torstai 29. elokuuta 2013

”Siis, tän piti kyllä toimia!”

Maija ja Saara istuvat vierekkäisissä työhuoneissa. En kerro toverusten työpaikkaa, mutta sen verran paljastan, että isohko työpaikka se on, reilut pari tuhatta työntekijää.

No, Maija on laskuttanut erästä yhdistystä, jonka raha-asioita Saara kaiken muuan ohessa hoitaa. Kumma kyllä, Saara ei ole saanut laskua, vaikka aikaa on kulunut jo pari viikkoa.

Nyt te välikysytte, miksi Maija ei ojenna Saaralle laskua suoraan käteen? Ehei, ei se käy. Ei nykymaailma niin toimi.


Nykymaailma toimii niin, että ensin Saara kertoo Maijalle, miten pitää laskuttaa. Näiden ohjeiden mukaan Maija laatii laskun järjestelmässä, jota sanotaan SAPiksi.

Sen jälkeen Maija ”reitittää” laskun hyväksyjälle, toimittaa sitä kautta palvelukeskukseen (joka tietysti on kaukana toisessa kaupungissa), jossa joku vie sen reskontraan.

Kun nyt siis on kulunut kaksi viikkoa, voidaan varovasti olettaa, että jokin on mennyt jossakin pieleen. Kukaan ei tiedä, mikä ja missä. Molok on syönyt laskun.

Pasilan kellot kilkkasivat

Blogini sanoma on tämä: kun asiat kasvavat riittävän suuriksi, niitä ei hallitse enää kukaan. Mistä johtuukaan, että minulla on aivan erityisesti nyt mielessäni nämä… nämä ihanaiset tietojärjestelmät?

Kuka muistaa vielä parin vuoden takaisen VR:n upouuden lipunmyyntijärjestelmän?

Sen hinta oli 15 miljoonaa euroa. Systeemin rakentaminen kesti kolme vuotta, mutta todellista käyttöä järjestelmä kesti vaivaiset kolme tuntia!

Suunnittelijat olivat rakentaneet palvelun kestämään suurinta ajateltavissa olevaa käyttäjämäärää, Islannin tuhkapilven aikana syntynyttä 420 000 päivittäisen latauksen ennätystä.


Homma oli erityisen nolo senkin takia, että kyseessä oli VR:n historian laajin it-projekti.

Lippuautomaatit ja konduktöörien vempeleet oli vaihdettu ja vanhahtavaksi moitittu verkkopalvelu oli päivitetty trendikkäämpään sotisopaan.

Kaikki näytti hienolta. Niin näytti, mutta annas olla, kun järjestelmä avattiin ja ostajat rynnistivät VR:n sivuille.

Turvarajat paukkuivat ja Pasilan kellot kilkattivat. Kukaan ei olisi uskonut pahimmissa unissaankaan, että ensimmäisenä päivänä latauksia olisi peräti 1,2 miljoonaa!

Sinkittyä aitaa ja hukkuneita ääniä

Entäs parin vuoden takainen Puolustusvoimien palkanmaksuongelma? Siinähän kävi niin, että ruotuväki makseli palkkoja jonkin aikaa miten sattuu, liikaa, liian vähän ja myös kokonaan väärille tileille.

Ehkä muistamme senkin, kuinka sähköinen resepti viivästyi vuosikausia. Muistamme, kuinka Sampo Pankin asiakkaat saivat kärsiä, kun sen tietojärjestelmät yhdistettiin Danske Bankin kanssa.


Joku muistaa vielä, kuinka kuntavaalit jouduttiin uusimaan Karkkilassa, Kauniaisissa ja Vihdissä, kun sähköinen äänestysjärjestelmä hotki hiukopalakseen satoja punaisia viivoja.

Eivät nämä toki kotikutoisia ongelmia ole. Kuulin jostakin, että Yhdysvalloissa varattiin kymmeniä miljoonia dollareita rajan valvontaa suorittavan, aivan uuden tietojärjestelmän rakentamiseen.

Lopputuloksena oli 80 metriä sähkösinkittyä turva-aitaa, mutta ei hajuakaan tietojärjestelmästä. Rahat kyllä menivät.

Kukaan ei hallitse kokonaisuutta

Meikäläistä ihmetyttää tässä kaikessa vielä sekin, että näiden ”projektien” budjetit pyörivät mittaluokassa, jota on vaikea ymmärtää.

Esimerkiksi eduskuntaan tilattiin 4,7 miljoonalla uusi tietojärjestelmä, jonka avulla asiakirjoja piti voida käsitellä sähköisesti yhden yhteisen järjestelmän kautta.

Onhan se hienoa, että kaikki sujuu nyt yhden järjestelmän sisällä, mutta mutta…. Kuka kertoo veronmaksajalle sen, mikä siinä niin paljon maksoi.


Joku on sanonut, että ei se ole kummakaan, että juuri it-projektit menevät pyllylleen. Niitähän ei valvo kukaan. Hmm...tämä muuten taitaa olla totta.

Ja on se ihmekin. Tuntuu kuin jo leikkimökin rakennustyömaalle pitäisi palkat ulkopuolinen ammattilainen valvojaksi, kun taas nämä miljoonaluokan IT-hankkeet hoidetaan työpaikoilla ihan itse.

Onko teillä vastaavia kokemuksia ”kehittämisprojektien” ihanuuksista?

Siis, että ette ole ymmärtäneet ja lopulta on käynyt niin, ettei sitä ole voinutkaan ymmärtää.

maanantai 19. elokuuta 2013

Kuka ymmärtäisi miestä?

Lienettekö huomanneet saman, minkä minä ja työkaverini Pekka olemme panneet merkille.

Nimittäin, sisustuslehdissä ja kaikenlaisissa asumisen erikoislehdissä on usein Äärettömän Kiehtovia, suorastaan Kutsuvia artikkeleita siitä, kuinka omakotiasumisesta on vihdoinkin tullut totta meidänkin perheittemme kohdalla.


Kerrotaan siis 3-5 värikylläisen sivun voimalla siitä, kuinka nuoren perheen hankkiman 1,5-kerroksen talon alle rakennettiin täyskorkea kellari, johon sitten samalla saatiin perheen äidille kodinhoitotilat, perheen miesväelle askartelutilat jne.

Edelleen kerrotaan, kuinka 50-luvun talon salaojitus uusittiin (sitä ei ollut koskaan edes ollut, vain rykelmä puolen kuution kiviä taivaasta pudoteltuina ympäri taloa), kuinka seinien alimmainen, pahasti lahonnut hirsikerta vaihdettiin ja kuinka yläkerrasta löytyneen, huolta herättäneen lahovian syyksi paljastui vuotanut vesikatto.

Saatiin, tehtiin ja asennettiin

Onneksi säikähdyksellä selvittiin, mutta koko vesikatto siinä yhteydessä kuitenkin uusittiin. Loppukesästä maalattiin julkisivu ihanan raikkaalla okran sävyllä. Värin löytämisessä auttoi maakuntamuseo ja Tikkurilan värispesialisti.

Ikkunapielet uusittiin. Niihin tehtiin koristeelliset upotukset. Malli saatiin Perinneyhdistykseltä.

Entä pihamaa? Siellä tehtiin täydellinen remontti vaihtamalla muun muassa pihatien paikkaa. Näin saatiin aivan uutta ilmettä myös talolle.


Samalla kertaa talon sisäänkäynti muutettiin päätyyn. Näin saatiin samalla kätevästi terassitilaa, jota perheen tarpeisiin rakennettiinkin (kestopuusta) peräti 80 neliömetriä. 

Pihatien reunalla olleet, puolittain lahon vaivaamat reunuspölkyt kuljetettiin muutostyössä ongelmajäteasemalle ja uutta tietä reunustamaan asennettiin graniitista lohkotut painavat, mutta niin arvokkaan näköiset reunakivet.

Lopputulos on upea (kuva ohessa – lysähtänyt hahmo taustalla on perheen isä (kankea ei onnistuttu irrottamaan hänen kädestään)).

Miksi kaikkea ei kerrota

Siis: rakennettiin, uusittiin, vaihdettiin, muutettiin, kaivettiin, maalattiin ja asennettiin. Kaikki ihanasti passiivissa. Suuri kysymys kuuluu: kuka oli toimessa, kuinka tuo kaikki niin nopsaan ja vaivattoman tuntuisesti ”tekaistiin”?

Tätä siis on joskus miesten lounaspöydässä puhuttu. Aika moni mies (perheen isä) on kokenut, että lähestulkoon kaikki rakentamisen ja kadehdittavan asumisen erikoislehdet ikään kuin tässä mielessä huijaavat.

Elleivät ne huijaa, ne antavat ainakin vahvasti todellisuutta yksinkertaistavan kuvan.


Nämä lehdet kertovat iiiiihastuttavia tarinoita siitä, kuinka onnellinen perhe hankkii aivan ihanan 50-luvun rintamamiestalon. Tontin perällä oleva aivan valloittavan ulkorakennus (notkokattoineen) kuuluu kauppaan – se tulee siis kaupan päälle!

On aivan minimaalinen sivuseikka, että piha lykkää horsmaa ja koiranputkea. Oi, kuinka sekin on niin valloittavaa! Kuokka tai mikään muukaan käsityövempele ei kivettyneeseen moreeniin pysty, mutta katsokaa tuota horsman kukan väriä!

Unelmat, suunnitelmat, ja toinen toistaan suurellisemmat toimet seuraavat toistaan. Tuosta saadaan sitä ja sitä! Tuolle tehdään sellainen manööveri ja tuosta selvitään niin ja näin.

Kuulkaapa siskot ja veikot

Nämä työt tahtovat langeta miehen harteille. Näissä asioissa mies on aika tavalla yksin, kun tulee ilmoitus: ”M’oon aatellu, että se etupihan ruusupuska, se Juhannusruusu, siirrettäisiin siitä sinne talon päätyyn.”

”Aivan. S’oot aatellu. Ootko aatellu, mikä tai kuka on se toteuttava taho?”

Hyvä on, oli tämä kaikki oli vähän kieli poskella kirjoitettu. Mutta sanokaapa oikeasti, mistä mies löytää tukea tämän oman arkensa jäsentämiseen? Kuka auttaa miestä?


Ja: ymmärrämmekö me miesraukat edes, mistä tässä on kysymys? Ymmärtääkö mies tämän kaiken vasta vähitellen, vuosien myötä?

Minä luulen, ettei moni mies ymmärrä. Me miehet emme ole niin hyviä jäsentämään ja erittelemään tajuntamme takakamareita. ”Ettäkö miltä tuntuu?”

Miltä sitten pitäisi tuntua? ”En mä nyt tiedä, kun pitäs lähteä kaivamaan maasta se ruusu.”

Toki minä tiedän, että naiset ja vaimot ovat tässäkin maassa lujilla olleet - he ovat olleet sitä omalla laillaan. Eikä siitä ole mies tiennyt mitään. Mutta kirjoitetaan siitä toisella kertaa.

keskiviikko 7. elokuuta 2013

Keskittymiskyky hakusassa

Kuka vielä muistaa takavuosien juoksijalupauksen nimeltä Wilson Kirwa? Mieshän muutti Keniasta Suomeen matkatavaroinaan muutama t-paita.

Kirwan ei vielä Suomeen tullessaan ollut lainkaan juoksija, mutta sattuman oikusta hänestä sellainen tuli.

Naapurissa asustellut suomalaismies nimittäin luuli, että kaikki kenialaiset ovat ilman muuta juoksijoita. Päättäväisenä miehenä hän sovitti yön mustalle miehelle ylisuuret lenkkarit jalkaan ja niin Kirwastakin tuli juoksija.
  

Satuin kerran kirjamessuilla kuulemaan pätkän Wilson Kirwan muistelua Suomessa asumisensa alkuajoista. Ei ollut miehellä aina helppoa, ei.

Hän tunnusti myös olleensa pitkään kaksijakoisessa tilanteessa: kun hän kertoi Keniassa elämästään Suomessa, ihmiset läimäyttelivät polviaan ja ulvoivat naurusta: ”Ei Suomessa voi tuollaista olla! Wilson valehtelee!”

Lyhyitä tarinoita keskittymiskyvyttömille

Mutta kun samoin kävi myös Suomessa! Wilsonin kertoessa juttuja kenialaisesta kotikylästään, suomalaiset hohottivat kuorossa: ”Hohhoh hoo! Wilson on varsinainen satusetä!”

Silti Wilson kertoi puhuneensa vain totta. Sellaista oli Keniassa ja sellaista oli Suomessa, mutta maat ja niiden kansat olivat niin perin juurin erilaisia.

Siitä kehkeytyi idea harrastaa juoksemisen sijaan tarinointia. Pikku hiljaa Wilson alkoi kertoa ja kirjoittaa tarinoita.


Ensimmäiset kirjoitetut tarinat olivat pidempiä, nyttemmin kuulemma lyhyempiä. Miksi? Siksi, että nykylasten keskittyminen on Wilsonin mielestä vähän niin ja näin.

Kukaan ei oikein jaksa keskittyä pitkään ja vanhemmillakin on aina kiire, hän harmittelee.

”Peruskouluissa vieraillessani moni lapsi on ihan sämpylät silmillä ja kuutamolla. He keskittyvät ehkä viisi minuuttia, jonka jälkeen he alkavat kuorsata ja maata selällään.”

Näpyttely ei kehitä sinniä

Mietin tätä. Ei Wilson Kirwa liene aivan väärässä. Nykylapsilla on pleikkarit, älypuhelimet ja netti sosiaalisine medioineen.

Ei heitä pitkäpiimäinen ongella istuskelu, variksenpojat ja sammakonkutu kiinnosta, kuten meitä joskus aikanamme.

Mikä tähän keskittymiskyvyttömyyteen mahtaa olla syynä? Ehkä meillä vanhemmillakin on osuutensa asiaan. Ehkä olemme antaneet asioiden mennä liiaksi tälle tolalle.


Voisimme vielä pontevammin ohjailla kullannuppusiamme ”terveellisten” ja kehittävien — enemmän sinnikkyyttä vaativien harrasteiden äärelle. Älypuhelimen näpelöinti kun ei tunnu kehittävän suuremmin tuotakaan pitkäjänteisyyttä.

Elämänmenoon noin yleisemmin emme voi hirmuisesti vaikuttaa. Sitä kun katsoo, niin hektistähän se on kaikkialla, ja tempoilevaa. Pitäisi olla mahdollisuus rauhoittumiseen, mutta sellaisia hetkiä tuntuu olevan vain vähän.

Lapset nukkuvat liian vähän

Mutta on tässä kyllä muutakin. Väittäisin, että yksi syy keskittymiskyvyn puutteeseen on niinkin yksinkertainen asia kuin liian vähäinen uni.

Lapsemme nukkuvat liian vähän. Tämän sanon siksi, että lepo ja keskittymiskyky kulkevat käsi kädessä. Se näkyy kouluissakin päivittäin.


Yksi hyvä tapa opettaa pitkäjänteisyyttä on ottaa lapsi ”perinteiseen” työhön ja touhuun mukaan. Tehdään yhdessä – varsinkin niitä kaikkein monivaiheisimpia töitä.

Vaikkapa polkupyörän takarenkaan vaihtaminen on nykypojan mielestä vaikea ja monimutkainen juttu. Jos se tehdään rauhallisesti kerran yhdessä, lapsi selviää siitä viimeistään kolmannella kerralla itse. On tämä nähty.

Marjastus - parasta valmennusta elämään

Myös liikkuminen auttaa jaksamaan. Keho kaipaa aivotyön välissä myös liikuntaa, jossa on sekin etu, että ajatukset voivat virrata vapaasti. Levättyään aivot toimivat taas.

Miten tämä kaikki tuli juuri nyt mieleeni? Tuossa edellä jo vihjaisin: hiljaisessa mustikkametsässä ajatuksiin tunkee kaikenlaista.


Ajattelin, että marjastus, jos mikä, olisi parasta sinnikkyysvalmennusta lapsille ja nuorille. Ja samalla saadaan muitakin hyötyjä.

Saadaan aamiaispöytään ja säilöön vitamiineja, ollaan poissa joutavanpäiväisyyksistä, rasitutaan terveellä tavalla, ei tarvitse erikseen lähteä kuntosalille...

Oikein hienoja loppukesän marjaretkiä kaikille!