Työhön
tarvitaan uusia keinoja ja uudenlaista asennetta.
Ai, että
miksikö? No, kun tätä työlämäkoohottelua katselee ja erityisesti sitä, ettei
kenelläkään tunnu olevan enää aikaa tarpeeksi oikein mihinkään, niin tämmöinen
ajatus tunkee mieleen.
Tuntuu kuin
jatkuvan tehostamis- ja säästämispuheen, yt-neuvotteluiden ja ulkoistusten
riivaama työelämä olisi muuttumassa liian mahdottomaksi hallita.
Ei sellaista
kulkuneuvoa voi hallita, mikä kulkee liian sukkelaan.
Tätä kaikkea
kun mietin, törmäsin väitteeseen, jonka mukaan luovuus, kekseliäisyys ja innovatiivisuus
ovat modernin työn uusia tukipilareita.
Tästä päädyin
kysymään: voisiko vaikkapa luovuus näkyä omassa arjessamme esimerkiksi uutena
tapana toimia toisin, jopa järkevämmin?
Yksi
kriittisen katselun paikka voisi olla uusi näkökulma tähän perinteiseen
laatu-ajatteluun.
Perfektionismi – työelämän syöpäläinen
Tiedän, että
väitteeni sopii huonosti monen ”perinteisen laatu-ajattelun” varaan vannovan
ajatuksiin, mutta päästän sen silti ilmoille: ylilaatu on pahasta.
Perfektionismi
on työelämän syöpäläinen. Näin minusta on alkanut tuntua.
Pelkään, että
ellei perinteistä, pohjimmiltaan iänikuisiin ISO-standardeihin nojaavaa laatu-ajattelua
uskalleta pöllyttää, tulevat inhimillisen venymisen kattovaikutukset vastaan.
Ovat jo tulleet.
Emme selviä
töistämme, koska niitä on liikaa suhteessa työntekijämääriin. Juttu on niin,
että jos jatkuvasti koetamme selvitä niistä kaikista ”vimpan päälle”,
näännymme.
Keino voisi
olla se, että uskalletaan laskea rimaa! Kun lasket tavoitetasoa, huomaat
yllätykseksesi, että ylität sen.
Jos
jatkuvasti pidät tavoitetasosi katossa, huomaat, että alitat tason jatkuvasti.
Se tuottaa pettymyksiä. Kun petyt, joudut olemaan jatkuvasti tyytymätön
itseesi.
Palkkiokokemukset puuttuvat
Tästä
päästäänkin siihen, että saamme niin vähän palkkiokokemuksia töistämme. Ehkä se
johtuukin siitä, että odotuksemme ovat jatkuvasti epärealistisen korkeita?
On siihen
muitakin syitä, mutta kirjoitan niistä toisella kertaa.
Totta kai laatukysymykset
ovat vakavia eettisiä kysymyksiä, mutta ajatukseni onkin se, että tässä on nyt kyse
priorisoimisesta. Päätetään entistä pontevammin siitä, mikä on tärkeää.
Oikeasti.
Ellei kyetä
tekemään mitään hyvin (sen takia, että töitä on määrällisesti liikaa), mitä
eettistä toimintaa semmoinen on?
Mutta: jos
jokin (lue: vähemmän tärkeä) voitaisiin jättää vähemmälle huomiolle, tai jopa
kokonaan pois (!), saadaan aikaa niihin asioihin ja toimiin, jotka ovat
ehdottomasti kaikkein tärkeimpiä.
Negatiivinen, itseään ruokkiva kehä
Palatakseni
täydellisyyden tavoitteluun: sehän juuri synnyttää kiirettä, kun kaikki pitäisi
koettaa tehdä aina tinkimättömästi.
Kiire (erityisesti
jatkuva kiire) puolestaan synnyttää stressiä, ajan oloon jatkuvaa stressiä. Tämä
puolestaan heijastuu työn hallinnan tunteeseen ja vähitellen jaksamiseen.
Pian se näkyy
uupumuksena ja voipa se pahentua jopa loppuun palamiseksi.
Seurataanpa
ajatusta: kun ihminen voi huonosti, hänen tuottavuutensa laskee, eikä hänellä
ole enää sydän mukana. Ja tätäkin kautta päästään siihen, että taso laskee
vääjäämättä.
Ihminen,
jolla ei ole sydän toimissaan mukana, on helppo tunnistaa. Hänellä on ilmeen
sijalla näytönsäästäjä.
Miten tämmöinen
muutos saadaan aikaan, kysytte te.
En itse usko
joukkoliikkeisiin. Siksi muutoksen olisi lähdettävä itsestä. Nitistä tänään
yksi laatuun liittyvä perusteeton uskomus ja huomenna toinen.
Ylihuomenna
huomaat, että vaunu kulkee silti ja kurtut otsallasi alkavat oieta!
Hienoa. Jatka
samaa rataa. Sillä tavoin perfektionismia nitistetään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti