Kun lasket rimaa, ylität sen!

Työhön tarvitaan uusia keinoja ja uudenlaista asennetta.

Ai, että miksikö? No, kun tätä työlämäkoohottelua katselee ja erityisesti sitä, ettei kenelläkään tunnu olevan enää aikaa tarpeeksi oikein mihinkään, niin tämmöinen ajatus tunkee mieleen.

Tuntuu kuin jatkuvan tehostamis- ja säästämispuheen, yt-neuvotteluiden ja ulkoistusten riivaama työelämä olisi muuttumassa liian mahdottomaksi hallita.

Ei sellaista kulkuneuvoa voi hallita, mikä kulkee liian sukkelaan.

  

Tätä kaikkea kun mietin, törmäsin väitteeseen, jonka mukaan luovuus, kekseliäisyys ja innovatiivisuus ovat modernin työn uusia tukipilareita.

Tästä päädyin kysymään: voisiko vaikkapa luovuus näkyä omassa arjessamme esimerkiksi uutena tapana toimia toisin, jopa järkevämmin?

Yksi kriittisen katselun paikka voisi olla uusi näkökulma tähän perinteiseen laatu-ajatteluun.

Perfektionismi – työelämän syöpäläinen

Tiedän, että väitteeni sopii huonosti monen ”perinteisen laatu-ajattelun” varaan vannovan ajatuksiin, mutta päästän sen silti ilmoille: ylilaatu on pahasta.

Perfektionismi on työelämän syöpäläinen. Näin minusta on alkanut tuntua.

Pelkään, että ellei perinteistä, pohjimmiltaan iänikuisiin ISO-standardeihin nojaavaa laatu-ajattelua uskalleta pöllyttää, tulevat inhimillisen venymisen kattovaikutukset vastaan. Ovat jo tulleet.

Emme selviä töistämme, koska niitä on liikaa suhteessa työntekijämääriin. Juttu on niin, että jos jatkuvasti koetamme selvitä niistä kaikista ”vimpan päälle”, näännymme.

Keino voisi olla se, että uskalletaan laskea rimaa! Kun lasket tavoitetasoa, huomaat yllätykseksesi, että ylität sen.

Jos jatkuvasti pidät tavoitetasosi katossa, huomaat, että alitat tason jatkuvasti. Se tuottaa pettymyksiä. Kun petyt, joudut olemaan jatkuvasti tyytymätön itseesi.

Palkkiokokemukset puuttuvat

Tästä päästäänkin siihen, että saamme niin vähän palkkiokokemuksia töistämme. Ehkä se johtuukin siitä, että odotuksemme ovat jatkuvasti epärealistisen korkeita?

On siihen muitakin syitä, mutta kirjoitan niistä toisella kertaa.

Totta kai laatukysymykset ovat vakavia eettisiä kysymyksiä, mutta ajatukseni onkin se, että tässä on nyt kyse priorisoimisesta. Päätetään entistä pontevammin siitä, mikä on tärkeää. Oikeasti.

Ellei kyetä tekemään mitään hyvin (sen takia, että töitä on määrällisesti liikaa), mitä eettistä toimintaa semmoinen on?

Mutta: jos jokin (lue: vähemmän tärkeä) voitaisiin jättää vähemmälle huomiolle, tai jopa kokonaan pois (!), saadaan aikaa niihin asioihin ja toimiin, jotka ovat ehdottomasti kaikkein tärkeimpiä.

Negatiivinen, itseään ruokkiva kehä

Palatakseni täydellisyyden tavoitteluun: sehän juuri synnyttää kiirettä, kun kaikki pitäisi koettaa tehdä aina tinkimättömästi.

Kiire (erityisesti jatkuva kiire) puolestaan synnyttää stressiä, ajan oloon jatkuvaa stressiä. Tämä puolestaan heijastuu työn hallinnan tunteeseen ja vähitellen jaksamiseen.

Pian se näkyy uupumuksena ja voipa se pahentua jopa loppuun palamiseksi.

Seurataanpa ajatusta: kun ihminen voi huonosti, hänen tuottavuutensa laskee, eikä hänellä ole enää sydän mukana. Ja tätäkin kautta päästään siihen, että taso laskee vääjäämättä.

Ihminen, jolla ei ole sydän toimissaan mukana, on helppo tunnistaa. Hänellä on ilmeen sijalla näytönsäästäjä.

Miten tämmöinen muutos saadaan aikaan, kysytte te.

En itse usko joukkoliikkeisiin. Siksi muutoksen olisi lähdettävä itsestä. Nitistä tänään yksi laatuun liittyvä perusteeton uskomus ja huomenna toinen.

Ylihuomenna huomaat, että vaunu kulkee silti ja kurtut otsallasi alkavat oieta!

Hienoa. Jatka samaa rataa. Sillä tavoin perfektionismia nitistetään.