänsä: ne johtavat ajatuksemme töihin. Ai, että siis huomenna? Mikäs palaveri se nyt sitten olikaan?

Jokin aika sitten julkistettiin ruotsalaistutkimus, jonka pääsanoma oli tämä: työmme ja vapaa-aikamme sekoittuvat, ja yksi tehokkaimmista "sekoittajista" oli kuulemma sähköposti.

Ensin juon kaffit...

Tämän mainitun selvityksen mukaan 20 prosenttia ruotsalaistyöntekijöistä tarkastaa aina ensimmäisenä aamulla työsähköpostinsa. Näin väitti Dagens Nyheter.

Jos mukaan lasketaan kaikki ne, jotka lukevat sähköpostinsa ennen töiden varsinaista aloitusta, osuus nousee jo kolmannekseen kaikista sune svenssoneista.

Siis, että ensin hörpäistään aamukahvi ja vasta sitten luetaan ne meilit.
  

Kuulemma 20 prosenttia ruotsalaisvastaajista tunnusti lukevansa päivittäiset viestinsä myös juuri ennen nukkumaan menoa.

Tuleepahan rauhaisa yöfiilis, kun saa tietää, miksi pomon ohimosuoni juuri nyt pullistelee :)

Toisaalta 50 prosenttia väitti, ettei koskaan kuiki työviestejään illalla.

Miten se tämä asia on Sinun kohdallasi?

Jeff Houstonista kysyy

Financial Timesin saksalaisversio kertoi tässä syksyllä IT-alalla työskentelevistä jopa 88 prosentin olevan käytettävissä myös työpäivän jälkeen.

Ammatilliset alat voivat jonkin verran poiketa toisistaan, mutta luulen, että juuri tietoteknologian kanssa työkseen vehaavat joutuvat kaikkialla maailmassa olemaan alituiseen saatavilla - erityisesti silloin, kun tehdään yhteisiä projekteja "Jeffin" kanssa, jonka työtuoli sattuu olemaan Houstonissa.


Tätä taustaa vasten ei ole aivan uskomaton sekään selvitys, jonka mukaan suurten yritysten tietoteknologiajohtajat vertasivat viikon kestävää sähköpostikatkosta vakavuudeltaan auto-onnettomuuteen tai avioeroon!

HUOM. Mitään tämmöistähän (siis, jotain viikon katkoa!) ei tietenkään tapahdu oikeassa elämässä, mutta jos semmoinen tapahtuisi, se olisikin aivan mieletöntä.

Mistä on kyse?

Oikeasti: tuon luettuani jäin mietteisiini pidemmäksi aikaa.

Onko kyse työn muutoksesta, riippuvuudestamme meille-mukamas-niin-tärkeään-tietoon, riippuvuudestamme näihin hilavitkuttimiin, vai, onko kyse sittenkin jonkin sellaisen kuin avioliiton kurssiromahduksesta?

Siis tyyliin: mieluummin luen meilini kuin riudun tässä! Ei, sanokaa, että kyse ei ole avioliiton kurssiromahduksesta.


Ja vielä palan painikkeeksi rippunen lisää sähköpostihulluutta: Iso-Britannian valtion julkaisemien tilastojen mukaan sikäläinen työssä käyvä vanhempi käyttää noin kaksi kertaa enemmän aikaa sähköpostien lukemiseen kuin omien lastensa kanssa oleiluun.

Tästä on jo aikaa, mutta kun kuulin tämän, minussa alkoi vähin erin kehittyä vahva tunne, että jos ihmisen elämä tuntuu tuolta, siinä on jotakin pielessä. Olisi tehtävä jotain.

Osittainen sähköpostikielto

Ei ihme, että joku vastavirtaan soutelija on alkanut haikailla jopa sähköpostitonta maailmaa:

Oon vähän miettinyt, että voisiko töitä tehdä ilman sähköpostiosoitetta. Suurin osa työpostista on nimittäin ihan [sensuroitu].

Tätä kaikkea vasten luin mieli kirkastuen autonvalmistaja Volkswagenin ratkaisusta taipua (painostuksen alla!) "BlackBerry-breakiin".


Mikä se semmoinen breikki on?

Se on sitä, että työnantaja ei kuulemma välitä työposteja kännyköihin 30 minuuttia ennen tai jälkeen työpäivän.

Volkswagenin työntekijäpuolta edustavan Bernd Osterlohin mukaan palaute sekä yhtiöltä että henkilöstöltä on ollut pelkästään hyvää.

Kysymys meille kaikille: voisiko tätä mallia soveltaa meidän työpaikallamme? Jos ei, niin miksi ei?

Ehkä se voisi olla askel stressittömämpään työhön, levollisempaan yöhön ja seesteimpään arkeen...

torstai 13. joulukuuta 2012

Luovatko hulluja?

Vuonna 1932 Pablo Picasso piti Zürichissä retrospektiivisen taidenäyttelyn, joka sai osakseen huikean suosion – kaikkiaan 28 000 kävijää.

Kohtalokasta Picassolle oli, että ihailijoiden joukkoon sattui eksymään muuan Sigmund Freudin entinen oppilas, Carl Jung.

Nimittäin, jonkin tovin kuluttua kaupungin valtalehti Neue Zürcher Zeitung julkaisi Jungin kirjoittaman murskakritiikin kokemastaan.


Jung näki Picasson töherryksissä omien skitsofreniapotilaidensa mielen liikkeitä: Kaikki nämä katkonaiset viivat, kaikki tämä rumuus ei voi osoittaa muuta kuin sisäisen mielen äärimmäisiä repeämiä!

Vielä toinen historiallinen esimerkki.

Aikaisin sunnuntaiaamuna heinäkuun 2. päivänä 1961 Nobel-kirjailija Ernest Hemingway poimi kotinsa asekokoelmasta kaksipiippuisen haulikon, latasi ja asetti sen ohimolleen onnistuen tyhjentämään yhtä aikaa aseen molemmat piiput.

Myytti elää

Kautta ihmiskunnan kulttuurihistorian juuri tämänkaltaisista kertomuksista on vähitellen syntynyt mielikuva, jossa luovuus on yhdistetty mielen horjahteluun, jopa "hulluuteen". On myös puhuttu "murheen lapsista".

Asiaan perehtyneet ovat todenneet psykopatologian historian olevan suorastaan masentavaa luettavaa. Sieltä nimittäin tuntuu löytyvän loputtomasti esimerkkejä ”nerojen” mielellisistä ailahteluista.


Jo Aristoteleen kirjoituksista löytyy viitteitä tähän suuntaan: "epätavallisilla miehillä" niin filosofiassa, politiikassa, runoudessa kuin taiteessakin oli hänen näkemyksensä mukaan vahvaa taipumusta melankoliaan.

Aiheen kehittelyä jatkoi 1800 -luvulla italialainen psykiatrian professori Cesare Lombroso, outo mies itsekin. Hän väitti, että sellaiset suuruudet kuten Wolfgang Amadeus Mozart, Robert Burns tai John Stuart Mill olivat olleet mieleltään hyvinkin sairaita.

Sangen särmikästä porukkaa

Jo Lombrosoa ennen oli kuiskutellen tunnistettu vastaavia "mielellisen heikkouden merkkejä" ainakin Newtonista, Rousseausta, Goethesta, Lisztistä, Chopinista ja Dostojevskista.

Friedrich Nietzschellä tiedetään olleen melankoliaa, Edward Munchin kerrotaan kokeneen jatkuvia ahdistuneisuuden hyökyaaltoja, mikä "ehdottomasti näkyi" hänen taiteessaan. Vincent van Goghin temput korvansilpomisineen eivät voineen olla muuta kuin "silkkaa hulluutta".


Tunnettu on myös säveltäjä Robert Schumannin lyhyt, traaginen elämä. Kerrotaan, että Ludwig van Beethovenin kirjeenvaihtoa on juuri hulluksi leimaamisen pelosta tuhottu. Richard Wagnerin luonteen ”hirmuisuus” kuuluu olleen melkoinen koetinkivi ystäväpiirille.

Eikä tässä kaikki. Jean-Paul Sartren ongelmaksi mainitaan "sangen särmikäs luonne", joskaan ei Franz Kafkaakaan toiveiden ystäväksi ole kuvattu. Itse asiassa hänet on mainittu yhdeksi psykopatologiseksi tyyppitapaukseksi.

Kirjailija Pönkyläinen avautuu

Kaikesta "yleisesti luullusta" huolimatta nykypsykiatria ei tunnusta yllä kuvattua faktaksi. Ei ainakaan kiistatta.

Esimerkiksi Oulun yliopistossa on tehty professori Matti Isohannin johdolla "luovuuteen ja hulluuteen" liittyvää, laajaan väestöpohjaan liittyvää psykiatrista tutkimusta, jonka mukaan vahvoja yhteyksiä mielellisten sairauksien ja luovuuden välillä ei ole sittenkään kyetty vahvistamaan.

Melko yleisesti omaksutun psykiatrisen käsityksen mukaan luovat henkilöt saattavat kyllä olla alttiimpia sekä mielialan kohoamiseen että masennukseen etenkin luomiskriisien yhteydessä.


On kyllä otaksuttu, että erityislahjakkuus tai luovuus voivat altistaa henkilön ensi vaiheessa suurelle psyykkiselle kuormitukselle ja sitä kautta myös persoonallisuuden vääristymiselle.

Mutta, kuten sanottu: matkaa selvään tilastolliseen näyttöön on vielä pitkästi.

