maanantai 25. helmikuuta 2013

Oblomovilaisuus – saamattomuuden huipulla

Tiesittekö, että saamattomuus on peräti toiseksi suurin este nuorten aikuisten säästämiselle. Kaikkein suurin este vaurastumiselle on kuulemma kiinnostuksen puute.

”Ei siis vois vähempää kiinnostaa”, tuuskahtaa 23 –vuotias Jore.

Tämä käy ilmi pankkiiriliike Alexandrian taannoisesta kyselytutkimuksesta.

Tarkoitukseni ei kuitenkaan nyt ollut kirjoittaa säästämisestä, vaan tuosta toisesta asiasta: saamattomuudesta. Liekö saamattomuuden tunne muillekin tuttu?


Siis, että piti maalata wc ja piti saada eteisen naulakko seinään, mutta kun… Mutta kun ei saa aikaiseksi.

Siinä se naulakko lojuu jo kolmatta viikkoa eteisen pöydällä. Ruuveja puuttuu, nähkääs.

Tämmöiselle loputtomalle nahjustelulle on oikein nimikin: oblomovilaisuus. Kummallisen tuntuinen nimitys viittaa venäläisen Ivan Gontšarovin klassikkoromaaniin Oblomov (1859).

Ärsyttävän tenhoava nuhjake Ilja Iljitš

Kirjassa ”seikkailee” suorastaan eksistentiaalisiin mittoihin yltävää laiskottelua harjoittava nimihenkilö Ilja Iljitš Oblomov.

Kun teosta lukee, huomaa, että ensimmäiset pari sataa sivua menee sen kuvaamiseen, kuinka tämä sympaattinen nuhjailija viettää elämäänsä pääosin pietarilaisen asuntonsa sängyssä, tai sohvalla.

”Noustuaan aamulla vuoteestaan hän teen juotuaan asettuu pitkäkseen sohvalle, nojaa päätään käteen ja säästämättä voimiaan miettii siihen asti, kunnes pää uupuu raskaasta työstä ja omatunto sanoo: 'Tänään onkin jo tehty riittävästi yhteiseksi hyväksi.'"



Viitsimättä edes pukeutua kuin virttyneeseen nuttuunsa Oblomov jaksaa vain haaveilla ja korkeintaan suunnitella mielessään, miten järjestäisi asioitaan, miten menestyisi urallaan.

Ikinä hän ei kuitenkaan ryhdy mihinkään. Sitä hän välttää viimeiseen saakka. Itse asiassa hän ei saa itseään edes ulos asunnostaan. Niin saamaton nahjus hän on.

Tästä siis tämä ”oblomovilaisuus”.

Mies: kuin kypsäksi keitetty makaroni

Tätä kun miettii, tulee samalla pohtineeksi, ketä ja missä ovat modernin maailman Oblomovit?

Kyllä minulla epäily oli, mutta asian vakuudeksi piti hiukan googlailla (hakusana oli ”saamattomuus”).

Ja arvatkaa, mihin jäljet johtivat! Tietysti keskustelupalstoille, jossa vaimot päivittelivät omien miestensä saamattomuutta, suorastaan parantumatonta laiskuutta:

"Muuten ihana mies ja ihan satavarmasti rakastaa, niin rakastan minäkin, mutta niin saamattoman laiska.” valitti muuan ja kertoi, kuinka mies vain makaa.



”Viimeiset 6 kuukautta olen elättänyt hänet täysin. Maksanut laskut, asumisen, ruoat, jne. Hän ei saa aikaseksi edes soittaa työpaikkoja.

Ymmärsin ensimmäisen ja jo toisenkin kuukauden, mutta nyt alkaa palaa pinna. Kotonakaan ei saa aikaiseksi mitään. Ei edes tiskejä tiskattua.

Kuitenkin käyn itse töissä pitkää päivää, tuon kotiin ruokaa, teen ruokaa, pyykkään, siivoan ja maksan, mutta tämä miehenkuvatus joka muistuttaa enemmän liian kypsäksi keitettyä makaroonia olemukseltaan...

Hän rakastaa varmasti. Niin minäkin rakastan, mutta rakkaus ei taida enää riittää."

Jos nyt saa energiaa…

Yllättäen myös miehet tunnistavat oblomovilaisuuden itsessään (tässä alla puhuu mies):

"Jos nyt jaksaa mennä sinne mollin (so. mol.fi) sivuille, mut sit kun pitäs alkaa soitella moneen eri paikkaan ja käydä haastatteluissa, ehkä soitan yhteen paikkaan ja jos nyt saa energiaa…

…onneks sossurahat saa kunhan muistaa, jaksaa ja löytää ne "piip" paperit, onneks siin riittää pari rastia sinne tänne."


Huh. Joskus on suorastaan terapeuttista käsitellä saamattomuutta. Siis siitä, mitä kaikkea muut eivät ole kyenneet saamaan aikaan.

Myös Gontšarovin teoksen kertaamisella on hyvä vaikutus saamattoman mielenlaatuun.

Kun kirjaa lehteilee, tulee puuhakas ja aikaansaava olo. Energiaa suorastaan virtaa itseen. Sitä alkaa pursuta!

Mitenkäs se olikaan?! Haa, rautakauppa on auki vielä yhdeksään, joten on vielä puoli tuntia aikaa hakea nekin ruuvit tuohon naulakkoon! Samalla otan maalia vessan seinään.

tiistai 19. helmikuuta 2013

Vielä yksi sukkahousuniksi

Lapsuuteni talviin kuului verkkokalastus Perämeren takakulmassa. Se kuului niihin... niin kun nyt nenä kuuluu päähän.

Marraskuussa, meren jäädyttyä kokoili isä pyyntivehkeensä ahkioon. Oli sanomattakin selvää, että minut otettiin mukaan.

Olin tuskin kymmenvuotias, mutta ilmeisen korvaamaton apuneuvo ahkion vedossa, avantojen availussa ja mitä erilaisimmissa köysihommissa.

Avantojen avaamiseen tuonaikainen talvikalastaja tarvitsi tuuraa.


Tuura muistuttaa rautakankea olematta kanki. Tuurassa on taottu, ehkä metrin mittainen teroitettu kärki, joka on yläosastaan kiinnitetty puiseen, veistettyyn varteen.

Isälläkin oli tuura. Se oli arvokapine. Arvokapine siksi, että sen oli muuan kyläseppä hänelle tilauksesta takonut – vuosikymmeniä sitten.

Vauhdilla kohti Kiinaa

Kirjoitan tuurasta, koska juuri tuohon kapineeseen kytkeytyy mieleeni painunut tapaus. 

Kas näin se meni. Oli talvinen lauantaipäivä. Olimme jälleen kerran verkkojamme kokemassa, isä ja minä. Viikolla oli ollut kipakka pakkanen. Ahavasta johtuen avantomme olivat saaneet kauniit, peilikirkkaat jääkannet.

Nohevana kotitarvekalastajan jälkeläisenä tartuin aivan omatoimisesti tuuraan. Tarkoitus oli availla avannot ikään kuin etukäteen.


"Varokin, ettei tuura karkaa käsistä! Siinä ei ole paksu jää." Tämän verran muistan isän varoituksesta lyötyäni ensimmäisen iskun jäähän. Kuulin, mutta en tajunnut.

Myöhäistä. Tuura mennä hulahti mustuuteen kohti Kiinaa; se oli karannut liukkaista villalapasistani. Järkyttyneenä tuijotin jäähän syntynyttä reikää.

Homma ei ollut minulle suinkaan outoa, mutta en ollut osannut odottaa jo ensi-iskun onnistuvan läpäisemään jään. Että jää olisi niin heikkoa.

Ajatusprosessi laitettiin käyntiin

Kuten sanottu, tuura oli perhekalleus. Sillä oli tunnearvoa.

Isää harmitti, sanomattomasti. Hän laittoi ajatusprosessinsa käyntiin. Hänen päässään alkoi hiljalleen muhia tuuranpelastussuunnitelma.

Parin, kolmen kuukauden päästä, huhtikuussa, ajatus alkoi olla valmis toteutettavaksi. Se perustui avannon paikkaan. Kun se oli tiedossa, tiedettiin, mihin tuura oli uponnut.


Auton katolle koottiin nippu puisia listan pätkiä. Reppuun otettiin muutakin: vasara, nauloja ja nailoniset sukkahousut. Kerron kohta, miksi.

Tuura oli syöksynyt käsistäni kohden meren pohjaa jokseenkin kohtisuoraan. Kohdattuaan pohjan se ei suinkaan kaatunut, vaan raskaana tunkeutui pehmeään pohjamutaan. Näin isä oletti.

Edelleen, oletukseen kuului, että tuurasta olisi näkyvissä vähintäänkin pätkä puuvartta. Muu osa tuurasta lienee syvällä mudassa.

Arjen luovuutta

Avannon reunalle päästyämme isä naulasi kaksi 6-7 metrin rimaa. Hän tiesi, että juuri tuolla kohdalla vettä oli vain kuutisen metriä.

Rimat yhdistettiin toisesta päästään nailonsukkahousuilla. Tässä ei ollut mitään ihmeellistä, sillä tuolloisen kotikaupunkini Tornion vajaasta 20 000 asukkaasta ehkä yli 2000 kulki päivittäin työssä jollakin sukkatehtaalla.

Sukkahousuja oli totuttu käyttämään lähes kaikkeen mahdolliseen - siis, jo tuolloin 1970-luvulla.


Nyt rimat laskettiin pohjaan, niin kauas toisistaan kuin nylon suinkin antoi myöten. Toinen rima sai jäädä paikoilleen, mutta toisella aloitettiin laaja ympyrän muotoinen liike lähellä pohjaa.

Isän oletus oli, että kun ympyräliikkeitä vähän kerrallaan supistetaan, sukkahousut kiertyvät ulokkeisiin, joita meren pohjassa tuolla kohdalla olisi.

Ja niin kävi. Kun hämmentäminen muutaman minuutin kuluttua päättyi ja kun "löysät oli kiritty pois", avannosta nousi tuhannelle kierteelle ruuvattu sukkahousumytty, joka oli kiertynyt johonkin.

Se ”jokin” oli tuuran varsi.

Isäni oli jäyhä pohjalaismies. Mutta ei niin jäyhä, etteikö hänen naamalleen olisi levinnyt laaja, voitonriemuinen virnistys. Menetetyksi luultu tuura pelastui! 

Olen ajatellut lähettää tämän kikan niksi-Pirkkaan, joskin epäilen, että sen sovellusarvo jää pieneksi.

maanantai 11. helmikuuta 2013

On niin kovaa olla mies

Tuijotin jokin aika sitten netissä gradua, joka käsitteli niinkin proosallista aihetta kuin "mies".

Gradun nimi oli vieläkin runollisempi: Murheen laakso, Mies ja kuolema raskaassa rockissa”. Tätä Atte Oksasen kirjoittamaa gradua oli eiliseen mennessä ladattu tietokoneiden näytölle 2562 kertaa.

Tuo luku on suurin piirtein Suomen ennätys. Gradut eivät ole bestsellereitä.

Todellisuudessa tätä vuonna 2002 synnytettyä opinnäytettä oli lueskeltu paljon useamminkin, sillä Tampereen yliopisto alkoi seurata nettitutkielmien latauksia vasta vuonna 2006.


Tämä ei ollut varsinainen asiani, vaan se, että aiheet "mies" ja "murhe" peilaavat jotenkin melankolisen enteellisellä tavalla sitä maailmaa, jossa suomalainen mies elää.

Otetaan vaikka vain yksi osoitus sieltä karuimmasta päästä: vaikkapa itsemurhatilastoissa miesten osuus on noin 75 prosenttia.

Tilastoja voitaisiin kaivaa monella muullakin tavalla, mutta tämä on blogi, ei tutkielma.

Mies, ongelmineen yksin

Miksi sitten juuri miehet tuntevat itsensä niin usein nurkkaan ahdetuiksi, yksinäisiksi ja niin perin juurin ympäristönsä hylkäämiksi, ettei siihen auta kuin humala, lääketokkura tai epätoivoiset teot?

"Miehiltä odotetaan vieläkin liikaa sitä, että pitää olla vahva ja kestää ihan kaikki," pohti muuan mies netin keskustelupalstalla.

Toinen venyi vielä himpun verran syvällisemmäksi: "Suomalaisen miehen mielessä kytee pelko siitä, että hän jää elämässään vaille tehtävää."


Tehtävää? Hmm....ehkä tässä on jotakin. Meillä miehillä on niin paljon mahdollisuuksia kompastella, jäädä vaille "tehtävää".

Kolmas koki näin: "Siinä vaiheessa kun elämä ei mene suunnitelmien mukaan, mies on se, joka ei saa ymmärrystä, eikä apua. Hän kokee olevansa ongelmineen yksin."

Pahimmassa tapauksessa joka suunnasta potkitaan vain lisää ja - kaiken päälle — pitää pyytää anteeksi epäonnistumistaan. Ja "muistaa vielä edelleenkin vastata kaikesta", kuten muuan muistutti.

Ahdas miehisyys

Istuin taannoin kuuntelemassa suomalaista isätutkijaa, tohtori Jouko Huttusta. Huttunen sivusi luennossaan tätä kiintoisaa teemaa, aihetta nimeltä ”mies”.

Huttusen mukaan miehen psyyke ja fysiikka asettavat kyllä miehelle omat ehtonsa, mutta ongelma ei kuulemma ole suinkaan siinä. Ongelma on siinä, etteivät miehet edes yritä.

Täh! Halusiko Huttunen syyllistää miestä?! Miten niin miehet eivät yritä? Ja mitä he eivät yritä?

No, Huttusen mukaan miesten elämää leimaavat aivan liikaa sellaiset asiat kuin suorittaminen, työ ja kiire. Tämä on ollut liian monen suomalaisenkin miehen oma valinta. Ei ollenkaan aina pakko.


Liian moni mies on lähtenyt elämään täysin rinnoin bisnesmaailman ”isoa elämää”. Kun näin on, hänen arkeensa eivät tahdo millään enää mahtua sellaiset mitättömät (akkamaiset) asiat, kuten tunteet, koti, perhe, vaimo ja lapset.

Näin tehdessään mies on siis kieltänyt elämästään kaikkein tärkeimpiä, elämää kantavia asioita: läheisyyden ja rakkauden.

Tämän mies huomaa sitten aikanaan. Hän huomaa viimeistään sitten, kun jokin elämän korttitalossa pettää: perhe hajoaa, organisaatio jättää tai terveys menee.

Jos ja kun näin käy, mukaan tulevat suuret inhimilliset tunteet: riittämättömyyden tunne ja uupumuksen sekainen häpeä. Niitä mies joutuu aikuisen iässä, tottumattomana, opettelemaan.

Tahtoo katumaasturin

Olen ajatellut: ehkä miehen elämää murheen laaksossa painaa myös jonkinlainen alkukantaisen sinisilmäinen kiinnittyminen ”tietynlaiseen miehisyyteen", yleisesti hyväksyttyyn tapaan elää, kuten mies.

Juuri tällä hetkellä näyttäisi olevan vallalla sellainen miehisyys, johon kuuluu fyysinen ja taloudellinen valta, järjen ylivalta ja tunteiden alivalta.

Ja, on tässä muutakin,...Olen sitä joskus koettanut tavoittaa tuijottelemalla ihmisaivojen kuvia.

Olen alkanut epäillä, että meidän miesten aivoissa on ehkä jokin nimeämätön saareke, tumake, jonka toimintaa ei vielä tarkoin tunneta.


Minusta tuntuu, että siellä on jokin näkymätön vipu, jota kääntämällä (kuka sitä kääntelee?!) mies muuttuu uudestaan ikään kuin pikkupojaksi.

Tuota vipua kääntämällä mies taantuu, hän hankkii vielä eläkeiän kynnykselläkin tehokkaan, nopean, kalliin ja ah, niin kiiltävän moottoripyörän, katumaasturin, moottorikelkan...

No, tämä olisi uuden tarinan aihe. Tiesittekö muuten, mitä suomalainen mies pelkää eniten?

Sitä, että vaimo ilmoittaa: "Meidän pitää keskustella". Siihen mies ei tahdo taipua.

perjantai 1. helmikuuta 2013

Mikä käsitöissä koukuttaa?

Käsitöiden tekeminen on juuri nyt suositumpaa kuin aikoihin ja muodikkaampaa kuin koskaan, väittää YLE tuoreessa uutisessaan.

Erityisesti nuoret naiset hakevat yksilöllisyyttä itse tehdyistä, mutta myös tuunatuista asusteista. Käsityöblogeja seurataan tarkasti ja alan kursseille jonotetaan.


Taito ry:n toiminnanjohtaja Marketta Luutonen arvelee taustalla olevan sen, että sadan vuoden takainen pakko (tehdä käsitöitä) on alettu nähty arjen luksuksena, ilon ja jopa hyvinvoinnin lähteenä.

Käsityö on yhä useammalle myös tapa toteuttaa itseään.

Oikeastaan tämä käsityö-teema nousi mukavasti keskusteluun juuri samaan aikaa, jolloin jälleen kerran ruodittiin suomalaisten onnellisuutta.

Siis, olemmeko me onnellisia vai emmekö ole?

Minusta tuntuu, että käsityöt liittyvät kuin liittyvätkin onnellisuuteen. Uskon, että käsityön tekijä on  keskimäärin onnellisempi kuin vaikkapa se, joka viettää päivänsä virastossa tehden työtä, joka on vastenmielistä katsoa, ja joka ei edes tunnu valmistuvan koskaan.

Mutta, mihin käsityön tekijän onnellisuus perustuu? Eikö siihen, että käsillään tekevä voi omin silmin nähdä, mitä ja miten on tullut tehtyä!


Kun taidot karttuvat, huomaa, että se, mitä saa aikaan, on vieläpä kaunista! Miten palkitsevaa.

Työn tutkijat ovat sanoneet, että aikaansaamisen kokemus on yksi tärkeimmistä työn mielekkyyden selittäjistä.

Eikö juuri tuo kokemus olekin sävyttänyt vuosituhansia työtä tekevän ihmisen mieltä? Moni kokee, että juuri tätä kokemusta kaivattaisiin kiivaasti myös nykytyössä.

Kova kaveri pahassa jamassa

Tästä pääsenkin nokkelasti taannoisen lehtiuutisen äärelle. Jutussa kerrottiin britannialaisesta elinkautisvangista, joka oli joutunut oudon harrastuksensa pauloihin aivan sattumalta.

Puolisen vuotta takaperin kyseinen vanki oli ollut pienen palveluksen velkaa silmälasinsa rikkoneelle vankilakaverilleen.

Kakkulansa särkenyt vanki oli pyytänyt elinkautisvankia auttamaan viikkokausia vireillä olleen ompelutyön viimeistelyssä.


Vanki, tämä velallinen, oli hämmentävässä jamassa. Työ, jota häneltä pyydettiin, oli häpeällinen, akkojen juttu. Toisaalta häntä sitoi lupaus. Vankilassa annetut lupaukset on tapana pitää.

Ei siis ollut muuta mahdollisuutta kuin maksaa kiltisti velka. Niinpä velkaantunut vanki odotti, että tulisi edes yö. Ehkä hän voisi muiden nukkuessa välttää häpeän. Ehkä kukaan ei sittenkään näkisi.

Puolen yön jälkeen vanki olikin hivuttanut hänelle toimitetun työn patjansa alta. Aikansa rimpsuliinaa roikoteltuaan hän pääsi kärryille oikeasta tekniikasta. Varoen hän alkoi pistellä.

Kuinka ollakaan, käsityö hotkaisi Ison Pahan Pojan valtoihinsa!

Vasta kun auringon ensi säteet löysivät tiensä kaltereiden taakse, liinaa pistoin koristeleva mies havahtui. Yö oli kulunut, eikä hän ei ollut nukkunut silmäystäkään.

Ei tietoakaan itsemurha-ajatuksista!

Näin jutussa väitettiin, kun vankeja oli haastateltu. Uusi harrastus oli levinnyt kulovalkean tavoin läpi vankilan.

Jutussa kerrottiin, kuinka vankien kirjomia ompelutöitä myydään nykyään vankilan verkkosivuilla.


”Ompelu sai minut rauhoittumaan, pysähtymään ja ajattelemaan. Ommellessa mieleen tulee kaikenlaisia pieniä asioita, jotka voivat yllättää.” totesi muuan vangeista ja jatkoi: Ei edes päivittäisiä kyyneliä!

Toden totta! Vangit olivat löytäneet uudestaan jotain modernin työelämän hukkaamaa.

Kun työelämäkehitystä tarkastelee, ei oikeastaan ihmettele, että kudontapaikkoihin jonotetaan ja miksi kansalaisopistojen käsityökurssit ovat niitä suosituimpia.

Mieti: milloin sinä olet viimeksi saanut ihailla itse aikaansaamaasi, valmista, kaunista työtä?

Heh. Eikö tullut mitään mieleen?