tiistai 8. lokakuuta 2013

Voiko ajatuksen varastaa?

Kohu Marimekon kuosien ympärillä ei ota laskeakseen. Aivan vastikään Heljä Liukko-Sundström epäili Marimekon yhden syksyn uutuuskankaista olevan jäljitelmä hänen työstään. 

"Kangas ei ole suoranainen plagiaatti vaan jäljitelmä,jossa tavoitellaan tyyliäni ja henkeäni.”

Marimekko kiisti väitteen napakasti.

Reilu viikko takaperin Yle kertoi myös toisesta mahdollisesta Marimekko -yhdennäköisyydestä. Senkin Marimekko kielsi.


Kuten muistatte, kaikkihan lähti liikkeelle ikävästä edesmenneen ukrainalaistaiteilijan vuosikymmeniä sitten tehdyn työn ”kopioinnista” juuri ennen kesää 2013.

Sitten löydettiin se paljon puhuttu katunäkymä Espalta, johon taiteilijalta saatu selitys ei tuntunut uskottavalta.

Pian Marimekko antoikin asiasta oman, poikkeavan selityksensä. Yhtiön omassa tiedotteessa myönnettiin kankaan pohjana olleen kuin olleenkin 1960-luvulla otettu valokuva.

Ja taas keskusteltiin.

Kopio, varkaus, muunnelma?

Mistä siis puhutaan? Milloin on kyse ”vapaasta muunnelmasta”, idean kopioinnista, tai jopa sen varastamisesta? Voiko varkaudesta tällaisessa yhteydessä ylipäätään puhua?

Eivätkö ideat ole vapaita!? Tarkoitan sitä, että mehän emme voi aina tietää, mistä jokin aatos on peräisin ja minkä luukun kautta se milloinkin leijailee tajuntaamme.

Tarkoitan, että inhimillinen tietoisuus on niin monimutkaisen hieno varastoimistoiminnoissaan.

Kuvitelkaa tilanne, että kävelen Tampereen rautatieasemalla. Olen kovasti kiireinen ja ajatuksissani. Mielessäni on tapaaminen, johon olen menossa.

Siinä ryntäillessäni katseeni pyyhkäisee aseman odotustilan seinällä olevaa suurikokoista julistetta, jossa näyttäisi olevan suomennettuna erään meksikolaisen nykyrunoilijan säe.

Luen hätäisesti ajatuksen, joskaan en näe mitään syytä painaa sitä mieleeni.

Parin viikon kuluttua herään eräänä aamuna ja huomaan mieleni askaroivani oudon ajatuksen parissa. Se on mielestäni raikas, jopa luova ajatus, mutta en yhtään muista, mistä olen sen päähäni saanut.

Luinko sen jostakin, kuulinko sen jostakin, vai onko oma pääni sen synnyttänyt?

Alitajunta toimii

Alitajunnasta voi siis tunkea esiin idea, johon olen törmännyt jopa vuosikymmenen aikaisemmin, enkä siis lainkaan muista, missä sen on nähnyt!

Näin voi käydä, aivan hyvin. Tämän ymmärrämme.

Mutta ymmärrämmekö ja hyväksymmekö sitä, että taiteilija hahmottelee kankaansa kuvioinnin aiemmin otetun valokuvan päälle ja väittää sitten tehneensä luonnoksen kaupungilla istuessaan?


Viivoja, värejä tai muotoja ei tietenkään kukaan omista, mutta ei kai kaksi ihmistä sattumalta synnytä yksityiskohtineen päivineen niin pitkälle identtistä kuvaa?

Jos vedät kaksi viivaa ristiin, voi olla että näin käy, mutta kun kysymyksessä on noinkin monimutkainen kuva, ei tapaus voi olla muuta kuin hmm… kopiointia.

Ilmeisesti juuri tässä kulkee raja. Jos oman työn suhde toiseen, pitkälti saman tyyppiseen teokseen on tiedossa, on se syytä rehellisesti tunnustaa.

Emme elä vakuumissa

On myös sanottu, ettei ideoilla sinällään ole arvoa, esimerkiksi kaupallista sellasita. Ei, ellei sitten onnistu toteuttamaan ideaa käytännössä niin hedelmällisellä tavalla.

Ajattelen pitkälti samoin, kun oikein ajatuksen juurille mennään.

Olen melkoisen varma, että esimerkiksi kaikki kirjailijat "varastavat" - elleivät tietoisesti, niin (jälleen) tietämättään. Aivan samoin, kaikki säveltäjät, kuvataiteilijat varastavat, jne.


"Viittaa aina ajatuksen alkuperäiseen esittäjään", sanomme mekin opiskelijoille. Tämä on hieman tekopyhää, sen myönnän, sillä kuka sanoo, ken se ”alkuperäisin ajattelija” on.

Olisiko niin, että vain ensimmäisen kirjallisen tuotoksen aikanaan esittänyt kynäniekka olisi välttynyt ideoiden varastelulta?

Ei olisi. Hänkin nimittäin sai ajatuksensa jostakin, ei kirjoista, vaan ehkä äidiltään, isältään, siskoiltaan, kalakaveriltaan...

Vakuumissa meistä ei näet elä yksikään. Jostakin ne tulevat.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti