Näenkö ongelman?

Oletteko panneet merkille saman, mitä minä: kun homma toimii, siihen ja sen toimivuuteen ei juuri tule kiinnittäneeksi hassumpaa huomiota.

Siis: kun auto pelaa, kun kodin lämmitys toimii, ja kun marketin hyllyltä saa, mitä on etsimässä.

Silloinhan asiat ovat, kuten odotamme niiden olevan, eikä asialla tule päätään vaivanneeksi.

Mutta, annas olla, kun auto ei käynnistykään, tai, kun kylmä tunkee sisään, tai, kaupasta ei saakaan sitä, mitä juuri olin aikonut hankkia viikonvaihteen Borscht -keittoon!

Vasta silloin alamme etsiä ”vikaa”. Vasta silloin silmämme avautuvat ja ikään kuin näemme ongelman. Jossakin on ongelma, mutta missä se luuraa?!

Myös bisnestä, ja jopa teollisuutta sen taustalla on toisinaan syytetty siitä, etteivät ne näe ongelmia ympärillään. Asiat eivät kehity, koska emme löydä kehittämisen kohteita!

Ratkon vain ongelmia, joita saan pomoltani

Olen kuullut joidenkin luovuustutkijoiden väittävän, että siitä juuri on kyse. Kyllä ongelmia ratkoa osattaisiin, jos ongelmia osattaisiin löytää!

Kyllä tämä ymmärrettävältä kuulostaa. Ellei ole ongelmia, ei niihin voida myöskään luovalla kekseliäisyydellä vastata.

Paitsi ongelman löytämisestä ja näkemisestä, luovuustutkijat puhuvat ongelman identifioimisesta, sen konstruoimisesta ja paikantamisesta.

Luin taannoin jostakin, kuinka vuoden tietotekniikkavaikuttajaksi valittu henkilö oli kritisoinut sitä, että esimerkiksi insinöörit meillä Suomessa ratkovat aivan liikaa ”ylhäältä annettuja” ongelmia.

Tuotekehitysihmiset puivat siis ongelmia, joita pomot pudottelevat heidän pöydilleen!

Eikö paljon tärkeämpää olisi kyky löytää ongelmia, sekä tietysti myös markkinoita niiden ratkaisuille?

Joku näkee paremmin — myös tunnetun ongelman

Olen kuullut väitettävän, että iPhone-puhelimellaan Apple ei ole tehnyt oikeastaan mitään, mitä muut eivät olisi jo aiemmin keksineet.

Jutun juju on siinä, että Apple on vain antanut parempia vastauksia samoihin ongelmiin. Applen kohdalla on usein viitattu erityisesti käyttöliittymään.

Apple näki ja tunnisti juuri tuon ongelman muita kirkkaammin.

Muutamat muut puhelinvalmistajat eivät nähneet käyttöliittymäasiassa mitään ongelmaa. Ja se näkyy näiden puhelimien myyntiluvuissa.

On väitetty, että juuri tästä – kyvystä nähdä ongelma – Apple on (myös iPadillaan) saanut seuraajakseen kymmenien perässä soutajien joukon.

Katsele aidan takaa

Ongelman voi avata uusi näkökulma. Mitä, jos tarkastelen tätä ongelmaa ulkopuolelta? Tai, jos vaihdankin persoonaa?

Miltä tämä näyttää mummoni silmin? Entä, nelivuotiaan tyttäreni silmin? Mitä tästä sanoisi se, joka käyttää pyörätuolia?

Kyky nähdä aidan toiselta puolen on merkittävä asia. Törmäsin siihen tutkiessani nobelisteja.

Tiesittekö, että esimerkiksi Nobelin palkinnon saaneiden joukossa on useita tutkijoita, joilla on kemistin peruskoulutus?

Tiesittekö, että taloustieteen nobelistien joukossa on monia psykologeja? Kyse on aidan yli katsomisesta.

Kun näkökulmaa vaihtaa, huomaa yllättäen, että myös uusia tiedonpalasia syntyy. Miksi asia näyttää nyt tältä?

Hyödynnä uusi työntekijä!

Juuri tästä syystä on sanottu, että pomojen kannattaisi jututtaa uutta työntekijää oikein todella sitten, kun tämä on ollut talossa jonkin aikaa, ehkä kolme kuukautta.

Nimittäin, uusi työntekijä omaa taloon tullessaan erilaisen näkökulman. Uuden työntekijän mieleen pujahtaa paljon helpommin kysymyksiä, myös niitä tyhmiä kysymyksiä.

Miksi ihmeessä täällä tehdään nämä asiat noin? Eikö tätä asiaa kannattaisi kehittää siihen suuntaan, että…?

Jos uusi työntekijä on ollut talossa, sanotaan vaikkapa puoli vuotta, hän alkaa tässä mielessä olla menetetty tapaus.

Ei hänestä enää mitään saa irti – tässä mielessä.

Nyt riitti pintaliito!

Tammikuun alussa uutisoitiin uudesta julkaisusta, semmoisesta, joka keskittyy pitkiin artikkeleihin.

Tämä Long play –niminen julkaisu aloittaa toimintansa kuulemma ihan näinä päivinä 16. tammikuuta. Viritelmän taustalla on kaipuu tutkivaan, keskittyvään journalismiin.

Kuinka outoa, ja samalla: kuinka odotettua!

Tekee mieli muistella. Mieleeni palautuu kaikkien tuntema Valittujen Palojen Kirjavaliot. Harvempi sen sijaan on tullut pohtineeksi, miksi moisen kirjasarjan piti ylipäätään koskaan syntyä.

Mihin Kirjavalioita tarvittiin?

Kirjavaliot vastasi aikanaan aivan päinvastaiseen ongelmaan kuin mihin Long play tarjonnallaan haluaa vastata nyt. Kirjavalioiden synnyn taustalla oli tietoisuus siitä, etteivät ihmiset ehdi kiireiltään lukea pitkiä tekstejä.

Tarvittiin lyhyempiä tarinoita

Todellisen markkinaraon nähtyään Reader’s Digest alkoi tehdä esimerkiksi kirjallisuuden klassikoista nopealukuisia lyhentämällä kirjat murto-osaan niiden alkuperäispaksuudesta.

Reader’s Digest kysyi: Olisitko kovasti halunnut lukea Victor Hugon Kurjat, mutta et vain ole kiireiltäsi ehtinyt?

”Nyt se käy helposti. Me annamme sinulle ajan. Olemme nimittäin tiivistäneet tuon upean romantiikan ajan klassikon 74 sivuun – mitään oleellista pois jättämättä!”

Ja kuten tiedetään: Kirjavalioista tuli nopeasti menestystuote lähes kaikkialla maailmassa.

Rohkea yritys Long Play on siis kääntämässä tätä asetelman nurin niskoin.

Se osoittaa, että edes jota kuta vaivaa se, ettemme ehdi kokea kiireen vilkkaa jolkottavassa elämässämme oikein mitään kunnolla, hitaasti ja kenties, syvältä.

Emme ehdi kokonaissuorittaa

Nähkääs, kun on niin paljon, niin tärkeää tehtävää.

Joskus tuntuu, että nopeutuminen on vienyt jo tuhkatkin pesästä. Se koskee valitettavasti myös journalismia.

Päällemme kaadetaan aamusta iltaan viestejä, uutisia ja viihdettä enemmän kuin koskaan ennen. Kuitenkin – ja tämä on paradoksi – tiedämme vähemmän enemmästä kuin koskaan.

Esimerkiksi juuri journalismin tyhjänpäiväistyminen näkyy siinä, että mistään ei enää tahdo saada pitävää otetta, koska kenelläkään ei ole aikaa porautua.

Saati, että tuntisimme asioiden taustat. Joskus tuntuu, ettei siihen ole edes tarvetta, sillä kuka oikeasti ehtii uppoutua?

Tästä ilmiöstä ovat yleisemmällä tasolla kiinnostuneet myös kulttuuriantropologit. He puhuvat ”pakatun tiedon ongelmasta”.

Pakatun tiedon ongelmassa on kyse siitä, miten lyhyesti ja tiiviisti asian voi esittää ilman, että se menettää loputkin sisällöstään.

Iltapäivälehtimäisyyden ongelma

Tämän äärellä monet päivälehdet kärvistelevät. Lähteäkö mukaan, vai edes koettaa tarjota laatua?

Iltapäivälehtimäisyydessä lukijan mieli jaetaan skitsofrenisoituneen todellisuuden mukaiseksi: pala sieltä, välähdys tuolta, vauhtia tuonne.

Iltapäivälehtimäisyydessä asiantuntemus jää taka-alalle. Loppuun saakka pakattu lehtijuttu tarjoaa lukijalleen käytännössä vain otsikot.

Niistäkin kuulemma käy selville, kuka räppääjä on nähty järjestyksessä kolmannen vaimonsa siskon kanssa Tampereen Anttilassa, ja kuka edustaa Suomea Timbuktussa pidettävissä tämänsyksyisissä turhamaisuuden maailmanmestaruuskisoissa.

Mutta palataanpa itse asiaan: onnea uuden idean rohkeat esittelijät!

Se on sitten kokonaan eri juttu, miten tuo maan mainio yritys ottaa tuulta alleen noin niin kuin bisnesmielessä.

Onko meissä riittävästi niitä, jotka haluavat niin kovasti lukea pitkiä, syvällisiä juttuja, että ovat valmiita maksamaan siitä 3-6 euroa per juttu.

Ainakin yritteliäät toimittajat itse niin uskovat.

”Uskomme, että tällaiselle journalismille on tilausta Suomessakin”, Long Playn päätoimittaja Johanna Vehkoo sanoo.

Mä miten hyödyntäisin yöni?

Tapahtui ennen joulua. Matkustin ruuhkaisessa junassa. Ikkunan takana pöppyröi Suomen talvi.

Edessäni istui nuori mies, joka vieritteli läppärinsä näytöllä iltapäivälehteä. Samalla hän kuunteli ranskan kielikurssia. Asia kävi ilmi hänen näpelöidessään iPhonensa äänenvoimakkuutta.

Välillä kieliopinnot katkesivat puhelimen piipityksiin ja hurjiin tekstarirummutuksiin.

Kadehdin kaveria, niin huimasti hänen sormensa kiisivät näytöllä.

Ensin en noteerannut asiaa. Sitten ajatuksiini työntyi ihmetyksen laajeneva kiila: miten tehokkaita meistä onkaan tullut! Ei tämä nuorukainen maanpiirin ainoa monirynnijä ole.

Hänen kanssaan miljoonat ja miljoonat ihmiset kaikkialla maailmassa koettavat olla kaiken aikaa ja moneen suuntaan niiiin tehokkaita.

Aika on rahaa

Olemme sisäistäneet ”aika on rahaa” –juputuksen jopa niin, että olemme valjastaneet jo unenkin tehokkuuspäähänpinttymämme jatkeeksi.

Se muuten on aivan totta.

On kuulemma ihmisiä, jotka opiskelevat kieliä jopa nukkuessaan. Töpselit korviin ja hiljaisia kohteliaisuusfraaseja toistoharjoituksena!

Olen sen verran iällä, että muistan, kuinka 1980-luvun alussa tietokoneet alkoivat hivuttaa itseään työpöydillemme.

Monet tutkijat varoittelivat tulossa olevasta uudesta uhkaajasta: ylenmääräisestä vapaa-ajasta.

Meitä kehotettiin miettimään jo valmiiksi, mitä tekisimme kaikella sillä vapaalla ajalla, jonka uusi teknologia pian lohkoo käyttöömme.

Oli niitäkin, jotka ihmettelivät, miten ihmispolo rakentaa sitten identiteettiään, kun hänen kaikki aikansa ei enää kulukaan työn äärellä.

Uskomusharha

Hah, mikä vitsi. Kävikin ihan päinvastoin. Osoittautui, että teknologian myötä meistä tuli todellisia hoppuhousuja.

Teknologia lohkoi aikaamme, mutta sen se lohkoi itselleen, ei meille.

Kehitys oli niin huimaa, että juuri nyt, vuoden 2013 lähtökiihdytyksessä, meillä on kiireempi kuin ihmiskunnalla kuunaan on ollut.

Eikä siinä kaikki. Minusta jopa tuntuu, että hyvä joukko ihmiskunnasta on oppinut suorastaan rakastamaan aikapulaansa.

Vähän kertaansa olemme kiihdyttäneet pinnallisen elämämme – sillä syvällistähän se ei ehdi olla — huohottavaan puolihölkkään.

Olo tuntuu tärkeältä, kun on kiire.

Juovuttava humina

Elämäntapamme ja myös –asenteemme on muuttunut.

Tuntuu kuin voisimme elää vasta kuultuamme ympäriltämme surinan, piipityksen ja tuplaydinprosessorien tuulettimien juovuttavan huminan.

Ah, se… se vain on jotenkin niin rauhoittavaa!

Tiedättekö mitä. Sen sijaan, että teknologia olisi vapauttanut meidät antamalla lisää aikaa, se on ehkä sittenkin kahlinnut meitä.

Minusta on tässä iässä tuntunut, että se on alkanut yhtä useammin myös nöyryyttää meitä.

Ettekö usko!

Jokin aika sitten kamerani onnistui tekemään minusta antiikkisen kuvatuksen. Kävi nimittäin niin, että en ymmärtänyt edes laitteen käyttöohjetta, saati rakkinetta itseään.

Siinä me julmistelimme toisillemme. Mitään ei tapahtunut, eikä kumpikaan antanut periksi.