torstai 13. joulukuuta 2012

Luovatko hulluja?

Vuonna 1932 Pablo Picasso piti Zürichissä retrospektiivisen taidenäyttelyn, joka sai osakseen huikean suosion – kaikkiaan 28 000 kävijää.

Kohtalokasta Picassolle oli, että ihailijoiden joukkoon sattui eksymään muuan Sigmund Freudin entinen oppilas, Carl Jung.

Nimittäin, jonkin tovin kuluttua kaupungin valtalehti Neue Zürcher Zeitung julkaisi Jungin kirjoittaman murskakritiikin kokemastaan.


Jung näki Picasson töherryksissä omien skitsofreniapotilaidensa mielen liikkeitä: Kaikki nämä katkonaiset viivat, kaikki tämä rumuus ei voi osoittaa muuta kuin sisäisen mielen äärimmäisiä repeämiä!

Vielä toinen historiallinen esimerkki.

Aikaisin sunnuntaiaamuna heinäkuun 2. päivänä 1961 Nobel-kirjailija Ernest Hemingway poimi kotinsa asekokoelmasta kaksipiippuisen haulikon, latasi ja asetti sen ohimolleen onnistuen tyhjentämään yhtä aikaa aseen molemmat piiput.

Myytti elää

Kautta ihmiskunnan kulttuurihistorian juuri tämänkaltaisista kertomuksista on vähitellen syntynyt mielikuva, jossa luovuus on yhdistetty mielen horjahteluun, jopa "hulluuteen". On myös puhuttu "murheen lapsista".

Asiaan perehtyneet ovat todenneet psykopatologian historian olevan suorastaan masentavaa luettavaa. Sieltä nimittäin tuntuu löytyvän loputtomasti esimerkkejä ”nerojen” mielellisistä ailahteluista.


Jo Aristoteleen kirjoituksista löytyy viitteitä tähän suuntaan: "epätavallisilla miehillä" niin filosofiassa, politiikassa, runoudessa kuin taiteessakin oli hänen näkemyksensä mukaan vahvaa taipumusta melankoliaan.

Aiheen kehittelyä jatkoi 1800 -luvulla italialainen psykiatrian professori Cesare Lombroso, outo mies itsekin. Hän väitti, että sellaiset suuruudet kuten Wolfgang Amadeus Mozart, Robert Burns tai John Stuart Mill olivat olleet mieleltään hyvinkin sairaita.

Sangen särmikästä porukkaa

Jo Lombrosoa ennen oli kuiskutellen tunnistettu vastaavia "mielellisen heikkouden merkkejä" ainakin Newtonista, Rousseausta, Goethesta, Lisztistä, Chopinista ja Dostojevskista.

Friedrich Nietzschellä tiedetään olleen melankoliaa, Edward Munchin kerrotaan kokeneen jatkuvia ahdistuneisuuden hyökyaaltoja, mikä "ehdottomasti näkyi" hänen taiteessaan. Vincent van Goghin temput korvansilpomisineen eivät voineen olla muuta kuin "silkkaa hulluutta".


Tunnettu on myös säveltäjä Robert Schumannin lyhyt, traaginen elämä. Kerrotaan, että Ludwig van Beethovenin kirjeenvaihtoa on juuri hulluksi leimaamisen pelosta tuhottu. Richard Wagnerin luonteen ”hirmuisuus” kuuluu olleen melkoinen koetinkivi ystäväpiirille.

Eikä tässä kaikki. Jean-Paul Sartren ongelmaksi mainitaan "sangen särmikäs luonne", joskaan ei Franz Kafkaakaan toiveiden ystäväksi ole kuvattu. Itse asiassa hänet on mainittu yhdeksi psykopatologiseksi tyyppitapaukseksi.

Kirjailija Pönkyläinen avautuu

Kaikesta "yleisesti luullusta" huolimatta nykypsykiatria ei tunnusta yllä kuvattua faktaksi. Ei ainakaan kiistatta.

Esimerkiksi Oulun yliopistossa on tehty professori Matti Isohannin johdolla "luovuuteen ja hulluuteen" liittyvää, laajaan väestöpohjaan liittyvää psykiatrista tutkimusta, jonka mukaan vahvoja yhteyksiä mielellisten sairauksien ja luovuuden välillä ei ole sittenkään kyetty vahvistamaan.

Melko yleisesti omaksutun psykiatrisen käsityksen mukaan luovat henkilöt saattavat kyllä olla alttiimpia sekä mielialan kohoamiseen että masennukseen etenkin luomiskriisien yhteydessä.


On kyllä otaksuttu, että erityislahjakkuus tai luovuus voivat altistaa henkilön ensi vaiheessa suurelle psyykkiselle kuormitukselle ja sitä kautta myös persoonallisuuden vääristymiselle.

Mutta, kuten sanottu: matkaa selvään tilastolliseen näyttöön on vielä pitkästi.

Yhdeksi syyksi myytin syntyyn on sanottu sitä, että esimerkiksi taiteilijoita seurataan meitä muita talliaisia tarkemmin.

Kun joku sitten sairastuu, ollaan heti kärppänä paikalla: "Kirjailija Pönkyläinen avautuu masennuksestaan!"

Ei ole helppoa luovan olla luova, ei.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti