perjantai 11. tammikuuta 2013

Nyt riitti pintaliito!

Tammikuun alussa uutisoitiin uudesta julkaisusta, semmoisesta, joka keskittyy pitkiin artikkeleihin.

Tämä Long play –niminen julkaisu aloittaa toimintansa kuulemma ihan näinä päivinä 16. tammikuuta. Viritelmän taustalla on kaipuu tutkivaan, keskittyvään journalismiin.

Kuinka outoa, ja samalla: kuinka odotettua!


Tekee mieli muistella. Mieleeni palautuu kaikkien tuntema Valittujen Palojen Kirjavaliot. Harvempi sen sijaan on tullut pohtineeksi, miksi moisen kirjasarjan piti ylipäätään koskaan syntyä.

Mihin Kirjavalioita tarvittiin?

Kirjavaliot vastasi aikanaan aivan päinvastaiseen ongelmaan kuin mihin Long play tarjonnallaan haluaa vastata nyt. Kirjavalioiden synnyn taustalla oli tietoisuus siitä, etteivät ihmiset ehdi kiireiltään lukea pitkiä tekstejä.

Tarvittiin lyhyempiä tarinoita

Todellisen markkinaraon nähtyään Reader’s Digest alkoi tehdä esimerkiksi kirjallisuuden klassikoista nopealukuisia lyhentämällä kirjat murto-osaan niiden alkuperäispaksuudesta.

Reader’s Digest kysyi: Olisitko kovasti halunnut lukea Victor Hugon Kurjat, mutta et vain ole kiireiltäsi ehtinyt?

”Nyt se käy helposti. Me annamme sinulle ajan. Olemme nimittäin tiivistäneet tuon upean romantiikan ajan klassikon 74 sivuun – mitään oleellista pois jättämättä!”

Ja kuten tiedetään: Kirjavalioista tuli nopeasti menestystuote lähes kaikkialla maailmassa.


Rohkea yritys Long Play on siis kääntämässä tätä asetelman nurin niskoin.

Se osoittaa, että edes jota kuta vaivaa se, ettemme ehdi kokea kiireen vilkkaa jolkottavassa elämässämme oikein mitään kunnolla, hitaasti ja kenties, syvältä.

Emme ehdi kokonaissuorittaa

Nähkääs, kun on niin paljon, niin tärkeää tehtävää.

Joskus tuntuu, että nopeutuminen on vienyt jo tuhkatkin pesästä. Se koskee valitettavasti myös journalismia.

Päällemme kaadetaan aamusta iltaan viestejä, uutisia ja viihdettä enemmän kuin koskaan ennen. Kuitenkin – ja tämä on paradoksi – tiedämme vähemmän enemmästä kuin koskaan.


Esimerkiksi juuri journalismin tyhjänpäiväistyminen näkyy siinä, että mistään ei enää tahdo saada pitävää otetta, koska kenelläkään ei ole aikaa porautua.

Saati, että tuntisimme asioiden taustat. Joskus tuntuu, ettei siihen ole edes tarvetta, sillä kuka oikeasti ehtii uppoutua?

Tästä ilmiöstä ovat yleisemmällä tasolla kiinnostuneet myös kulttuuriantropologit. He puhuvat ”pakatun tiedon ongelmasta”.

Pakatun tiedon ongelmassa on kyse siitä, miten lyhyesti ja tiiviisti asian voi esittää ilman, että se menettää loputkin sisällöstään.

Iltapäivälehtimäisyyden ongelma

Tämän äärellä monet päivälehdet kärvistelevät. Lähteäkö mukaan, vai edes koettaa tarjota laatua?

Iltapäivälehtimäisyydessä lukijan mieli jaetaan skitsofrenisoituneen todellisuuden mukaiseksi: pala sieltä, välähdys tuolta, vauhtia tuonne.

Iltapäivälehtimäisyydessä asiantuntemus jää taka-alalle. Loppuun saakka pakattu lehtijuttu tarjoaa lukijalleen käytännössä vain otsikot.

Niistäkin kuulemma käy selville, kuka räppääjä on nähty järjestyksessä kolmannen vaimonsa siskon kanssa Tampereen Anttilassa, ja kuka edustaa Suomea Timbuktussa pidettävissä tämänsyksyisissä turhamaisuuden maailmanmestaruuskisoissa.


Mutta palataanpa itse asiaan: onnea uuden idean rohkeat esittelijät!

Se on sitten kokonaan eri juttu, miten tuo maan mainio yritys ottaa tuulta alleen noin niin kuin bisnesmielessä.

Onko meissä riittävästi niitä, jotka haluavat niin kovasti lukea pitkiä, syvällisiä juttuja, että ovat valmiita maksamaan siitä 3-6 euroa per juttu.

Ainakin yritteliäät toimittajat itse niin uskovat.

”Uskomme, että tällaiselle journalismille on tilausta Suomessakin”, Long Playn päätoimittaja Johanna Vehkoo sanoo.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti