tiistai 16. huhtikuuta 2013

Olisinko Risto Ryti, eli koulu ja luovuus

Tapahtui muutama päivä sitten: hyvä tuttavani Arska oli nukutellut 6-vuotiasta poikaansa Marttia. Isän mukaan keskustelut näissä nukuttamishetkissä linjaavat useinkin niin sanottuja Suuria Kysymyksiä.

Isot olivat taaskin olleet pensselit. Miehet olivat maalailleet muun muassa Elämää ja myös yhtä sen pienempää kamaria, työelämää.


Juuri ennen lopullista urvahtamistaan Martti oli punnertanut makuuhuoneen hämyiseen ilmaan vielä yhden Suuren Kysymyksen:

”Iskä, silloin kun Risto Ryti kuoli ja jos hänen päänsä olisi irrotettu ja laitettu muistokauppaan myytäväksi…

…Ja jos minä nyt ostaisin sen pään sieltä muistokaupasta ja laittaisin oman pään tilalle, niin olisinko minä sitten Risto Ryti?”

Vaihdetaan pää, katsellaan ylhäältä

Menemättä syvemmälle Martin esittämän kysymyksen metafyysiseen olemukseen otan esille toisen tapahtuman. Sen keskushenkilö oli 7-vuotias Maija.

Tämä Maija oli oppilaani ekaluokalla, jota opetin joskus oikein kauan sitten. Eräänä päivänä olimme olleet uimahallissa. Uimahallissa lapset olivat tietenkin uineet, kuka koiraa, kuka mitäkin.

Seuraavana päivänä piirsimme kokemuksistamme. Lapset loivat innon puna poskilla. Paperille syntyi iloisia, värikylläisiä, riemukkaita kuvia vesileikeistä.


Siinä lasten töitä seuratessa huomioni kiinnittyi Maijan aikaansaannokseen. Hänen näkökulmansa aiheeseen oli jotenkin erilainen, poikkeava.

Siinä, missä kaikki muut tarkastelivat kokemaansa sivulta, ihmisen perspektiivistä, Maija asettui katsomaan uimalaa ikään kuin kärpäsenä katosta.

Paperille syntyi suoraan ylhäältä kuvattu uima-allas, jossa uiskentelevat lapset olivat moneen suuntaan sojottavine raajoineen kuin tienvarren keväisessä ojassa kirmaavia sammakoita.

Psykologia sen tekee, ei koulu

Nämä kaksi tapausta vievät minut pohtimaan luovuutta; mitä on luovuus? Yhdeksi sen piirteeksi on tavattu sanoa kykyä tarkastella asioita erilaisesta näkövinkkelistä.

Otin esille nämä kaksi esimerkkiä pienten lasten elämästä tahallani. Minua nimittäin on pikkuisen ärsyttänyt se melko tavallinen väite, jonka mukaan koulu kitkee lasten ajattelusta tällaisen kyvyn. Siis, että koulu tappaisi luovuuden.

Olen toista mieltä. Ei koulu lapsen luovuutta tapa, vaan elämä sen tekee, elämä kaikkinensa.

Nähkääs, ihminen kehittyy tiettyjen psykologisten lainalaisuuksien alla syntymättömästä kohtulaisesta aina hamaan vanhuuteensa saakka. Kuin portaalta toiselle, vääjäämättä.



Jo aivan pienestä pitäen lapsi tarkkailee ympäristöään: miten maailma toimii? Aistiensa avulla hän rakentaa kuvaansa maailmasta, omaa maailmankuvaansa. ”Ahaa, tuo toimii noin. En koskaan tiennyt sitä!”

Noin 8-10 ikävuoden korvilla lapsen kehitys on siinä vaiheessa, että hän suorastaan janoaa säännönmukaisuutta, sääntöjä elämäänsä.

Jos lapsi 5-vuotiaana on vielä piirtänyt ihmisen kuvan jalat kohti kattoa, ei hän enää 8-vuotiaana sitä tee. Joskus onkin puhuttu sääntöiästä.

Mitä on tapahtunut? Hän on oppinut – ja aivan ilman koulua! — tietämään, että ihmisen jalat eivät sojota kohti taivasta. Eikä ihmisen päätä sovi vaihtaa.

Kylähullu kavahduttaa

Koulua ja opettajia tästä on turha syyttää. Silmiimme vain näyttää siltä, että koulu olisi tuon ”sovinnaisen” ja ikävän tavan ajatella juntannut lapsen mieleen. Koulun aloitusikä kun sattuu juuri tuohon saumaan.

Toki koulu saa olla huolissaan tekemisistään suhteessa luovuuteen, mutta ei ehkä sen enempää kuin muutkaan organisaatiot.

Ajatelkaapa omaa työpaikkaanne: miten se tukee erilaista, kaikkialle kieppuvaa, villin koukkaavaa, erilaista ajattelua? Oikeasti? Ei kai kovinkaan kaksisesti, jos saan veikata.


Se vain on niin, että luovuus, kuten mikä tahansa erilaisuus, on aina jonkinlainen uhka organisaatiolle. Originellius vaarantaa harmoniaa ja saa olemassa olevan sosiaalisen ”tasapainon” järkkymään.

Eikä vain työpaikalla. Kyllä me ihan luontaisesti muuallakin oudoksumme erilaisia ihmisiä  sellaisia, joilla on ”outoja tapoja”.

Kavahdamme kylähulluja. Siedämme juuri ja juuri naapurissamme taiteilijaa, joka omasta mielestämme on keskittynyt lähinnä ”horsman ja koiranputken” kasvattamiseen pihallaan.

Emme myöskään hevin ymmärrä itsekseen jupisevia tutkijoita, joiden tiedämme olevan epäsosiaalisen yksilön maineessa. He kaikki ovat jossain määrin sietämättömiä, eikö totta?

Luovuus on… jotenkin ärsyttävää. Olisi niin turvallista, että kaikki tekisivät aina, kuten ennenkin. Eipä tarvisi minunkaan tarkistella näkökantojani.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti