perjantai 22. maaliskuuta 2013

Lukihäiriökö este?

"Lukihäiriöinen saa harvoin apua opintoihinsa" otsikoi uutisjuttunsa YLE muutama päivä sitten. Jutussa kerrottiin siitä, kuinka lukihäiriöinen saa usein kuulla olevansa tyhmä tai laiska.

Totta. Vielä nykyäänkin lukihäiriöistä kärsivä saa kohtalokseen joutua toistaitoisten ja hiukan outojen kastiin.

Juttua tavatessa muistui mieleen kolumnin  muotoon kirjoitettu ärähdys, jonka tkaa löytyi Niklas Herlin, Kustannusosakeyhtiö Teoksen suurin omistaja ja hallituksen puheenjohtaja sekä yksi pörssiyhtiö Cargotec Oyj:n pääomistajista.


"Kun aloitin koulutieni, minulta pokattiin tämä lukihäiriö, tai luku- ja kirjoitushäiriö", ruoti lapsuutensa ongelmaa Herlin.

"Siihen aikaan  tosin puhuttiin sanasokeudesta. Olin käsittääkseni ihan ensimmäisiä, jotka saivat erityistukea tähän synnynnäiseen ongelmaan."

Herlin oli bongannut Facebookista tiedon, jonka mukaan oli perustettu sivusto, jossa voitiin käydä keskustelua "ärsyttävistä yhdyssanavirheistä".

Loistavia lukihäiriöisiä

Mies oli tällaisesta hiusten halkomisesta raivoissaan. "Tunnen änkyttäviä kuorolaulajia ja alle 170-senttisiä koripalloilijoita, jotka ovat osaavia alallaan. Pitäisikö heidän saada kuulla kunniansa, kuten meidän lukihäiriöisten?"

Olen herttaisen samaa mieltä Herlinin kanssa. Maailmanhistoriasta löytyy pilvin pimein luku- ja kirjoitusongelmaisia, joista on sittemmin tullut jotakin mainittavaa.

Kukapa lähipiiristä esimerkiksi olisi uskonut, että itävaltalaisen Ulmin kaupungissa maaliskuun 13. päivänä vuonna 1878 syntyneestä Albert Einsteinin nimeä tottelevasta pojasta tulisi aikanaan suhteellisuusteorian kehittelijä ja fysiikan Nobelin palkinnon saaja.


Missään tapauksessa Einstein ei ollut varhaislapsuuden nero eikä edes naapurustoaan säväyttävä lahjakkuus. Poika oli kehityksessään kovin hidas, oppi puhumaankin vasta nelivuotiaana.

Saman outouden kerrotaan seuranneen Einsteinia myös kouluun.

Einsteinin menestys ei varsinkaan ensimmäisinä kouluvuosina ollut mainittavaa, eivätkä hänen verbaaliset taitonsa kehittyneet kummoisiksi koko hänen elinaikanaan.

Toimittajan painajainen

Tällaisen käsityksen saa myös saksalaisen Nobel-fyysikko Max Planckin muisteluksesta, joka koskee erästä arkista päivää hänen luotsaamansa Annalen der Physik -lehden toimituksessa vuonna 1905.

Posti oli juuri tuonut toimituksen pöydälle tuiki tuntemattoman sveitsiläisen ­patenttitoimiston virkailijan rustaaman artikkelin .


Kirjoituksen päälle oli raapustettu nimi Albert Einstein, joka ei sanonut päätoimittaja Planckille yhtikäs mitään. Täysin tuntematon heppu.

Hieman takeltaen, oudosti kasattu artikkeli oli otsikoitu arvoituksellisesti ”Liikkuvien kappaleiden elektrodynamiikasta". Näin Planck muisteli tuota päätään kivistänyttä tapahtumaa:
  
Originellille fyysikolle Nobel

"Kuvittele itsesi maineikkaan fysiikan alan aikakausjulkaisun vastaavaksi toimittajaksi. Olet täydessä työn touhussa ja saat yhtäkkiä eteesi artikkelin, joka näyttää epäsovinnaiselta sekä tyyliltään että muodoltaan.

Kirjoituksen alkuosa näyttäisi olevan pikemminkin jonkinlaista filosofista kokkapuhetta, sekin muutamien itsestään selvien fysiikan käsitteiden varassa liikkuvaa.


Ainoa paperissa esitelty koe voitaisiin selittää yleisesti tiedossa olevassa fysikaalisella tietämyksellä. Ja kun luot katseesi vielä kertaalleen artikkelin aiheeseen, tulet siihen tulokseen, ettei aihettakaan ehkä voi pitää erityisen merkittävänä."

Ei järin lupaavaa.

Mutta niin vain kävi, että tämä hitaan alun saanut, omaa tietään edennyt kulkija kävi aikanaan pokkaamassa fysiikan Nobelin.

Vaikka sekin oli riitelyn tulosta, monikaan ei todellisuudessa epäillyt, etteikö mies olisi sitä ansainnut.

torstai 14. maaliskuuta 2013

Tili tuli, tili meni – Riippuvuus on vakavampi juttu

Noin kuukausi sitten Jari Sarasvuo tunnusti ongelmallisen suhteensa alkoholiin. Hän teki sen YLE Puheen suorassa radiolähetyksessä tietoisena siitä, että palautetta tulee.

Ja palautetta tuli, ihan iltalehtien lööpeiksi asti.

En tartu tällä kertaa kiinni alkoholiin (josta sietäisi puhua), vaan yleensä riippuvuuksiin. Kun asialle halutaan hienompi nimitys, puhutaan addiktoista.

Olen ainakin kerran kirjoittanut johonkin lehteen riippuvuuksista.
  

Kyhätessäni tuolloista juttua, eksyin Suomi24:n keskustelupalstalle. Googlehan minut sinne vei. Palstalta sattui silmiini aiheen ”peliriippuvuus” alta viesti, joka oli otsikoitu ”Tili tuli, tili meni”.

Tuo viesti oli luettu vajaan parin kuukauden aikana 65 645 kertaa. Vastauksia viestiin oli kertynyt 161. Se oli ylivoimaisesti luetuin ja myös ylivoimaisesti kommentoiduin viestiketju tässä aihealueessa.

Viestiketjun aloittanut kirjoittaja totesi olevansa vastaansanomattomasti koukussa nettipeleihin. Hän oli koukussa jopa niin, että seuraavan palkkapäivän tili oli jo sovittu aiemmin tehtyjen pelivelkojen maksuun.

Monenlaista addiktia

Peliriippuvuus on vain yksi lukemattomista riippuvuuksien muodosta. Suklaa – tai Cokisriippuvuus ovat tuttuja useille, mutta on ihmisiä, joilla on todettu riippuvuus vaikkapa chilimausteeseen tai avantouintiin.

Viimeksi mainitut lienevät niitä vaarattomimpia riippuvuuksien muotoja.

Riippuvuus saa alkunsa siitä, että jokin tapa alkaa hallita elämäämme häiritsevässä määrin. Kun riippuvuus vahvistuu, se alkaa aikatauluttaa arkea ja säädellä unen määrää.


Addiktion tuntee esimerkiksi siitä, että arjen rutiineista pinnataan, tiskivuori kasvaa ja sisimpään hiipii hermostunut levottomuus tai jopa aggressio, ellei riippuvuuden tuottanutta tapaa voidakaan toteuttaa.

Me voimme naureskella taipumuksillemme ja todeta leikkisän kepeästi olevamme koukussa puiden kokoamiseen tai Facebookiin, mutta jokaisella mielihalulla on myös takarajansa.

Kyse on rajasta, jonka ylitettyämme meidän pitäisi havahtua.

Missä sitten on raja?

Riippuvuus on haitallista, kun pakonomaisesta taipumuksesta ei yrityksistä huolimatta ole päästy eroon.

Ehdottomasti kyse on vakavasta asiasta, kun mukana alkaa olla epäeettistä toimintaa tai, kun kuvioon ovat sekoittuneet myös läheisemme.

Näin pitkälle edenneeseen riippuvuuteen liittyy usein häpeää ja salailua.

Riippuvuuden synty on mutkallinen selitettävä sen takia, että ihmispsyyke on kertakaikkisen mutkikas.Synnynnäistä "riippuvuuspersoonallisuutta" ei psykologien mukaan ole olemassa, joskin alttiutemme riippuvuuteen saattaa vaihdella.


Jotkut saavat ”säväreitä” enemmän kuin toiset ja myös eri asioista. Mielihyvän tunteen voi saada aikaan esimerkiksi suklaa, nikotiini, alkoholi, huumeet, pelaaminen, netti, seksi tai vaikkapa lääkkeet.

Psyykkinen mielihyvän tunne saa aikaiseksi fyysisen reaktion, eli joidenkin välittäjäaineiden (mm. dopamiinin) vapautumista aivojen mielihyväkeskuksessa.

Joskus koettu mielihyvän tunne jää muistiin. Tästä syntyy halu ja jopa suoranainen tarve toistaa mielihyvää tuottavaa toiminta.

Riippuvuuden yhteydessä puhutaan rundista

Rundilla tarkoitetaan elimistön kykyä kehittää sietokykyään riippuvuutta aiheuttavaan aineeseen.

Käytännössä kyse on siitä, että seuraavalla käyttökerralla tarvitaan hieman suurempi kerta-annos lääkettä, alkoholia, huumetta tai nettiseksiä, jotta lopputuloksena olisi sama vaikutus.

Näyttää siltä, että kukaan meistä ei ole täysin immuuni riippuvuuksille. Tämä johtuu siitä, että riippuvuus ei koskaan synny sosiaalisessa tyhjiössä.

Sen syntyminen on aina perintö- ja ympäristötekijöiden sekä ihmisen oman toiminnan monimutkainen summa.


Se tiedetään, että ongelma on kasvussa. Esimerkiksi riippuvuuksien luvatussa maassa, Yhdysvalloissa peliriippuvuudesta arvioidaan kärsivän 2,8 prosenttia väestöstä ja kasinokaupunki Atlantic Cityn ympäristössä peräti 4,2 prosenttia.

Jos tämä pitää paikkansa, Yhdysvalloissa elää 8,5 miljoonaa peliriippuvaista. Samalla laskukaavalla Suomessa heitä olisi 145 000. Huh.

Se ei ehkä vielä ole totta, mutta ei ole ihme, jos lääketeollisuus on haistanut tilanteen.

Lääkefirmat ovat nimittäin jo vuosikymmenen verran juosseet kilpaa kehittääkseen uusia lääkkeitä vaikeiden riippuvuuksien hoitoon. Markkinat ovat vahvassa kasvussa.

keskiviikko 6. maaliskuuta 2013

Luovuuden pakko – kun ei vain synny!

Kuka vielä muistaa Helsingin Sanomien kuukausiliitteen takasivulla ilmestyneen Mämmilä-nimisen sarjakuvan, jota piirsi Tarmo Koivisto?

Siitä on jo pari vuosikymmentä aikaa, kun kuulin Koiviston tilittävän juuri tuohon sarjakuvaan yhdistynyttä, vahvaa deadline -ahdistustaan.
  

Koiviston väitteen mukaan tilanne toistui lähestulkoon identtisenä parin viikon välein, eli käytännössä aina, kun lehti oli ilmestymässä.

Aikaa lehden kiinni menoon oli vain pari päivää, eikä uusi sarjakuva tuntunut taaskaan valmistuvan ajoissa.

Joka luulee, että sarjakuvan piirtäjällä olisi pahvilaatikollinen valmiiksi piirrettyjä sarjoja jossakin vaatehuoneensa hyllyllä, hän erehtyy kyllä pahasti. Niitä ei ole. Ei koskaan! valitti Koivisto.

Rutattua paperia, lisää ahdistusta

Tarmo Koiviston kuvaus jäljellä olevan hiekan vääjäämättömästä valumisesta tiimalasissa jäi mieleen: kun tietoisuus lähestyvästä luovutushetkestä iskee tajuntaan, alkavat luovan ihmisen sijaistoiminnot.

Koiviston kohdalla nuo toiminnot käynnistyivät päämäärättömällä kuljeskelulla ympäri työhuonetta. Pian kuljeskeluun sekoittui muutakin epämääräistä puuhailua, kuten kynien teroittelua.


Tästä oli tietysti seurauksena, että jonkin ajan kuluttua piirtäjän pöydällä oli tolkuton määrä teroitettuja, eripituisia lyijykynän pätkiä, mutta ei ajatuksia.

Ja sitten seurasi taas muuta, esimerkiksi hermostunutta paperikorin kaivelua.

Roskiin jo kertaalleen sullottuja, rutattuja kirjekuoria poimittiin ylös ja oiottiin tajuntaan nousseiden hentojen ideoiden (jotka lopulta paljastuivat poikkeuksetta huonoiksi!) luonnostelun pohjaksi.

Asiaan kuuluu, että muitakin irrallisia työpöydällä maanneita lippusia ja lappusia hyödynnettiin. Jokaiseen niistä syntyi uusia, toiveikkuudella silattuja aloitusruutuja, jotka – jälleen — hylättiin.

Lisää rutattua paperia, lisää patoutunutta ahdistusta. Eikä hyviä ajatuksia.

Taide vaatii vahvan mielen?

Kun tämä kerran on tämmöistä, eikö ole uskomatonta, että koko joukko taiteilijoita, vaikkapa juuri sarjakuvataiteilijoita, on ripustanut kaulaansa väljän silmukan lupaamalla kolmen ruudun sarjan johonkin aviisiin joka päivä esimerkiksi kuutena päivänä viikossa!

Sama koskee tietysti kolumnisteja, maalareita tai tilausmusiikin säveltäjiä jne.

Luin tässä taannoin amerikkalaiskirjailija Jonathan Franzenin esseen, jossa hän ihmetteli Tenavien luojaa, Charles MSchultzia.


Tiesittekö, että tämä herra tiristi itsestään sarjakuvan joka ainoa päivä viidenkymmenen vuoden ajan!

Mutta, sanoo Franzen, mies maksoikin lupauksestaan huiman kalliin psyykkisen hinnan. "Schultz ei ollut taiteilija siksi, että hän kärsi. Hän kärsi, koska oli taiteilija. "

Toisaalta, pohtii Franzen: joka valitsee tiekseen taiteen tavallisen elämän mukavuuden sijaan, on, paitsi uskomattoman vahva, myös mieleltään terve.

Hänen täytyy olla. Kukaan muu ei kyllä sitä kestäisi.

Joku jossakin odottaa tuotostani

En yhtään ihmettele, että myös tutkijat, psykologit ja psykiatrit ovat puhuneet luovien ihmisten paineensietokyvystä.

On esimerkiksi melko tavallinen otaksuma, ettei jatkuvalla ”synnyttämisen pakolla” voi mitenkään olla myönteistä yhteyttä luovuuteen.

Esimerkiksi Einstein valitteli aikanaan pitkäksi venähtäneiden opintojensa aiheuttamaa suorituspainetta. Kun tiesi töitä olevan kesken, se, jos mikä sitoi ajatuksia.


Toisaalta, on toisenlaisiakin esimerkkejä. On niitäkin, joille pakko on kannustin, suoranainen innoittaja. Näin kirjoittaa fysiikan nobelisti Simon van derMeer:

Jotkin parhaista ajatuksistani tulivat työn jälkeen eli ennen nukkumaanmenoa, kun ei ollut pakko miettiä jotakin ongelmaa. Kuitenkin on myös totta, että mikään ei edistä uusien asioiden löytämistä tehokkaammin kuin käsillä olevan työn asettamat vaatimukset.

Eli: tarvitaan rentoutta ja tarvitaan myös jonkinlaista pakkoa – tietoisuutta siitä, että joku jossakin odottaa juuri minun tuotostani.

Minä uskon tähän ja siitä kerron joskus lisää.

PS. Nuo tilhet olivat viime viikolla pihamme koristeomenapuussa.