Me
hieman ikääntyneemmät muistamme lapsuudestamme yhden tai kaksi merkillistä kotikonnun
persoonaa.
Tarkoitan
niitä outoja kulkijoita, joista kyllä joukolla supateltiin, mutta joita kukaan ei
näyttänyt tarkemmin tuntevan.
Heillä
oli outoja tapoja, ja usein heidän ulkomuotonsakin saattoi olla poikkeava.
Muistan naapurikylältäni tällaisen henkilön, Hermannin. Hermannilla oli suorastaan harvinaisen pitkä, ruokkoamaton parta ja jotensakin pistävä katse.
Sotisopaa
täydensi kulunut, ilmeisen harvoin pesua nähnyt vaatekerta. Jalkaterien verhona
kulkivat kumiteräsaappaat.
Hermanni
keikutti venettä
Tätä
outoa ikiliikkujaa käytettiin kesäaikaan maatalouden töissä. Hän oli taitava
risuaidan tekijä, mutta myös jonkinlainen kiireajan yleismies.
Muistan
lapsuudestani 1970-luvun alusta tapauksen, joka on jäänyt mieleeni. Tämä
liittyy siis aikaan, jolloin kotieläinten heinä tehtiin kuivattamalla.
Heinän
kuivatessa päivätolkulla, ehti seipäiden alle pesiytyä monenlaista elävää, myös
hiiriperheitä. Näistä hiiristä, erityisesti karvattomista hiirenpoikasista
Hermanni oli kiinnostunut.
Heinätöiden
ohessa hän pisteli niitä poskeensa.
Muuan
isäntä kertoi moittineensa Hermannia moisesta alkuasukasmaisesta toiminnasta.
Hermanni oli todennut: "Hui hai,
puhdasta Jumalan viljaa, karvattomia hiirenpoikasia!” Ja meno oli jatkunut.
Toden
totta, nykymaailmasta nämä tällaiset oudommat kulkijat puuttuvat. Ei myöskään
ole ”kylähulluja”, joista yleisesti puhuttiin.
Tarkoitan
siis henkilöitä, jotka kavahtivat seuraa ja joiden horsmaa ja koiranputkea lykkäävä
pihamaansa saattoi paljastaa mitä merkillisimpiä ”ikiliikkujan” esiasteita.
Mikä erilaisuuden on hävittänyt?
Kas,
siinäpä kysymys. Väitän, että se ei suinkaan johdu mainiosta perimästämme,
vaan ehkä sittenkin niistä olosuhteista, joiden keskellä elämme.
Elinympäristössämme on nimittäin tätä nykyä niin paljon
samankaltaistavia piirteitä.
Samankaltaistumisemme on alkanut jo lapsuudessamme. Koska
jokainen koulu toimii hyvin samanlaisten periaatteiden varassa (oppiaineet,
opetussuunnitelma, työtavat jne.), koulu vääjäämättä samankaltaistaa ajatteluamme,
arvojamme, asenteitamme.
Saadaksemme vertailupohjaa tarkasteluumme, paljastan,
että suomalainen peruskoulu istuttaa lapsiamme koulun penkillä kaikkiaan noin 10
000 tuntia. Se on paljon.
Se ei voi olla vaikuttamatta ajatustemme
samankaltaisuuteen. Sitten on kaikki tämä ”muu”. Otetaanpa vaikka paljon
puhuttu ruutuaika (televisio, internet, pelit, sosiaalinen media jne.).
Jos heitän arvion tuollaisesta reilun kolmen tunnin
päiväannoksesta viikon kaikkina päivinä sieltä lähes konttausikäisestä lähtien,
en erehtyne ainakaan alakanttiin.
Tämäkään ei voi olla vaikuttamatta tajuntaamme, synnyttämiemme
ajatusten samankaltaisuuteen.
Huomatkaa, puhun nyt samankaltaistamisesta, en siitä, mikä
on oikein tai väärin, mikä on meille ylipäätään hyväksi tai pahaksi.
Luovat
ihmiset ovat ärsyttäviä
Jatketaanpa vielä. Olemme myös suuren osan muusta valveillaoloajastamme
hyvin samansuuntaisten vaikuttamisyritysten kohteina.
Oikeastaan elämämme kaikkinensa, vuorokausirytmeineen,
rutiineineen, puheenaiheineen päivällispöydissä jne. on muotoutunut hyvin samansisältöiseksi.
Tämä kaikki saa aikaan sen, että esimerkiksi me
eurooppalaiset olemme lähtökohtaisesti valmiita hyväksymään tai hylkäämään
hyvin samankaltaisia ajatuksia, aatteita ja ideoita.
Vastaavasti, kun jokin uusi idea näyttää valtavirrasta liian
paljon poikkeavalta, liian erilaiselta, olemme entistä herkemmin äänestämässä
sitä nurin. "Ei. Eihän nyt noin voi kukaan
järkevä ihminen ajatella!"
Meissä on siis joukkovoimaa, myös negatiivisessa
merkityksessä. Ei ole mikään ihme, jos kylähullutkin ovat siinä sivussa
kadonneet.
Luovuus on…, jotenkin ärsyttävää.
Olisi niin turvallista, että kaikki tekisivät aina, kuten ennenkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti