keskiviikko 26. kesäkuuta 2013

Onko se sittenkään niin tärkeää?

Keskikesä on rytmin muutoksen aikaa. Tuntuu kuin ajan kulku hidastuisi. Samalla tulee miettineeksi kiirettä, tuttua tunnetta ajan vähyydestä.

Se tiedetään, että suhteemme kiireeseen on hyvin yksilöllinen juttu. Suhtaudumme siihen eri tavoin. Myös kestämme kiirettä eri tavoin.

Sen näkee siitä, että joku voi tuntea itsensä viilipyttymäisen rauhalliseksi tilanteessa, jossa joku toinen on kiireestä johtuvan hepulin vallassa tuntien elämänsä perustojen suorastaan murtuvan.


Tämän tietäen ajanhallintaihmiset väittävät, että kiireestä voi päästä eroon tunnistamalla itsessään kiireen merkkejä.

"Kiireen merkit" ovat meissä piileviä tunnusmerkkejä sille, että kohta, ihan pian, tuttu kiireen tunne kaappaa meidät jälleen valtaansa ja sitten se onkin taas menoa.

Älä täytä kalenteria piripintaan!

Kun itseään tarkkailee, voi oppia välttämään tilanteita, joissa tämä tunne tulee. Samalla voi alkaa jarrutella.

Kokeneille projekti-ihmisille tämmöisiä merkkejä ovat kasautuvat deadlinet, kalenterin pahaenteinen täyttyminen, loman lähestyminen, työmatkojen kasautuminen, yllättävät työjutut, jne.


Kiireen kanssa sinut oleva tietää, että esimerkiksi kalenteria kannattaa täyttää vain tiettyyn rajaan saakka. 

Joku on sanonut, että noin 60 prosenttisesti täysi kalenteri on käytännössä ”täysi”. Miksi? Siksi, että asiat tuppaavat sujumaan yleensä aina hitaammin kuin on suunniteltu.

Elämässä on aina myös yllätyksiä, on muitakin väliintulevia muuttujia, joku sairastuu odottamatta, jne.

Entä, jos en teekään tätä?

Sekin kannattaa muistaa, että kaikkea ei voi saada. Se tarkoittaa myös sitä, että kun asioita on liikaa, pitää osata tehdä valintoja.

Mistä sitten tietää, mitä ottaa ja mitä jättää suosiolla sivuun? Joku on joskus suositellut listoja. Toisille se toimii, sillä jotkut meistä ovat listaihmisiä — minä en ole, en voi sietää listoja.

Eli, kun kirjoittaa kymmenen "tärkeää" asiaa listalle, voi helpommin arvioida, mitkä asiat ainakin olisi tehtävä.


Kysymykset auttavat: ellen tätä hommaa tee, kuoleeko joku, tai tapahtuuko jotakin muuta järisyttävää? 

Jos vastaus on: ”Ei, mutta olisi kyllä mukava…”, se on merkki siitä, ettei se asia olekaan ehkä niin tärkeä.

Meillä on myös uskomuksia siitä, että kiireinen asia on yhtä kuin tärkeä asia. Ei se niin ole. Eivät kaikki kiireiset asiat ole tärkeitä!

Vaikkapa työpaikalla osa kokouksista aiheuttaa kiireen tunnetta, mutta ne eivät sittenkään ole aina tärkeitä. Toki osa kokouksista on tärkeitä.

Astiaan ensin isot kivet

Kyky priorisoida (eli tärkeiden asioiden näkemisen kyky) on osoitus siitä, että on tottunut kohtaamaan kiireen tunteen eli suomeksi: on sinut asian kanssa.

Priorisoinnissa voi auttaa astia-metafora. Ajattele, että sinulla on edessäsi 10 litran ämpäri, joka pitää täyttää kivillä.

Kun laitat ensin sinne isot kivet (= tärkeät), voit mahduttaa sinne myös pienempiä kiviä, sitten soraa ja lopuksi jopa hiekkaa.


Mutta jos lapioit sinne ensin puolilleen hiekkaa, et saa mahtumaan suuria kiviä!

Valintojen tekemisessä auttaa myös, kun miettii omaa elämänkokonaisuutta.

Lähtökohtana voi pitää sitä, että meillä ihmisillä on tiettyjä perustarpeita.

Kaikkein tärkeimpiä ovat fyysiset perustarpeet (ruoka, juoma, lämpö jne.), sitten on sosiaalisia tarpeita, liittymisen tarpeita (ystävät, perhe jne.), arvostuksen tarve ja itsensä toteuttamisen tarve.

16-vuotias ilma älypuhelinta - voisitko kuvitella?

Sanoin tämän siksi, että esimerkiksi hyvät ystävät on aika perustava asia ihmisen elämänkokonaisuudessa.

Sen sijaan harrastukset (niin mukavia kuin ne ovatkin) eivät ole yhtä tärkeitä. Työkiireiden tai harrastusten takia ei kannata menettää ystäviä.

Toisaalta, jos sosiaalinen elämä on niin vilkasta, ettei aikaa jää mihinkään muuhun, sillekin on tehtävä jotakin.


Nykyään on trendikästä, mutta myös jotenkin luonnollista olla tavoitettavissa 24/7. Ja jos ei ole, kysytään, mitä on tapahtunut.

Olen joskus koettanut kuvitella 16-vuotiasta, jolta otettaisiin päiväksi älypuhelin! Sitä on vaikea kuvitella, koska se ei tahdo onnistua...

Näin kesällä huomaa, että kun on vähemmän tekemistä, myös keskittymiskykymme paranee. Samalla (yllätys, yllätys!) myös työn laatu paranee ja meistä tulee jotenkin ”tyynellä tavalla” nopeampia.

Lomalla voi katsella omaa suhdettaan työhön, arvioida sitä. Miten muuten on, romahtaako maailmamme, jos syksyllä jättäisimme jotakin vähemmälle, jopa tekemättä?

Luulenpa, ettei romahda. Hyvää, leppoisaa keskikesää kaikille!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti