keskiviikko 20. marraskuuta 2013

Keino nujertaa ihminen

Kirjailija Fjodor Dostojevski (1821 – 1881) riutui elämästään viitisen vuotta siperialaisella pakkotyöleirillä.

Vankina ollessaan mies tuli pohtineeksi sitä, mikä olisi vuorenvarmin keino nujertaa ihminen.

Tuimasti pähkäiltyään hän päätyi siihen, että jos ihminen halutaan tuhota täysin, hänet kannattaa määrätä työhön, joka on täysin hyödytöntä, vailla kaikkea mieltä.

”Jos vanki laitettaisiin lapioimaan vettä saavista toiseen ja takaisin, hän hirttäisi itsensä hyvinkin pian,” aprikoi Dostojevski.
  

Lukiessani Dostojevskista karkasi ajatukseni itävaltalaiseen psykiatriin Viktor Frankliin (1905 – 1997), joka päätyi omien keskitysleirikokemustensa pohjalta tarkoituksen käsitteen äärelle.

Jos elämällä on tarkoitus, täytyy myös siihen liittyvällä kärsimyksellä olla oma tarkoituksensa, mietiskeli Frankl.

Frankl katseli ympärilleen

Hän oli ollut huomaavinaan syy-seuraussuhteen: kun vanki menetti keskitysleirillä viimeisenkin rahtusen uskostaan tulevaisuuteen, alkoi samalla myös rappeutuminen.

Rappeutuminen tapahtui nopeasti ja se koski sekä ihmisen mieltä että kehoa.

Tästä Frankl summasi: ihminen on tarkoitusta etsivä. Tarkoitus on löydettävä ja se on hyväksyttävä.


Emme voi antaa tarkoitusta toiselle, mutta voimme kyllä auttaa toista ymmärtämään, että sellainen on.

Tarkoituksen löytämisen kaipuu koskee elämäämme ja toimiamme laajemminkin. Kun ihminen löytää tarkoituksen - ja oikeastaan vain silloin -, hän saanut elämälleen mielen, hän voi olla onnellinen.

Esimerkiksi Dostojevskin havainto antaisi olettaa, että tarkoituksen kaipuu on elämää läpäisevä. Se koskee siis myös töitämme ja tietysti laajemmin työelämää.

Elintärkeä tarkoituksen tunne

Tutkijat ovat paikantaneet uupumuskierteen alkuun tarkoituksettomuuden tunteen, joskus jopa sävyjä toivottomuudesta: ”Urakoinnillani ei ole merkitystä. En näe tässä mitään mieltä!”

Myös syrjäytyneellä nuorella saattaa olla tunteita, kuten: "minua ei tarvita täällä", "elämä on turhaa", "olen pelkkä menoerä", "kukaan ei välitä minusta", "olen hyödytön" jne.

Elämänsä tarkoituksen täysin kadottanut ihminen on usein epätoivoinen, ahdistunut ja masentunut. Syvän masennuksen aikana hän saattaa pohtia itsemurhaa tai jopa yrittää sitä.



Viktor Frankl puhui eksistentiaalisesta tyhjiöstä. Hän väitti, että eksistentiaalinen tyhjiö oli erityisesti hyvin voivia länsimaita koetteleva neuroosi, jonka päätepisteinä tulivat olemaan syvenevä depressio ja lisääntyvät itsemurhat.

Tutkimuksissa on todettu, että esimerkiksi työtä paitsi olevan ihmisen kokema työttömyys ja siitä aikanaan seuraava köyhyys eivät ole kaikkein ahdistavinta.

Paljon ahdistavampaa on kokemus ihmisarvon menetyksestä, rannaton tarpeettomuuden ja hyödyttömyyden tunne.

Miljonäärin paradoksi

On väitetty, että moderni hyvinvointiyhteiskunta on kyennyt tyydyttämään jokseenkin kaikki ihmisen tarpeet - paitsi yhtä: ihmisen tarkoituksen tarvetta.

Tähän asiaan on saatu lisää valoa, kun on ihmetellen huomattu, että jopa upporikkaat ovat voineet kokea voimakkaan tarkoituksettomuuden (ja tarpeettomuuden) tunteen.

Kyse on eräänlaisesta miljonäärin paradoksista: on niin paljon varallisuutta, että ei tarvitse tehdä yhtään mitään. Juuri tämän asian oivaltaminen voi viedä tarpeettomuuden tunteen äärelle.


Tarkoituksettomuuden tunne antaa elämään sävyjä, jotka näkyvät mielen puutteena, mielettömyytenä. Missään, eikä millään ole mitään mieltä. EVVK!

Tarkoituksettomuuden tunteen muuan äärimmäinen muoto tunnetaan ns. eksistentiaalisena frustraationa. Kyse on patogeenisesta tunteesta, joka saattaa johtaa erilaisiin neurooseihin.

Esimerkiksi alkoholi- tai huumeriippuvuuden taustalla saattaa olla tarkoituksettomuuden tunne, jopa syvä sellainen.

Toisaalta, Franklia mukaillen on väitetty, että tarkoituksen oivallettuaan ihminen pystyy jopa kärsimään.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti