Kylähullut sukupuutossa

Me hieman ikääntyneemmät muistamme lapsuudestamme yhden tai kaksi merkillistä kotikonnun persoonaa.

Tarkoitan niitä outoja kulkijoita, joista kyllä joukolla supateltiin, mutta joita kukaan ei näyttänyt tarkemmin tuntevan.

Heillä oli outoja tapoja, ja usein heidän ulkomuotonsakin saattoi olla poikkeava.

Muistan naapurikylältäni tällaisen henkilön, Hermannin. Hermannilla oli suorastaan harvinaisen pitkä, ruokkoamaton parta ja jotensakin pistävä katse.

Sotisopaa täydensi kulunut, ilmeisen harvoin pesua nähnyt vaatekerta. Jalkaterien verhona kulkivat kumiteräsaappaat.

Hermanni keikutti venettä

Tätä outoa ikiliikkujaa käytettiin kesäaikaan maatalouden töissä. Hän oli taitava risuaidan tekijä, mutta myös jonkinlainen kiireajan yleismies.

Muistan lapsuudestani 1970-luvun alusta tapauksen, joka on jäänyt mieleeni. Tämä liittyy siis aikaan, jolloin kotieläinten heinä tehtiin kuivattamalla.

Heinän kuivatessa päivätolkulla, ehti seipäiden alle pesiytyä monenlaista elävää, myös hiiriperheitä. Näistä hiiristä, erityisesti karvattomista hiirenpoikasista Hermanni oli kiinnostunut.

Heinätöiden ohessa hän pisteli niitä poskeensa.

Muuan isäntä kertoi moittineensa Hermannia moisesta alkuasukasmaisesta toiminnasta. Hermanni oli todennut: "Hui hai, puhdasta Jumalan viljaa, karvattomia hiirenpoikasia!” Ja meno oli jatkunut.

Toden totta, nykymaailmasta nämä tällaiset oudommat kulkijat puuttuvat. Ei myöskään ole ”kylähulluja”, joista yleisesti puhuttiin.

Tarkoitan siis henkilöitä, jotka kavahtivat seuraa ja joiden horsmaa ja koiranputkea lykkäävä pihamaansa saattoi paljastaa mitä merkillisimpiä ”ikiliikkujan” esiasteita.

Mikä erilaisuuden on hävittänyt?

Kas, siinäpä kysymys. Väitän, että se ei suinkaan johdu mainiosta perimästämme, vaan ehkä sittenkin niistä olosuhteista, joiden keskellä elämme.

Elinympäristössämme on nimittäin tätä nykyä niin paljon samankaltaistavia piirteitä.

Samankaltaistumisemme on alkanut jo lapsuudessamme. Koska jokainen koulu toimii hyvin samanlaisten periaatteiden varassa (oppiaineet, opetussuunnitelma, työtavat jne.), koulu vääjäämättä samankaltaistaa ajatteluamme, arvojamme, asenteitamme.

Saadaksemme vertailupohjaa tarkasteluumme, paljastan, että suomalainen peruskoulu istuttaa lapsiamme koulun penkillä kaikkiaan noin 10 000 tuntia. Se on paljon.

Se ei voi olla vaikuttamatta ajatustemme samankaltaisuuteen. Sitten on kaikki tämä ”muu”. Otetaanpa vaikka paljon puhuttu ruutuaika (televisio, internet, pelit, sosiaalinen media jne.).

Jos heitän arvion tuollaisesta reilun kolmen tunnin päiväannoksesta viikon kaikkina päivinä sieltä lähes konttausikäisestä lähtien, en erehtyne ainakaan alakanttiin.

Tämäkään ei voi olla vaikuttamatta tajuntaamme, synnyttämiemme ajatusten samankaltaisuuteen.

Huomatkaa, puhun nyt samankaltaistamisesta, en siitä, mikä on oikein tai väärin, mikä on meille ylipäätään hyväksi tai pahaksi.

Luovat ihmiset ovat ärsyttäviä

Jatketaanpa vielä. Olemme myös suuren osan muusta valveillaoloajastamme hyvin samansuuntaisten vaikuttamisyritysten kohteina.

Oikeastaan elämämme kaikkinensa, vuorokausirytmeineen, rutiineineen, puheenaiheineen päivällispöydissä jne. on muotoutunut hyvin samansisältöiseksi.

Tämä kaikki saa aikaan sen, että esimerkiksi me eurooppalaiset olemme lähtökohtaisesti valmiita hyväksymään tai hylkäämään hyvin samankaltaisia ajatuksia, aatteita ja ideoita.

Vastaavasti, kun jokin uusi idea näyttää valtavirrasta liian paljon poikkeavalta, liian erilaiselta, olemme entistä herkemmin äänestämässä sitä nurin. "Ei. Eihän nyt noin voi kukaan järkevä ihminen ajatella!"

Meissä on siis joukkovoimaa, myös negatiivisessa merkityksessä. Ei ole mikään ihme, jos kylähullutkin ovat siinä sivussa kadonneet.

Luovuus on…, jotenkin ärsyttävää. Olisi niin turvallista, että kaikki tekisivät aina, kuten ennenkin.