perjantai 26. huhtikuuta 2013

Miten eriarvoisuus näkyy?

Huhtikuun puolivälissä sattui silmiini uutinen, jossa kerrottiin, kuinka hienoimmat älylaskimet asettavat pitkän matematiikan ylioppilastutkintoa puurtavat abit eriarvoiseen asemaan.

Jutun pointti oli siis se, että tietynlaisella laskimella pystyi ratkaisemaan kevään 2013 pitkän matematiikan yo-kokeesta kaikkiaan yhdeksän tehtävää. Totta se on. Lohjan lukion opettajat olivat kuulemma kokeilleet.
  

Syy kirjoitteluuni on se, että tällaiseen laskimeen kaikilla oppilailla ei ole varaa, eikä kaikissa kouluissa myöskään ole opastettu tällaisen laskimen käyttöä.

Kysymys on siis siitä, että kaikki maamme lapset ja nuoret eivät ole tasavertaisessa asemassa. Tällä kertaa se näkyi koulussa ja nimenomaan tällä tavoin.

Sosiaalinen media ja eriarvoisuus

Aiemmin talvella ”sähköpostihaastattelin” kymmentä sosiaalisen median ammattilaista. Kysyin heiltä muun muassa sitä, millaisista asioista he ovat huolissaan sosiaalista mediaa koskevassa kehityksessä.

Tuloksena oli pitkälti samanlainen huomio. Suurin osa heistä mainitsi huolekseen eriarvoisuuden lisääntymisen.

Näin he selittivät asiaa: jos ja kun kouluissa aletaan - tähän suuntaan kehitys siis menee - opiskella yhä enemmän kannettavien laitteiden ja älypuhelimien avulla, tulee olemaan suuri ero siinä, millaisesta kodista lapsi tulee kouluun.


Totuus on, että kaikkein heikoimmassa asemassa olevien kotien lapsilla ei ole mahdollisuutta tuoda kouluun edes sitä kaikkein halvinta simpukkapuhelinta.

Vastaavasti, samalta luokalta löytyy oppilaita, joilla on käytössään aina se kaikkein ajanmukaisin IPad tai Nokian Lumia tai mikä nyt onkaan.

Tämä on asia, mikä panee mietteliääksi, pohtivat some-ammattilaiset.

Lapsiperheiden köyhyys on lisääntynyt

Pari viikkoa sitten olin eräässä kirkon järjestämässä koulutustilaisuudessa, jossa kuuntelin myös sosiologi, professori Kimmo Jokisen puheenvuoroa. Jokinen sivusi omassa luennossaan samaa teemaa, eriarvoisuutta ja sen lisääntymistä.

”Lapsiköyhyys ja perheiden eriarvoistuminen ovat nousseet haasteiksi, joskaan eivät vielä ongelmiksi,” kiteytti Jokinen. Kaikkein pahinta eriarvoistumista tapahtuu tällä hetkellä varallisuuden eriarvoisen jakaantumisen alueella.


Puhuttiin siis köyhyydestä. Köyhyys on tätä nykyä kaikkein pahin lasten ja nuorten hyvinvoinnin este koko Euroopan Unionin alueella – ja ehkä pian myös Suomessa.

Tiesittekö, että lapsiperheiden suhteellinen köyhtyminen on yleistynyt Suomessa 1990-luvun lamasta lähtien?

Totta se on. Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen tilastojen mukaan köyhissä suomalaisissa lapsiperheissä eli vuonna 1995 kaikkiaan 52 000 lasta, nykyään jo noin 150 000.

Ei niukkuus tapa, mutta…

Eihän puute sinällään tapa, tiedämme me monet. Ei niin, mutta kun tutkimuksin on todettu monia muita niukkuuden seurauksia. Tutkijat puhuvat tässä yhteydessä korrelaatiosta, riippuvuudesta.

Käytännössä se tarkoittaa sitä, että taloudellisesti niukasta lapsuudesta on todettu olevan suuremmalla varmuudella seurauksena muun muassa mielenterveysongelmia ja vaikkapa huostaanottoja.

Samoin, lapsena koettua niukkuutta näyttävät seuraavan myös niin sanotut ”kulttuurisairaudet”, kuten epämääräinen päänsärky, selittämättömät vatsakivut, hermostuneisuus, unettomuus ja jännittyneisyys.


Eikä lista lopu tähänkään. Niukkuuteen yhdistyvät usein myös ystävien vähyys, kuten myös joutuminen muita helpommin kiusaamisen kohteeksi, alhaiset koulutusvalinnat ja aikuisena koetut ihmissuhdeongelmat – käytännössä perheiden rikkoutuminen ja myös isommat työttömyys- ja köyhyysriskit.

Olipas synkähkö postaus. Mutta, kuten sanoi aikanaan paikallisen maakuntalehden päätoimittaja Jaakkolan Lassi (kun valittelin, miksi lehdet ovat niin synkkiä uutisineen): ”Ei todellisuudelta sovi silmiäkään ummistaa.”

Viikon vinkki: parasta, mitä jokainen vanhempi voi lapselleen tarjota, on läsnäolo ja rakkaus, Tarjotaan niitä! Ne eivät kysy rahaa.

tiistai 16. huhtikuuta 2013

Olisinko Risto Ryti, eli koulu ja luovuus

Tapahtui muutama päivä sitten: hyvä tuttavani Arska oli nukutellut 6-vuotiasta poikaansa Marttia. Isän mukaan keskustelut näissä nukuttamishetkissä linjaavat useinkin niin sanottuja Suuria Kysymyksiä.

Isot olivat taaskin olleet pensselit. Miehet olivat maalailleet muun muassa Elämää ja myös yhtä sen pienempää kamaria, työelämää.


Juuri ennen lopullista urvahtamistaan Martti oli punnertanut makuuhuoneen hämyiseen ilmaan vielä yhden Suuren Kysymyksen:

”Iskä, silloin kun Risto Ryti kuoli ja jos hänen päänsä olisi irrotettu ja laitettu muistokauppaan myytäväksi…

…Ja jos minä nyt ostaisin sen pään sieltä muistokaupasta ja laittaisin oman pään tilalle, niin olisinko minä sitten Risto Ryti?”

Vaihdetaan pää, katsellaan ylhäältä

Menemättä syvemmälle Martin esittämän kysymyksen metafyysiseen olemukseen otan esille toisen tapahtuman. Sen keskushenkilö oli 7-vuotias Maija.

Tämä Maija oli oppilaani ekaluokalla, jota opetin joskus oikein kauan sitten. Eräänä päivänä olimme olleet uimahallissa. Uimahallissa lapset olivat tietenkin uineet, kuka koiraa, kuka mitäkin.

Seuraavana päivänä piirsimme kokemuksistamme. Lapset loivat innon puna poskilla. Paperille syntyi iloisia, värikylläisiä, riemukkaita kuvia vesileikeistä.


Siinä lasten töitä seuratessa huomioni kiinnittyi Maijan aikaansaannokseen. Hänen näkökulmansa aiheeseen oli jotenkin erilainen, poikkeava.

Siinä, missä kaikki muut tarkastelivat kokemaansa sivulta, ihmisen perspektiivistä, Maija asettui katsomaan uimalaa ikään kuin kärpäsenä katosta.

Paperille syntyi suoraan ylhäältä kuvattu uima-allas, jossa uiskentelevat lapset olivat moneen suuntaan sojottavine raajoineen kuin tienvarren keväisessä ojassa kirmaavia sammakoita.

Psykologia sen tekee, ei koulu

Nämä kaksi tapausta vievät minut pohtimaan luovuutta; mitä on luovuus? Yhdeksi sen piirteeksi on tavattu sanoa kykyä tarkastella asioita erilaisesta näkövinkkelistä.

Otin esille nämä kaksi esimerkkiä pienten lasten elämästä tahallani. Minua nimittäin on pikkuisen ärsyttänyt se melko tavallinen väite, jonka mukaan koulu kitkee lasten ajattelusta tällaisen kyvyn. Siis, että koulu tappaisi luovuuden.

Olen toista mieltä. Ei koulu lapsen luovuutta tapa, vaan elämä sen tekee, elämä kaikkinensa.

Nähkääs, ihminen kehittyy tiettyjen psykologisten lainalaisuuksien alla syntymättömästä kohtulaisesta aina hamaan vanhuuteensa saakka. Kuin portaalta toiselle, vääjäämättä.



Jo aivan pienestä pitäen lapsi tarkkailee ympäristöään: miten maailma toimii? Aistiensa avulla hän rakentaa kuvaansa maailmasta, omaa maailmankuvaansa. ”Ahaa, tuo toimii noin. En koskaan tiennyt sitä!”

Noin 8-10 ikävuoden korvilla lapsen kehitys on siinä vaiheessa, että hän suorastaan janoaa säännönmukaisuutta, sääntöjä elämäänsä.

Jos lapsi 5-vuotiaana on vielä piirtänyt ihmisen kuvan jalat kohti kattoa, ei hän enää 8-vuotiaana sitä tee. Joskus onkin puhuttu sääntöiästä.

Mitä on tapahtunut? Hän on oppinut – ja aivan ilman koulua! — tietämään, että ihmisen jalat eivät sojota kohti taivasta. Eikä ihmisen päätä sovi vaihtaa.

Kylähullu kavahduttaa

Koulua ja opettajia tästä on turha syyttää. Silmiimme vain näyttää siltä, että koulu olisi tuon ”sovinnaisen” ja ikävän tavan ajatella juntannut lapsen mieleen. Koulun aloitusikä kun sattuu juuri tuohon saumaan.

Toki koulu saa olla huolissaan tekemisistään suhteessa luovuuteen, mutta ei ehkä sen enempää kuin muutkaan organisaatiot.

Ajatelkaapa omaa työpaikkaanne: miten se tukee erilaista, kaikkialle kieppuvaa, villin koukkaavaa, erilaista ajattelua? Oikeasti? Ei kai kovinkaan kaksisesti, jos saan veikata.


Se vain on niin, että luovuus, kuten mikä tahansa erilaisuus, on aina jonkinlainen uhka organisaatiolle. Originellius vaarantaa harmoniaa ja saa olemassa olevan sosiaalisen ”tasapainon” järkkymään.

Eikä vain työpaikalla. Kyllä me ihan luontaisesti muuallakin oudoksumme erilaisia ihmisiä  sellaisia, joilla on ”outoja tapoja”.

Kavahdamme kylähulluja. Siedämme juuri ja juuri naapurissamme taiteilijaa, joka omasta mielestämme on keskittynyt lähinnä ”horsman ja koiranputken” kasvattamiseen pihallaan.

Emme myöskään hevin ymmärrä itsekseen jupisevia tutkijoita, joiden tiedämme olevan epäsosiaalisen yksilön maineessa. He kaikki ovat jossain määrin sietämättömiä, eikö totta?

Luovuus on… jotenkin ärsyttävää. Olisi niin turvallista, että kaikki tekisivät aina, kuten ennenkin. Eipä tarvisi minunkaan tarkistella näkökantojani.

tiistai 9. huhtikuuta 2013

Pollareita rajalle – ideointia Enontekiöllä

Perjantaina 6.4. olin pudota aamukahvittelutuoliltani.

Lehdessä luki, että Enontekiön kunta haluaisi paikata Kilpisjärven "turvallisuusvajetta" sijoittamalla alueelle työuupumuksen vaivaamia poliiseja.

"Yksi mahdollisuus voisi olla poliisin työkokeilu, jossa esimerkiksi työuupumuksen rajoilla kamppailevia poliisimiehiä sijoitettaisiin määräaikaisesti Kilpisjärvelle partio kerrallaan." Näin kuului kunnanjohtaja Mikko Kärnä kaavailleen.


Kärnän mukaan Kilpisjärvi tarjoaisi "purnutin" liepeillä sinnitteleville poliisimiehille voimaannuttavan ja rentouttavan toipumisympäristön. Mikä parasta, kunta tarjoaisi myös majoitustilat poliisin käyttöön – teltta- ja kaminahommiin ei kenenkään tarvitsisi ruveta.

Tämän hulppeahkon ajatuksen taustalla on tietysti raha. Säästöpaineiden alla valtio on päättänyt lakkauttaa Kilpisjärvellä sijaitsevan Siilastuvan rajavartioaseman ensi vuonna.

Tätä päätöstä Enontekiön kunta ei - ymmärrettävästi - tahdo niellä.

Rahkeet loppuvat

Ehdotus osoittaa, että aika epätoivoisia ollaan Enontekiölläkin. Oletan siis, että tämä kunnanjohtajan tuumailu oli tehty ainakin puolittain vakavissaan. Aprillipäiväkin oli jo ohi.

Asiallisesti arvioiden tästä pilkistää kaksi asiaa. Yksi: uupumus on totta ja valitettavan tavallista. Tätä nykyä se on arkipäivää myös poliisien keskuudessa.

Kaksi: valtion pussi alkaa olla tyhjä. Itse asiassa minne tahansa silmänsä siirtää, niin rahan vähyyttä valitellaan. Leikata pitäisi,... ja tuolta pikku riikkisen vielä lisää.


Nämä kaksi asiaa, eli poliisien uupumus ja valtion pussin tyhjyys ovat tietysti asioita, joilla on yhteys toisiinsa.

Kun resursseja leikataan, kun työmäärä kasvaa, kun kiire lisääntyy ja vaatimukset aina vain kovenevat, lopputuloksena on voimien hiipuminen. Leveäharteisinkin poliisimies siinä uupuu.

Tästä aiheesta olen viimeisen vuoden aikana keskustellut useankin poliisimiehen (myös poliisijohtoon kuuluvan) kanssa. Totta se on.

Mitä on uupumus

Pysähdytäänpä hetkeksi: voisiko ajatuksessa uupuneista poliiseista maamme rajoilla olla mitään realismia? Mitähän rajavartijat siitä sanoisivat? Ettei vain heidän työtään aliarvioida?

Onko rajavartiosta ja sisäasiainministeriö elänyt vuosikymmeniä aivan tuhlaillen pitämällä maamme rajoilla virkkuja rajavartijoita? Siis, kun uupuneilla tai muuten vajaatehoisillakin olisi pärjäilty!

Ei, kuulkaa. Joka tietää, mitä uupumus (tai, uupumuksen rajatila) oikeasti on, ei ehdottele tämmöistä.


Uupumus ei ole sama kuin meille kaikille niin tuttu väsymys. Uupumus on sitä, että väsymys ja selvä alavireisyys ovat jääneet pysyviksi seuralaisiksi. Ne eivät mene ohi viikonlopun levolla, saati rajaa valvomalla.

Uupumukseen liittyy usein pitkäaikaista unettomuutta, syvää voimattomuuden tunnetta, masennusta, mielialan ailahtelua, itkuisuutta, ja ehkä sekoituksena vielä useampia oireita yhtä aikaa.

Työuupumuksesta puhutaan paljon. Sen muuan piirre on, että työn iloa ei ole koettu pitkiin aikoihin. Se on hyvin kokonaisvaltainen, synkkä tunne. Toivoa paremmasta ei ole näkyvillä.

Uupumukseen sairastuneet ovat usein kuvanneet tilaansa ”kuiluna”. Siihen putoaa ja se tuntuu vain syvenevän päivä päivältä. Keveinkin arkinen askare (esimerkiksi sängystä nouseminen) tuntuu ylivoimaiselta.

Uupunut on kuilussa

Uupumus voi kohdata ketä tahansa meistä. Se ei kaihda nuoria, keski-ikäisiä, ei ikääntyneitä. Toki sen erityistä kohdejoukkoa ovat työelämän pitkäaikaisessa paineessa olevat, vaikkapa ne poliisit — mutta myös opettajat, lääkärit, hoiturit jne..

Silti, myös työtä paitsi olevat voivat väsyä, samoin kuin omaishoitajat tai jopa lapset! Yleensä väsymyksen syyt löytyvät omasta elämäntilanteestamme tai elintavoistamme.


Sellaisia voivat olla liian lyhyet yöunet, liikunnan puute, ylenmääräinen ja pitkään jatkuva työpaine, äärimmäisen uuvuttava ja yksipuolinen työ tai vaikkapa paineen alaisena kohdattu yksinäisyys.

Joillakin meistä voi olla myös luonteenpiirteitä, jotka altistavat väsymiselle: ylenmääräinen vastuuntuntoisuus, ankaruus itseä kohtaan, tietynlainen ihanteellisuuden pyrkimys ja jatkuva täydellisyyden tavoittelu.

Mihin päädyimme? Siihen, että uupumus on vakava juttu. Uupuneita (tai, uupumusuhan alaisia) poliisimiehiä (tai -naisia) ei voi sijoittaa rajalle.

He ovat jo rajalla - jolta ei ehkä ole paluuta, ainakaan työelämään. 

tiistai 2. huhtikuuta 2013

Tuiavii Euroopassa, eli onko aika rahaa

Olin työmatkalla. Junaa odotellessa vietin vielä viimeisen puolituntisen kirjakaupassa, josko jotakin sattuisi tarttumaan matkalukemiseksi. Sattuihan sitä. Löysin kirjasen nimeltä ”Papalakit”.

Se olikin kiintoisa tilitys. Muuan kyläpäällikkö, Tuiavii nimeltään, oli matkustanut Eurooppaan, valkoisen miehen maailmaan – tämä lienee tapahtunut 1900-luvun alkuvuosikymmeninä.
  

Papalagien, eurooppalaisten elämä ei miestä miellyttänyt ja niinpä hän saneli kokemuksensa muistiin kansalleen varoitukseksi.

Monet Tuiaviin huomioista koskivat aikaa: ”Vain harvoilla eurooppalaisilla on todella aikaa. Useimmat heistä syöksyvät läpi elämän kuin ilmaan viskattu kivi. Melkein kaikki katsovat maahan juostessaan ja huitovat käsiään päästäkseen muiden edelle.”

Rupesi naurattamaan, kun luin. Tuiavii oli tehnyt osuvan herkkiä huomioita. Sehän oli kuin helsinkiläisissä liikennevaloissa.

Huidomme ja juoksemme

Länsimaisen yhteiskunnan kaikkialle ulottuvassa kiihkeydessä on todellakin jotakin, mikä pakottaa meidät huitomaan, ellei sananmukaisesti, ainakin vertauskuvallisesti.

Työpaikalla tämä ”juokseminen” on tuttua, mutta yhä useammat meistä tekevät sitä jopa vapaa-aikanaan. Niin perusteellisesti aikataulutettua sekin jo monella meistä on.


Papalakit-kirjanen laittoi pohtimaan myös erilaisten kulttuurien erilaista käsitystä ajasta. Ei tämä nimittäin samanlaista kiitolaukkaa aivan kaikkialla ole, vielä.

On sanottu, että länsimaisen kulttuurin aikakäsitys on yksiaikainen. Se mittaa ja painottaa yhtä aikaa. Samoin, aikakäsityksemme on vahvasti tulevaisuuteen painottuva.

Siksi kaikinpuolinen suunnittelu, strategiointi ja kalentereiden selaaminen ovat niin oleellinen osa juuri meidän työnkuvaamme.

Aikaa tuhlataan ja säästetään

Sen sijaan Aasian ja Afrikan maiden kulttuurit painottavat enemmän moniaikaisuutta, perinnettä ja menneisyyttä. Esimerkiksi arabeilla on vain teko, joka on loppuun suoritettu teko ja teko, joka on kesken.

Oma aikakäsityksemme korostaa mitattavuutta ja tulosta. Mielestämme aikaa voi säästää, tuhlata ja hukata. Voimme määrätä ositetulle ajalle hinnan ja jopa myydä sitä.

Aika on, paitsi rahaa, myös vallan, statuksen ja vastuun symboli.

Tällaista ajan kulutustavaraominaisuutta esimerkiksi afrikkalainen ei voi ymmärtää. Perinteisen afrikkalaisen näkemyksen mukaan aikaa täytyy luoda tai tuottaa.


Afrikassa ihminen ei saa alistua ajan orjaksi, vaan aikaa tulee tehdä niin paljon kuin kulloinkin tarvitaan. Kun afrikkalainen istuu puun alla joutilaan näköisenä, hän ei suinkaan ”tuhlaa aikaansa”, vaan ”odottaa” sitä.

”Pyörähtelevässä” aikakäsityksessä aika ei lopu kesken, vaan sitä tulee koko ajan lisää. ”Emme tarvitse enempää aikaa,” vakuutti myös samoalaispäällikkö Tuiavii.

Syklisessä aikakäsityksessä tulevaisuutta ei oikeastaan nähdä muuna kuin menneisyyden toistona.

Eräs länsimaisen arkikokemuksen synnyttämiä intuitioita onkin, että aika suorastaan virtaa. Tämä käy ilmi puhetavoistamme. Meillä ”ei ole aikaa”, ”aikamme lentää” tai: ”rientää”.

Tähän opitaan jo lapsena

On tutkijoita, jotka ovat alkaneet korostaa sitä, että ajan virta on tietoisuutemme ylläpitämä subjektiivinen harha, jonka jokainen meistä omaksuu jo lapsuudessa.

Amerikkalaisen kulttuurin tutkija Edward T. Hallin mukaan tällainen aikakäsitys on tulosta historiallisesta prosessista, jossa länsimainen ihminen on irtautunut luonnosta ja yliluonnollisesta päätyen teollistuneeseen yhteiskuntaan.

Lineaarisen ajan syntyyn vaikutti aikanaan kello. Oikeastaan koko nykyinen läntinen elämänmeno, tuotanto, liikenne ja jopa tieto ovat tämän mekanisoituneen aikakäsityksen tuotteita.


Hall varoittaa: tällainen laskelmoiva aikasidonnaisuus tarjoaa vain vähän sijaa inhimillisyydelle tai yksilölliselle vaihtelulle.

Tuloksena on kylmiä luokittelusysteemeitä, joissa työ, rentoutuminen ja jopa yksilöllisen levon tarve on sovitettava meitä ohjaavan yhteiskunnan rytmiin.

Itse asiassa tämän kaltainen kehitys on vain voimistumassa, sillä moderni teknologia vahvistaa jatkuvasti kellon otetta arjestamme.

Yksi suurimmista ongelmista lienee se, että olemme tottuneet pitämään aikakäsitystämme ainoana luonnollisena ja hyväksyttävänä.

PS. Kuvat ovat viime viikon hihtomatkaltani Poroluodonkarille, eli Krunniin. Krunnissa on vanha kalastajakylä kämppineen. Todellinen elämysmatka.