Yhdeksi syyksi myytin syntyyn on sanottu sitä, että esimerkiksi taiteilijoita seurataan meitä muita talliaisia tarkemmin.

Kun joku sitten sairastuu, ollaan heti kärppänä paikalla: "Kirjailija Pönkyläinen avautuu masennuksestaan!"

Ei ole helppoa luovan olla luova, ei.

maanantai 3. joulukuuta 2012

Syrjäytymistä ehkäisemään

Jokin aika sitten presidentti Niinistö julkisti "Ihan tavallisia asioita" -vihkosen sekä -verkkosivuston, joihin oli koottu arjen asiantuntijoiden kokoamia keinoja nuorten arjen parantamiseksi.

"Syrjäytyminen ei ole mikään luonnonilmiö, jolle emme mitään mahtaisi. Yksin meistä kukaan ei voi sitä poistaa, yhdessä se on mahdollista”, totesi presidentti kampanjan aloituspuheenvuorossa. 


Presidentti puuttui tärkeään asiaan. Se on myönnettävä. Viimeisen saatavilla olevan tiedon mukaan maassamme oli syrjäytyneiksi tilastoituja 15 - 29 -vuotiaita nuoria noin 51 300.

Luku kattaa 5 prosenttia kaikista tämänikäisistä nuorista. 

Vaikeimmin syrjäytyneitä ovat ne reilut 32 000 nuorta, jotka eivät ole rekisteröityneet edes työttömiksi työnhakijoiksi.

He ovat nuoria, jotka eivät näy tilastoissa. Kukaan ei tarkkaan tiedä keitä he ovat ja mitä he tekevät.

Huonosti voi muutenkin voida

Nuorten syrjäytymisestä puhuttaessa olisi aina muistettava, että kyse on jäävuoren huipusta.

Kun pureudutaan tarkemmin lasten ja -nuorten maailmaan, huomataan, että heidän elämässään tapahtuu paljon muitakin ei-toivottuja asioita.

Väitettä tukevat ne selvitykset, joiden mukaan jopa kolmasosa lapsista ja nuorista voi huonosti. Oletan, että tällöin ”huonovointisuus” ei ole jatkuvaa, eivätkä ”huonosti voivat” nuoret ole eri tutkimuskerroilla samoja.


Silti, kyse on aidosta kokemuksesta, jota ei sovi kieltää.

Näissä selvityksissä lapset ja nuoret ovat itse puhuneet vanhempiensa työpaineista, perheiden yhteisen ajan vähyydestä, lähipiiriin kuuluvien mielenterveys- ja päihdeongelmista, mutta myös alituisista riidoista (perheessä) ja muista perhekriiseistä.

”Himmailu ei edistä uraa”

Olen vaikuttunut lasten ja nuorten tarkkanäköisyydestä. He ovat huomanneet kiireen lisääntyneen. He ovat panneet merkille kehityksen yleisen suunnan.

Tuntuu kuin heidän vanhempansa joutuisivat yhä enemmän keskittymään työhön.
  
Aivan, työ vaatii meiltä paljon, mutta on vikaa meissä itsessämmekin. Perhekeskeisyys, himmailu ei ole kovin trendikästä — saati, että sillä voisi edistää uraa.

Moni tuntuu ajattelevan, ettei ehdi millään tarpeeksi, ellei ole alituisessa liikkeessä.


Toisaalta, olen huomannut monien vanhempien myös havahtuneen. Miksi ihmeessä kiirehtiä, kun kaikkea ei ehdi kuitenkaan!

Olisi hienoa, jos yhä useampi lapsiperhe heräisi pohtimaan ajankäyttöään. Ovatko kaikki tyytyväisiä yhdessäolon määrään? Mitä sanovat perheen pienimmät? Entä nuoret?

Viimeistään näitä aikataulu- ja kiireasioita kannattaa – ja täytyy — tarkastella erilaisissa kriisitilanteissa: miten näin pääsi käymään? Mikä tämän ikävän tapahtuman taustalla on?

Koti, kannattava sijoituskohde

Vaikka syrjäytyminen on suorastaan surullinen asia, pitää muistaa, että valtaosa suomalaislapsista ja -nuorista voi edelleen aivan hyvin.

Heille siis järjestyy peruskoulun jälkeinen opiskelupaikka, heillä itsellään on intoa ja toiveikkuutta jatkaa ponnistelua kohti ammattia, työelämää ja aktiivista yhteiskunnan jäsenyyttä.


Myös valtaosa suomalaisnuorten ensisijaisista kasvupaikoista, kodeista, voi hyvin. Sekin on hieno asia, joka on hyvä muistaa.

Minä uskon näin: kun perhe voi paksusti, voi lapsikin hyvin - ainakin pääsääntöisesti. Juuri tästä syystä lapsiperheet ovat yhteiskunnan kannattavimpia sijoituskohteita!