keskiviikko 26. kesäkuuta 2013

Onko se sittenkään niin tärkeää?

Keskikesä on rytmin muutoksen aikaa. Tuntuu kuin ajan kulku hidastuisi. Samalla tulee miettineeksi kiirettä, tuttua tunnetta ajan vähyydestä.

Se tiedetään, että suhteemme kiireeseen on hyvin yksilöllinen juttu. Suhtaudumme siihen eri tavoin. Myös kestämme kiirettä eri tavoin.

Sen näkee siitä, että joku voi tuntea itsensä viilipyttymäisen rauhalliseksi tilanteessa, jossa joku toinen on kiireestä johtuvan hepulin vallassa tuntien elämänsä perustojen suorastaan murtuvan.


Tämän tietäen ajanhallintaihmiset väittävät, että kiireestä voi päästä eroon tunnistamalla itsessään kiireen merkkejä.

"Kiireen merkit" ovat meissä piileviä tunnusmerkkejä sille, että kohta, ihan pian, tuttu kiireen tunne kaappaa meidät jälleen valtaansa ja sitten se onkin taas menoa.

Älä täytä kalenteria piripintaan!

Kun itseään tarkkailee, voi oppia välttämään tilanteita, joissa tämä tunne tulee. Samalla voi alkaa jarrutella.

Kokeneille projekti-ihmisille tämmöisiä merkkejä ovat kasautuvat deadlinet, kalenterin pahaenteinen täyttyminen, loman lähestyminen, työmatkojen kasautuminen, yllättävät työjutut, jne.


Kiireen kanssa sinut oleva tietää, että esimerkiksi kalenteria kannattaa täyttää vain tiettyyn rajaan saakka. 

Joku on sanonut, että noin 60 prosenttisesti täysi kalenteri on käytännössä ”täysi”. Miksi? Siksi, että asiat tuppaavat sujumaan yleensä aina hitaammin kuin on suunniteltu.

Elämässä on aina myös yllätyksiä, on muitakin väliintulevia muuttujia, joku sairastuu odottamatta, jne.

Entä, jos en teekään tätä?

Sekin kannattaa muistaa, että kaikkea ei voi saada. Se tarkoittaa myös sitä, että kun asioita on liikaa, pitää osata tehdä valintoja.

Mistä sitten tietää, mitä ottaa ja mitä jättää suosiolla sivuun? Joku on joskus suositellut listoja. Toisille se toimii, sillä jotkut meistä ovat listaihmisiä — minä en ole, en voi sietää listoja.

Eli, kun kirjoittaa kymmenen "tärkeää" asiaa listalle, voi helpommin arvioida, mitkä asiat ainakin olisi tehtävä.


Kysymykset auttavat: ellen tätä hommaa tee, kuoleeko joku, tai tapahtuuko jotakin muuta järisyttävää? 

Jos vastaus on: ”Ei, mutta olisi kyllä mukava…”, se on merkki siitä, ettei se asia olekaan ehkä niin tärkeä.

Meillä on myös uskomuksia siitä, että kiireinen asia on yhtä kuin tärkeä asia. Ei se niin ole. Eivät kaikki kiireiset asiat ole tärkeitä!

Vaikkapa työpaikalla osa kokouksista aiheuttaa kiireen tunnetta, mutta ne eivät sittenkään ole aina tärkeitä. Toki osa kokouksista on tärkeitä.

Astiaan ensin isot kivet

Kyky priorisoida (eli tärkeiden asioiden näkemisen kyky) on osoitus siitä, että on tottunut kohtaamaan kiireen tunteen eli suomeksi: on sinut asian kanssa.

Priorisoinnissa voi auttaa astia-metafora. Ajattele, että sinulla on edessäsi 10 litran ämpäri, joka pitää täyttää kivillä.

Kun laitat ensin sinne isot kivet (= tärkeät), voit mahduttaa sinne myös pienempiä kiviä, sitten soraa ja lopuksi jopa hiekkaa.


Mutta jos lapioit sinne ensin puolilleen hiekkaa, et saa mahtumaan suuria kiviä!

