keskiviikko 6. maaliskuuta 2013

Luovuuden pakko – kun ei vain synny!

Kuka vielä muistaa Helsingin Sanomien kuukausiliitteen takasivulla ilmestyneen Mämmilä-nimisen sarjakuvan, jota piirsi Tarmo Koivisto?

Siitä on jo pari vuosikymmentä aikaa, kun kuulin Koiviston tilittävän juuri tuohon sarjakuvaan yhdistynyttä, vahvaa deadline -ahdistustaan.
  

Koiviston väitteen mukaan tilanne toistui lähestulkoon identtisenä parin viikon välein, eli käytännössä aina, kun lehti oli ilmestymässä.

Aikaa lehden kiinni menoon oli vain pari päivää, eikä uusi sarjakuva tuntunut taaskaan valmistuvan ajoissa.

Joka luulee, että sarjakuvan piirtäjällä olisi pahvilaatikollinen valmiiksi piirrettyjä sarjoja jossakin vaatehuoneensa hyllyllä, hän erehtyy kyllä pahasti. Niitä ei ole. Ei koskaan! valitti Koivisto.

Rutattua paperia, lisää ahdistusta

Tarmo Koiviston kuvaus jäljellä olevan hiekan vääjäämättömästä valumisesta tiimalasissa jäi mieleen: kun tietoisuus lähestyvästä luovutushetkestä iskee tajuntaan, alkavat luovan ihmisen sijaistoiminnot.

Koiviston kohdalla nuo toiminnot käynnistyivät päämäärättömällä kuljeskelulla ympäri työhuonetta. Pian kuljeskeluun sekoittui muutakin epämääräistä puuhailua, kuten kynien teroittelua.


Tästä oli tietysti seurauksena, että jonkin ajan kuluttua piirtäjän pöydällä oli tolkuton määrä teroitettuja, eripituisia lyijykynän pätkiä, mutta ei ajatuksia.

Ja sitten seurasi taas muuta, esimerkiksi hermostunutta paperikorin kaivelua.

Roskiin jo kertaalleen sullottuja, rutattuja kirjekuoria poimittiin ylös ja oiottiin tajuntaan nousseiden hentojen ideoiden (jotka lopulta paljastuivat poikkeuksetta huonoiksi!) luonnostelun pohjaksi.

Asiaan kuuluu, että muitakin irrallisia työpöydällä maanneita lippusia ja lappusia hyödynnettiin. Jokaiseen niistä syntyi uusia, toiveikkuudella silattuja aloitusruutuja, jotka – jälleen — hylättiin.

Lisää rutattua paperia, lisää patoutunutta ahdistusta. Eikä hyviä ajatuksia.

Taide vaatii vahvan mielen?

Kun tämä kerran on tämmöistä, eikö ole uskomatonta, että koko joukko taiteilijoita, vaikkapa juuri sarjakuvataiteilijoita, on ripustanut kaulaansa väljän silmukan lupaamalla kolmen ruudun sarjan johonkin aviisiin joka päivä esimerkiksi kuutena päivänä viikossa!

Sama koskee tietysti kolumnisteja, maalareita tai tilausmusiikin säveltäjiä jne.

Luin tässä taannoin amerikkalaiskirjailija Jonathan Franzenin esseen, jossa hän ihmetteli Tenavien luojaa, Charles MSchultzia.


Tiesittekö, että tämä herra tiristi itsestään sarjakuvan joka ainoa päivä viidenkymmenen vuoden ajan!

Mutta, sanoo Franzen, mies maksoikin lupauksestaan huiman kalliin psyykkisen hinnan. "Schultz ei ollut taiteilija siksi, että hän kärsi. Hän kärsi, koska oli taiteilija. "

Toisaalta, pohtii Franzen: joka valitsee tiekseen taiteen tavallisen elämän mukavuuden sijaan, on, paitsi uskomattoman vahva, myös mieleltään terve.

Hänen täytyy olla. Kukaan muu ei kyllä sitä kestäisi.

Joku jossakin odottaa tuotostani

En yhtään ihmettele, että myös tutkijat, psykologit ja psykiatrit ovat puhuneet luovien ihmisten paineensietokyvystä.

On esimerkiksi melko tavallinen otaksuma, ettei jatkuvalla ”synnyttämisen pakolla” voi mitenkään olla myönteistä yhteyttä luovuuteen.

Esimerkiksi Einstein valitteli aikanaan pitkäksi venähtäneiden opintojensa aiheuttamaa suorituspainetta. Kun tiesi töitä olevan kesken, se, jos mikä sitoi ajatuksia.


Toisaalta, on toisenlaisiakin esimerkkejä. On niitäkin, joille pakko on kannustin, suoranainen innoittaja. Näin kirjoittaa fysiikan nobelisti Simon van derMeer:

Jotkin parhaista ajatuksistani tulivat työn jälkeen eli ennen nukkumaanmenoa, kun ei ollut pakko miettiä jotakin ongelmaa. Kuitenkin on myös totta, että mikään ei edistä uusien asioiden löytämistä tehokkaammin kuin käsillä olevan työn asettamat vaatimukset.

Eli: tarvitaan rentoutta ja tarvitaan myös jonkinlaista pakkoa – tietoisuutta siitä, että joku jossakin odottaa juuri minun tuotostani.

Minä uskon tähän ja siitä kerron joskus lisää.

PS. Nuo tilhet olivat viime viikolla pihamme koristeomenapuussa.

4 kommenttia:

  1. mielenkiintoista asiaa. :) luovuus on jännä juttu, toisinaan sitä on muillle jakaa, ideoita ja inspiraatiota niin paljon ettei kaikki ehdi ulos ja "tuotteiksi" silloin tulee käytettyä muistikirjaa tai epämääräisiä paperinkulmia...joita sitten koittaa epätoivoisesti pitää tallessa.

    nautin siitä luovuuden tilasta, kun innostus ja into on päällä. siinä tunteessa on jotain huimaa, se antaa todellakin siivet koko elämälle...kaikki sujuu, ja kaikki luistaa mukavammin, positiivisemmin ja ponnistelematta. :)
    olkoon kyse vaikka ihan ompelusta, tai kirjoittamisesta niinkuin minun tapauksessani. pieni pakko tosiaankin joskus ruokkii luovuutta, auttaa siihen aloittamisen tuskaan. hyviä esimerkkejä kyllä oli nuo sarjakuvapiirtäjän touhut. :)

    VastaaPoista
  2. Niin nappiin osuvaa!!! Vaikkei itselläni ole ns pakkopaineita, muuta kuin joskus harvoin, kun olen luvannut tehdä jonkun käsillä tehdyn ja tietynlaisen....
    Siispä en tee mielelläni mitään tilauksesta, mutta jo valmiita tuotoksiani annan/harvemmin myyn,haluaville.

    Tuo luovuus on itselläni jotenkin syklistä, ts juurikin aivot tarvitsee lepoakin....

    VastaaPoista
  3. Kiitos kommenteista! Ei ole turhaan sanottu, että uuden luomisen vaiheessa (joka siis voi olla viikkoja, jopa kuukausia kestävä) on hyvä pitää kynänpätkää ja paperinpalaa taskussaan, yöpöydällä jne. Kun oivallus tulee, se ei kysy hetkeä, eikä se kerro muotoa, millaisena se tulee. Tai - kuten Koivisto tuntui valittavan - sitä tai vain tunnu tulevan. Toisaalta, joka senkin Mämmilän muistaa, voi kyllä todeta, että kyllä se sitten lopulta tuli. Eikä lopputuloskaan ollut hassumpi. Tosin lopputulosta ylevöitti kyky kuvallisesti hahmottaa todellisuutta, kyky piirtää.

    VastaaPoista
  4. Annetut aiheet ja pakko ovat ihan kamala yhdistelmä. Hermo menisi.

    VastaaPoista