torstai 28. marraskuuta 2013

Homekouluihinko Suomi kompastui?

Kuntien taloudet ovat kuralla, verotusta kiristetään, YT-neuvotteluja käydään ja, ellei käydä, niitä kovasti käynnistellään. Kestävyysvaje tuntuu todelliselta.

Suomessa on edelleen satoja kuntia, enkä ole kuullut yhdestäkään nimenomaisesta kunnasta, jossa päiväkoti- tai koulurakennusten kunto ei olisi tuonut yllätyksiä taloudenhoitoon.

Kun jokin koulu on ollut remonttilistalla odottamassa vuoroaan, on nurkan takaa kaahannutkin ohi koulu, jonka seinä- tai lattiarakenteista on ”aivan yllättäen” löydetty hometta tahi peräti sädesieni.

 

Tämä tuli mieleeni lueskeltuanii YLE:n uutista Kotkan Karhuvuoren koulun oppilaista, jotka olivat menneet tiistaina koululakkoon.

Koululakko tuli protestina sisäilmaongelmista kärsivän koulun korjaamiseksi tai uuden rakentamiseksi.

Huonon sisäilman on arvioitu uhkaavan jopa neljännesmiljoonan suomalaisen terveyttä yli tuhannessa koulussa ja päiväkodissa.

Tämä ei yllätä

Mutta sanokaa, miten ylipäätään on mahdollista, että armaassa lintukodossamme, tässä äärimmäisten olosuhteiden maassa on päässyt unohtumaan sellainen elintärkeä asia kuin rakentamisen taito?

Tuntuu kuin joskus se olisi osattu. Vai, onko sinällään rakennettu oikeinkin, mutta asioita on pilattu lyhytnäköisellä toiminnalla?


En malta olla lainaamatta mikkeliläisen arkkitehti Pertti Mertaojan kirjoitusta sanomalehti Länsi-Savossa 16.11.2013. Lukekaapa. Pidän Mertaojan epäilyjä aivan katu-uskottavina.

Kirjoituksensa aluksi Mertaoja viittaa Helsingin Sanomissa 14.10.2013 olleeseen juttuun, jonka mukaan ”Vantaalla säästyi 280 000 euroa vahtimalla 15 rakennuksen energiankulutusta vuodessa.

Kun tarpeeksi monessa koulussa sammutetaan osa valoista, sulatetaan kesäksi pakastimet ja vähennetään ilmastointia yöksi, kaupunki voi säästää vuodessa satojatuhansia euroja."

600 litraa kosteutta

Yksi innokkaista säästäjistä on kuulemma Simonkylän koulu, jossa on 600 oppilasta 5.–9. luokilla. Kesällä oli koulu täysin pimeänä. Ilmastointi on päivällä täysillä, öisin pois päältä.

Arkkitehti Mertaoja ihmettelee sitä, että suurissa julkisissa rakennuksissa on todellakin varaa laittaa ilmanvaihto pois päältä öiksi ja viikonlopuiksi.

Näin tehdään myös kesäisin (useiksi viikoiksi) monien kuntien kouluissa, välihuomautan minä.


Palataanpa Mertaojaan. Hän kysyy – mielestäni aiheellisesti: miksi sitten asuinrakennuksissa, joissa asukkaat ovat useimmiten poissa päivisin, vaaditaan, että ilmanvaihto on pidettävä aina päällä, myös öisin ja viikonloppuisin?

Mertaoja on onkinut jostakin faktanomaisia yksityiskohtia: nelihenkinen perhe tuottaa vuorokaudessa noin 12 litraa kosteutta (hengitysilman vesihöyry, hiki, ulkovaatteet jne.) huoneilmaan eli noin 0,125 litraa/tunti/henki.

Tämän perusteella 600 oppilaan koulussa muodostuu päivällä kahdeksan tunnin aikana noin 600 litraa kosteutta huoneilmaan.

Tuhansien säästöistä miljoonien kustannukset

Vaikka harvassa koulussa ollaan kahdeksaa tuntia päivässä, Mertaojan päättely toimii pääosin. Ellei kosteutta saada sisätiloista pois, se jää johonkin. Se varastoituu asunnon rakenteisiin, kalusteisiin, pintoihin…

Erityisesti syksy ja talvi ovat haastavia vuodenaikoja. Kunnat koettavat säästää pudottamalla lämpötiloja (jolloin sisäilman kosteus kasvaa) jne.

Arkkitehtimme loppukaneetti on, että näitä ”säästötoimenpiteitä” olisi kyllä syytä tutkia laajemminkin. Epäilynä on, että melko mitättömistä säästöistä on koitunut yhteiskunnalle miljardien korjausvelka.


Lopuksi: ymmärsin hallituksen tarjoavan budjettiehdotuksessaan kunnille 90 miljoonaa euroa lisärahaa, josta summasta noin 60 miljoonaa euroa olisi tarkoitettu nimenomaan homekoulujen, päiväkotien ja terveyskeskusten korjauksia.

Valitettava totuus kuitenkin on, että tuo raha ei tämän kokoluokan ongelmissa auta oikein alkua pidemmälle.

Esimerkiksi Tampereella joudutaan kosteusvahinkojen ym. syiden takia korjaamaan 15 juuri valmistunutta päiväkotia.

Espoon Soukassa olevan homekoulun korjauksen on arvioitu maksavan jopa 20 miljoonaa euroa. Puhumattakaan niistä kouluista, päiväkodeista ja hoitolaitoksista, joita olisi hoideltava dynamiitilla.

Arvostan positiivisuutta ja tykkään kirjoittaa iloisista asioista. Joskus on kuitenkin katseltava totuutta silmiin, siis sellaista totuutta, mikä ei ole järin positiivinen.

PS. Kuvat Kokkolasta (yhtä lukuunottamatta) Möllerintien varrelta marraskuussa 2013

keskiviikko 20. marraskuuta 2013

Keino nujertaa ihminen

Kirjailija Fjodor Dostojevski (1821 – 1881) riutui elämästään viitisen vuotta siperialaisella pakkotyöleirillä.

Vankina ollessaan mies tuli pohtineeksi sitä, mikä olisi vuorenvarmin keino nujertaa ihminen.

Tuimasti pähkäiltyään hän päätyi siihen, että jos ihminen halutaan tuhota täysin, hänet kannattaa määrätä työhön, joka on täysin hyödytöntä, vailla kaikkea mieltä.

”Jos vanki laitettaisiin lapioimaan vettä saavista toiseen ja takaisin, hän hirttäisi itsensä hyvinkin pian,” aprikoi Dostojevski.
  

Lukiessani Dostojevskista karkasi ajatukseni itävaltalaiseen psykiatriin Viktor Frankliin (1905 – 1997), joka päätyi omien keskitysleirikokemustensa pohjalta tarkoituksen käsitteen äärelle.

Jos elämällä on tarkoitus, täytyy myös siihen liittyvällä kärsimyksellä olla oma tarkoituksensa, mietiskeli Frankl.

Frankl katseli ympärilleen

Hän oli ollut huomaavinaan syy-seuraussuhteen: kun vanki menetti keskitysleirillä viimeisenkin rahtusen uskostaan tulevaisuuteen, alkoi samalla myös rappeutuminen.

Rappeutuminen tapahtui nopeasti ja se koski sekä ihmisen mieltä että kehoa.

Tästä Frankl summasi: ihminen on tarkoitusta etsivä. Tarkoitus on löydettävä ja se on hyväksyttävä.


Emme voi antaa tarkoitusta toiselle, mutta voimme kyllä auttaa toista ymmärtämään, että sellainen on.

Tarkoituksen löytämisen kaipuu koskee elämäämme ja toimiamme laajemminkin. Kun ihminen löytää tarkoituksen - ja oikeastaan vain silloin -, hän saanut elämälleen mielen, hän voi olla onnellinen.

Esimerkiksi Dostojevskin havainto antaisi olettaa, että tarkoituksen kaipuu on elämää läpäisevä. Se koskee siis myös töitämme ja tietysti laajemmin työelämää.

Elintärkeä tarkoituksen tunne

Tutkijat ovat paikantaneet uupumuskierteen alkuun tarkoituksettomuuden tunteen, joskus jopa sävyjä toivottomuudesta: ”Urakoinnillani ei ole merkitystä. En näe tässä mitään mieltä!”

Myös syrjäytyneellä nuorella saattaa olla tunteita, kuten: "minua ei tarvita täällä", "elämä on turhaa", "olen pelkkä menoerä", "kukaan ei välitä minusta", "olen hyödytön" jne.

Elämänsä tarkoituksen täysin kadottanut ihminen on usein epätoivoinen, ahdistunut ja masentunut. Syvän masennuksen aikana hän saattaa pohtia itsemurhaa tai jopa yrittää sitä.



Viktor Frankl puhui eksistentiaalisesta tyhjiöstä. Hän väitti, että eksistentiaalinen tyhjiö oli erityisesti hyvin voivia länsimaita koetteleva neuroosi, jonka päätepisteinä tulivat olemaan syvenevä depressio ja lisääntyvät itsemurhat.

Tutkimuksissa on todettu, että esimerkiksi työtä paitsi olevan ihmisen kokema työttömyys ja siitä aikanaan seuraava köyhyys eivät ole kaikkein ahdistavinta.

Paljon ahdistavampaa on kokemus ihmisarvon menetyksestä, rannaton tarpeettomuuden ja hyödyttömyyden tunne.

Miljonäärin paradoksi

On väitetty, että moderni hyvinvointiyhteiskunta on kyennyt tyydyttämään jokseenkin kaikki ihmisen tarpeet - paitsi yhtä: ihmisen tarkoituksen tarvetta.

Tähän asiaan on saatu lisää valoa, kun on ihmetellen huomattu, että jopa upporikkaat ovat voineet kokea voimakkaan tarkoituksettomuuden (ja tarpeettomuuden) tunteen.

Kyse on eräänlaisesta miljonäärin paradoksista: on niin paljon varallisuutta, että ei tarvitse tehdä yhtään mitään. Juuri tämän asian oivaltaminen voi viedä tarpeettomuuden tunteen äärelle.


Tarkoituksettomuuden tunne antaa elämään sävyjä, jotka näkyvät mielen puutteena, mielettömyytenä. Missään, eikä millään ole mitään mieltä. EVVK!

Tarkoituksettomuuden tunteen muuan äärimmäinen muoto tunnetaan ns. eksistentiaalisena frustraationa. Kyse on patogeenisesta tunteesta, joka saattaa johtaa erilaisiin neurooseihin.

Esimerkiksi alkoholi- tai huumeriippuvuuden taustalla saattaa olla tarkoituksettomuuden tunne, jopa syvä sellainen.

Toisaalta, Franklia mukaillen on väitetty, että tarkoituksen oivallettuaan ihminen pystyy jopa kärsimään.

maanantai 11. marraskuuta 2013

Kylähullut sukupuutossa

Me hieman ikääntyneemmät muistamme lapsuudestamme yhden tai kaksi merkillistä kotikonnun persoonaa.

Tarkoitan niitä outoja kulkijoita, joista kyllä joukolla supateltiin, mutta joita kukaan ei näyttänyt tarkemmin tuntevan.

Heillä oli outoja tapoja, ja usein heidän ulkomuotonsakin saattoi olla poikkeava.


Muistan naapurikylältäni tällaisen henkilön, Hermannin. Hermannilla oli suorastaan harvinaisen pitkä, ruokkoamaton parta ja jotensakin pistävä katse.

Sotisopaa täydensi kulunut, ilmeisen harvoin pesua nähnyt vaatekerta. Jalkaterien verhona kulkivat kumiteräsaappaat.

Hermanni keikutti venettä

Tätä outoa ikiliikkujaa käytettiin kesäaikaan maatalouden töissä. Hän oli taitava risuaidan tekijä, mutta myös jonkinlainen kiireajan yleismies.

Muistan lapsuudestani 1970-luvun alusta tapauksen, joka on jäänyt mieleeni. Tämä liittyy siis aikaan, jolloin kotieläinten heinä tehtiin kuivattamalla.

Heinän kuivatessa päivätolkulla, ehti seipäiden alle pesiytyä monenlaista elävää, myös hiiriperheitä. Näistä hiiristä, erityisesti karvattomista hiirenpoikasista Hermanni oli kiinnostunut.


Heinätöiden ohessa hän pisteli niitä poskeensa.

Muuan isäntä kertoi moittineensa Hermannia moisesta alkuasukasmaisesta toiminnasta. Hermanni oli todennut: "Hui hai, puhdasta Jumalan viljaa, karvattomia hiirenpoikasia!” Ja meno oli jatkunut.

Toden totta, nykymaailmasta nämä tällaiset oudommat kulkijat puuttuvat. Ei myöskään ole ”kylähulluja”, joista yleisesti puhuttiin.

Tarkoitan siis henkilöitä, jotka kavahtivat seuraa ja joiden horsmaa ja koiranputkea lykkäävä pihamaansa saattoi paljastaa mitä merkillisimpiä ”ikiliikkujan” esiasteita.

Mikä erilaisuuden on hävittänyt?

Kas, siinäpä kysymys. Väitän, että se ei suinkaan johdu mainiosta perimästämme, vaan ehkä sittenkin niistä olosuhteista, joiden keskellä elämme.

Elinympäristössämme on nimittäin tätä nykyä niin paljon samankaltaistavia piirteitä.

Samankaltaistumisemme on alkanut jo lapsuudessamme. Koska jokainen koulu toimii hyvin samanlaisten periaatteiden varassa (oppiaineet, opetussuunnitelma, työtavat jne.), koulu vääjäämättä samankaltaistaa ajatteluamme, arvojamme, asenteitamme.


Saadaksemme vertailupohjaa tarkasteluumme, paljastan, että suomalainen peruskoulu istuttaa lapsiamme koulun penkillä kaikkiaan noin 10 000 tuntia. Se on paljon.

Se ei voi olla vaikuttamatta ajatustemme samankaltaisuuteen. Sitten on kaikki tämä ”muu”. Otetaanpa vaikka paljon puhuttu ruutuaika (televisio, internet, pelit, sosiaalinen media jne.).

Jos heitän arvion tuollaisesta reilun kolmen tunnin päiväannoksesta viikon kaikkina päivinä sieltä lähes konttausikäisestä lähtien, en erehtyne ainakaan alakanttiin.

Tämäkään ei voi olla vaikuttamatta tajuntaamme, synnyttämiemme ajatusten samankaltaisuuteen.

Huomatkaa, puhun nyt samankaltaistamisesta, en siitä, mikä on oikein tai väärin, mikä on meille ylipäätään hyväksi tai pahaksi.

Luovat ihmiset ovat ärsyttäviä

Jatketaanpa vielä. Olemme myös suuren osan muusta valveillaoloajastamme hyvin samansuuntaisten vaikuttamisyritysten kohteina.

Oikeastaan elämämme kaikkinensa, vuorokausirytmeineen, rutiineineen, puheenaiheineen päivällispöydissä jne. on muotoutunut hyvin samansisältöiseksi.

Tämä kaikki saa aikaan sen, että esimerkiksi me eurooppalaiset olemme lähtökohtaisesti valmiita hyväksymään tai hylkäämään hyvin samankaltaisia ajatuksia, aatteita ja ideoita.


Vastaavasti, kun jokin uusi idea näyttää valtavirrasta liian paljon poikkeavalta, liian erilaiselta, olemme entistä herkemmin äänestämässä sitä nurin. "Ei. Eihän nyt noin voi kukaan järkevä ihminen ajatella!"

Meissä on siis joukkovoimaa, myös negatiivisessa merkityksessä. Ei ole mikään ihme, jos kylähullutkin ovat siinä sivussa kadonneet.

Luovuus on…, jotenkin ärsyttävää. Olisi niin turvallista, että kaikki tekisivät aina, kuten ennenkin.

perjantai 1. marraskuuta 2013

Uusavuttomuuden ilmentymiä

Kuulin, että Ruotsin televisiossa oli esitetty tosi-TV -ohjelmaa ”pilalle hemmotelluista” lapsista ja nuorista.

Ohjelmassa 19-vuotiaan Karolinan isä oli kertonut avoimesti, kuinka hänen tyttärensä saa ostaa ”mitä ikinä haluaa”. Isä kyllä välillä tunsi itsensä käveleväksi luottokortiksi, mutta ei hän osannut osaansa suuremmin valittaa. Ehkä asiat ovat nykyään noin.

Isä kertoi hoitavansa myös tyttärensä perushuoltoa. Hän kokkasi ruoan, tarjoili sen tytölle, siivosi tämän jäljet ja huoneen, toimii autonkuljettajana ja hoiti myös tyttärensä vaatehuollon.


Passaamiselle ei ollut mikään este edes se, että Karolina oli muuttanut jo kotoa – tietysti vanhempiensa hankkimaan asuntoon.

”Jos vanhemmat sanoisivat ”ei”, olisin varmaan… aika vihainen,” Karolina pohti Ruotsin television sarjassa Nuori ja pilalle hemmoteltu.

Sarja käsitteli kärjistettyjä ääritapauksia; parikymppisiä nuoria, jotka olivat saaneet käytännössä kaiken elämässään hopeavadilla - ja yleensä heti.

Haravoinko väärin?

Juttu Karoliinasta kaivautui mieleeni, kun työkaverini Pekka kertoi bonganneensa jonkin iltapäivälehden sivuilta otsikon ”Oletko aina haravoinut väärin? Tarkista tästä oikea tekniikka!”

Minun piti tarkistaa, oliko se totta, vai laittoiko Pekka omiaan. Totta se oli. Juttu osoitti, että nykymaailmassa pitää näemmä tuommoisiakin asioita opettaa.


Jengi kuulemma haravoi nykyään pihojaan miten sattuu. On niitäkin jotka pyörittelevät lehtikasoja pihallaan edestakaisin ilman, että valmista tulee koskaan.

Tätä kun mietin, muistui mieleeni juttutuokio kerrallisen Puolustusvoimien koulutusupseerin kanssa. Kapitulentti antoi ymmärtää, että meno alkaa olla ajoittain vaarallistakin siellä armeijan harmaissa.

Mies kehui vastikään pelastaneensa yhdenkin nousevan toivon kädet aivan viime hetkellä. Tilanne oli ollut se, että nuori mies oli pitänyt halkoa pystyssä, kun toinen oli hujauttamassa kirveellä.

Perimätieto ei kulkenut

Monelle keski-ikäiselle ja vanhemmalle se on jäänyt mieleen Neuvostoliiton hajoaminen. Vauhdikkaasti edenneen tapahtumasarjan tuloksena ”suuri ja mahtava” vain lakkasi olemasta.

Ihmisten mieliä järisyttävä muutos ei tietenkään ollut pelkkä ilmoitusasia. Valtavan maan eri kolkissa koettiin nopeasti suuren mittaluokan hämmennyksen hetkiä, myös arjesta selviämisen ongelmia.

Taustalla oli se, että syntyneen valtion talous joutui totaalisen sekaisin pitkiksi ajoiksi. Sekaisin olon seurauksen entiset neuvostokansalaiset eivät saaneet palkkarahojaan.


Nälkä pani ihmiset uuden eteen. Se ajoi kansaa suurin joukoin metsiin ja järvien jäille.

Ja kuinka kävi: eri puolilla maata satoja venäläisiä menetti henkensä popsittuaan myrkkysieniä. Ihmiset luulivat, että sieni kuin sieni kelpaa ravinnoksi, kunhan sitä hiukan kiehauttaa.

Samoin, satoja ihmisiä uhkasi hukkua heidän jäätyään valtavalle, kevätahavan erkaannuttamalle jäälautalle.

Perimätiedon katkeaminen aiheutti sen, ettei sienestämisestä sen paremmin kuin kevätjäiden vaarallisuudesta ollut syntynyt näppituntumaa.

Meidän lapsiahan nämä ovat

Näiden äärellä tulin pähkylöineeksi, millaisia taitoja lastemme olisi syytä osata selvitäkseen elämästä.

Nyky-yhteiskunnassa ei ehkä ole kaikkein tärkeintä erottaa syötävä sieni myrkkysienestä, mutta kyllä arjen taitoihin kytkeytyvällä toistaitoisuudella jokin raja on.

Jokaisen vanhemman olisi opittava näkemään, missä tuo raja on. Milloin perillistemme osaamattomuus muuttuu avuttomuudeksi, ja jos sellaista omien lastemme ja nuortemme keskuudessa tapaamme, olisi hyvä kysyä: miten ihmeessä tähän on tultu?


Yhdeksi uusavuttomuuden selittäjäksi on tarjoiltu nuorten vapaa-ajan viettotapojen muuttumista. Eikä se liene kaukaa haettua.

Jos notkuu valtaosan valveillaoloajastaan netissä, harjaantuu kovin harvoihin muihin arjen rutiineihin – siihenkään halon hakkuuseen.

Kasvatuksen näkökulmasta on tärkeää huomata, että lapset ja nuoret eivät ole – pääasiallisesti — itse syyllisiä uusavuttomuuteensa.

Niin karulta kuin se tuntuukin, uusavuton lapsi on omien vanhempiensa, meidän aikaansaannoksemme. Käytännössä se tarkoittaa sitä, että oikeasti uusavuttoman lapsen tai nuoren vanhemmat ovat laiminlyöneet jotakin kasvatustehtävässään.

Vaikka auttaminen on huolenpitoa, liiallisesta auttamisesta on haittaa. Miltä tämä teistä kuulostaa? Kokemuksia?

PS. Puukot ovat oman pajani tuotteita - tosin, eivät terät.