Valintojen tekemisessä auttaa myös, kun miettii omaa elämänkokonaisuutta.

Lähtökohtana voi pitää sitä, että meillä ihmisillä on tiettyjä perustarpeita.

Kaikkein tärkeimpiä ovat fyysiset perustarpeet (ruoka, juoma, lämpö jne.), sitten on sosiaalisia tarpeita, liittymisen tarpeita (ystävät, perhe jne.), arvostuksen tarve ja itsensä toteuttamisen tarve.

16-vuotias ilma älypuhelinta - voisitko kuvitella?

Sanoin tämän siksi, että esimerkiksi hyvät ystävät on aika perustava asia ihmisen elämänkokonaisuudessa.

Sen sijaan harrastukset (niin mukavia kuin ne ovatkin) eivät ole yhtä tärkeitä. Työkiireiden tai harrastusten takia ei kannata menettää ystäviä.

Toisaalta, jos sosiaalinen elämä on niin vilkasta, ettei aikaa jää mihinkään muuhun, sillekin on tehtävä jotakin.


Nykyään on trendikästä, mutta myös jotenkin luonnollista olla tavoitettavissa 24/7. Ja jos ei ole, kysytään, mitä on tapahtunut.

Olen joskus koettanut kuvitella 16-vuotiasta, jolta otettaisiin päiväksi älypuhelin! Sitä on vaikea kuvitella, koska se ei tahdo onnistua...

Näin kesällä huomaa, että kun on vähemmän tekemistä, myös keskittymiskykymme paranee. Samalla (yllätys, yllätys!) myös työn laatu paranee ja meistä tulee jotenkin ”tyynellä tavalla” nopeampia.

Lomalla voi katsella omaa suhdettaan työhön, arvioida sitä. Miten muuten on, romahtaako maailmamme, jos syksyllä jättäisimme jotakin vähemmälle, jopa tekemättä?

Luulenpa, ettei romahda. Hyvää, leppoisaa keskikesää kaikille!

lauantai 15. kesäkuuta 2013

Kun lasket rimaa, ylität sen!

Työhön tarvitaan uusia keinoja ja uudenlaista asennetta.

Ai, että miksikö? No, kun tätä työlämäkoohottelua katselee ja erityisesti sitä, ettei kenelläkään tunnu olevan enää aikaa tarpeeksi oikein mihinkään, niin tämmöinen ajatus tunkee mieleen.

Tuntuu kuin jatkuvan tehostamis- ja säästämispuheen, yt-neuvotteluiden ja ulkoistusten riivaama työelämä olisi muuttumassa liian mahdottomaksi hallita.

Ei sellaista kulkuneuvoa voi hallita, mikä kulkee liian sukkelaan.
  

Tätä kaikkea kun mietin, törmäsin väitteeseen, jonka mukaan luovuus, kekseliäisyys ja innovatiivisuus ovat modernin työn uusia tukipilareita.

Tästä päädyin kysymään: voisiko vaikkapa luovuus näkyä omassa arjessamme esimerkiksi uutena tapana toimia toisin, jopa järkevämmin?

Yksi kriittisen katselun paikka voisi olla uusi näkökulma tähän perinteiseen laatu-ajatteluun.

Perfektionismi – työelämän syöpäläinen

Tiedän, että väitteeni sopii huonosti monen ”perinteisen laatu-ajattelun” varaan vannovan ajatuksiin, mutta päästän sen silti ilmoille: ylilaatu on pahasta.

Perfektionismi on työelämän syöpäläinen. Näin minusta on alkanut tuntua.

Pelkään, että ellei perinteistä, pohjimmiltaan iänikuisiin ISO-standardeihin nojaavaa laatu-ajattelua uskalleta pöllyttää, tulevat inhimillisen venymisen kattovaikutukset vastaan. Ovat jo tulleet.


Emme selviä töistämme, koska niitä on liikaa suhteessa työntekijämääriin. Juttu on niin, että jos jatkuvasti koetamme selvitä niistä kaikista ”vimpan päälle”, näännymme.

Keino voisi olla se, että uskalletaan laskea rimaa! Kun lasket tavoitetasoa, huomaat yllätykseksesi, että ylität sen.

Jos jatkuvasti pidät tavoitetasosi katossa, huomaat, että alitat tason jatkuvasti. Se tuottaa pettymyksiä. Kun petyt, joudut olemaan jatkuvasti tyytymätön itseesi.

Palkkiokokemukset puuttuvat

Tästä päästäänkin siihen, että saamme niin vähän palkkiokokemuksia töistämme. Ehkä se johtuukin siitä, että odotuksemme ovat jatkuvasti epärealistisen korkeita?

On siihen muitakin syitä, mutta kirjoitan niistä toisella kertaa.

Totta kai laatukysymykset ovat vakavia eettisiä kysymyksiä, mutta ajatukseni onkin se, että tässä on nyt kyse priorisoimisesta. Päätetään entistä pontevammin siitä, mikä on tärkeää. Oikeasti.


Ellei kyetä tekemään mitään hyvin (sen takia, että töitä on määrällisesti liikaa), mitä eettistä toimintaa semmoinen on?

Mutta: jos jokin (lue: vähemmän tärkeä) voitaisiin jättää vähemmälle huomiolle, tai jopa kokonaan pois (!), saadaan aikaa niihin asioihin ja toimiin, jotka ovat ehdottomasti kaikkein tärkeimpiä.

Negatiivinen, itseään ruokkiva kehä

Palatakseni täydellisyyden tavoitteluun: sehän juuri synnyttää kiirettä, kun kaikki pitäisi koettaa tehdä aina tinkimättömästi.

Kiire (erityisesti jatkuva kiire) puolestaan synnyttää stressiä, ajan oloon jatkuvaa stressiä. Tämä puolestaan heijastuu työn hallinnan tunteeseen ja vähitellen jaksamiseen.


Pian se näkyy uupumuksena ja voipa se pahentua jopa loppuun palamiseksi.

Seurataanpa ajatusta: kun ihminen voi huonosti, hänen tuottavuutensa laskee, eikä hänellä ole enää sydän mukana. Ja tätäkin kautta päästään siihen, että taso laskee vääjäämättä.

Ihminen, jolla ei ole sydän toimissaan mukana, on helppo tunnistaa. Hänellä on ilmeen sijalla näytönsäästäjä.

Miten tämmöinen muutos saadaan aikaan, kysytte te.

En itse usko joukkoliikkeisiin. Siksi muutoksen olisi lähdettävä itsestä. Nitistä tänään yksi laatuun liittyvä perusteeton uskomus ja huomenna toinen.

Ylihuomenna huomaat, että vaunu kulkee silti ja kurtut otsallasi alkavat oieta!

Hienoa. Jatka samaa rataa. Sillä tavoin perfektionismia nitistetään.



torstai 6. kesäkuuta 2013

Työpaikkojen villi testaushömppä

Taloussanomien toimittaja Elina Ranta on paneutunut työelämän psykologisiin testeihin.

”Persoonallisuustestien käyttö on lähtenyt jo lapasesta monilla työpaikoilla,” aloittaa hän juttunsa. ”Psykohömppä on yhä suositumpaa, ja sitä on helppo myydä, kun yritysten säästöpaineet ovat koventuneet.

Näin kai se on. Kaikenkarvaisia persoonallisuus- ja kykytestejä tehdään liian monissa yrityksissä epäasiallisilla tavoilla.





Testeissä laiminlyödään myös tietosuojalakia, harmittelee Rannan haastattelema tietosuojavaltuutettu Reijo Aarnio.

Psykologiliiton mukaan tilanne on vain pahentunut vuosikymmenen alkupuolelta. Tuolloin lakiuudistus siivosi epäpäteviä testaajia markkinoilta.

Monella työnantajalla ei ole aina hajuakaan, mitä laki sanoo ihmisen testaamisesta. Esimerkiksi uskontoon ja rotuun liittyviä kysymyksiä ei saa esittää.

”Jos olisit puu, mikä puu olisit?”

Aina välillä olen törmännyt itsekin turhautuneisiin työnhakijoihin, jotka ovat olleet nöyryyttävissä ”testeissä” epäillen vahvasti niiden osuvuutta.

Muuan tuttavani sai aikanaan kuulla, ettei tullut valituksi hakemaansa työhön. Hän uumoili syyksi testiä, johon oli osallistunut. Testin mukaan hän ”ei soveltunut esimiestehtäviin”.

”Tämä oli kummallista”, aprikoi tuttavani. ”En nimittäin hakenut lainkaan esimiestehtäviin tuossa yrityksessä.”


Taloussanomien jutun kirvoittamat kommentoijat tuntuvat olevan herttaisen samaa mieltä toimittaja Rannan kanssa.

Joku epäili sitä, miten kysymys: "Jos olisit puu, mikä puu olisit?", voi mitenkään tarjota vihjettä soveltuvuudesta kasvatusalalle.

Eräältä kunnanjohtajakandidaatilta oli tivattu testissä muun muassa: "Oletko tuli vai vesi?" Hulluinta oli, että hakijan antamaan vastaukseen oli viitattu kirjallisen valintapäätöksen perusteissa.

Hakijasta oli tullut kunnanjohtaja, mutta sitä ei kerrottu, pitääkö kunnanjohtajan olla mieluummin tuli vai vesi.

Ansoja kaikkialla

Muuan Taloussanomien keskustelijoista kertoi olleensa tilanteessa, jossa tietokone arpoi testattavan eteen sanapareja satunnaisesti.

Vastattavaksi tuli siis sen kaltaisia kysymyksiä kuin ”Oletko ennemmin tyhmä vai laiska?” tai: "Oletko nopea vai harkitseva päätöksentekijä?"  

Hmmm… Sanokaapa muuten, miten näihin vastataan, kun molemmissa vaihtoehdoissa on ansa?


Tästä kuulemma olikin keskusteltu hakutilanteessa vakavaan sävyyn "Täällähän lukee, että olet laiska...?"  No jaa, kyllä minä sen ajan harkitsen kuin vaaditaan...

"Jaha, siis jahkailet?" - No eeen, vaan... "Hätiköit? Minä laitan tänne, että hätiköit."

Työnhakutilanne voi muuttua varsinaiseksi farssiksi, jos persoonallisuustestin tilaaja ja tuottaja eivät ole henkilöarvioinnin ammattilaisia.

”Mä oon valmistunu amiksen kokkilinjalta ja teen näitä testejä maistereille,” väittää yksi Taloussanomien keskustelijoista.

Paineensietokyky alhainen

Rannan jutun mukaan Psykologiliiton tietoon on tullut tilanteita, joissa konsultin, työnantajan ja hakijan välinen palautekeskustelu on muuttunut ahdistavaksi ja nöyryyttäväksi inttämiseksi siitä, millainen persoonallisuus hakijalla on.

Jos hakija erehtyy itse kyselemään, siitäkin saattaa tulla pyyhkeitä. Onpa käynyt niinkin, että hakijan ”paineensietokyky” on rankattu vähäiseksi 20 kysymyksen pohjalta.

Psykologiliitto onkin ryhtymässä puuhiin asiattomien testausten eliminoimiseksi. Liiton pian julkaistavissa ohjeissa opastetaan tunnistamaan puoskarimaista henkilöarviointia.

Lähtökohta on, että testattavaa pitäisi aina haastatella asianmukaisesti. Lisäksi, testitilanne on arveluttava, mikäli käytetään vain yhtä menetelmää.


Testauspalvelua tarjoava saattaa esiintyä psykologian tai käyttäytymistieteen ”asiantuntijana” ilman asianmukaista koulutusta. Tätä on syytä varoa.

Liitto korostaa, että edes kaikki psykologit eivät ole päteviä testaukseen, vaan psykologisten testien tekemiseen ja tulkintaan tarvitaan henkilöarviointiin erikoistunutta psykologi.

Psykologiliiton mukaan olisi aina muistettava, että testien tuloksista ei voi vetää liian pitkälle meneviä johtopäätöksiä

Heikolle arvioinnille tyypillistä on kritiikitön varmuus tulosten oikeellisuudesta tai joko–tai -johtopäätökset.