keskiviikko 18. joulukuuta 2013

Älypuhelinriippuvuus keskustelussa

”Sä pilaat mun elämän!” Näin oli teini-ikäinen kiljahtanut äidilleen tämän takavarikoitua perilliseltään tämän rakkaan älypuhelimen, kuulemma vain hetkeksi.

Viime viikolla nostettiin jälleen keskusteluun asia, joka tuntuu vaivaavan ainakin osaa meistä: mikä oikeasti on suhteemme näihin kiitolaukkaa kehittyviin älyhärpäkkeisiin?

Voiko kukaan rehellisesti kehua olevansa tilanteen herra ja osaako kukaan varmuudella sanoa, milloin tämä herkkä suhteemme muuttuu vaikeaksi, ehkä jopa riippuvuudeksi?


Päätin kirjoittaa asiasta, koska parisen viikkoa sitten samaista teemaa sivuttiin myös Pisa-arvioinnin tuloksista julkistettaessa.

Kysyttiin, mistä johtuu, että suomalaisnuoret eivät yhtäkkiä enää osaakaan matematiikkaa?

No, siitähän se johtuu, etteivät nykynuoret halua enää nähdä vaivaa, hoksasi joku. Aivan totta! Kärsivällisyys on hakusassa, komppasi toinen.

Hermostuneen, lyhytjänteisen, kaikkialle syöksähtelevän uuden ihmistyypin ovat luoneet kuulemma netti, kaikkialle lonkeronsa ulottava sosiaalinen media ja vaikkapa vapaa-ajan pelit.

Sittenkin liian yksioikoinen selitys?

Tätä moni epäilee, vaikka samaan hengenvetoon myöntää kehityksen huolestuttavat piirteet.

Esiin tunkevaa kysymystä "älypuhelinriippuvuudesta" koetti YLE:lle tekemässään jutussa osaltaan kuutioida toimittaja Hanna Hanhinen.

Tuokin uutinen osoittaa, ettei riippuvuudesta puhuminen ole aivan ristiriidatonta. Jopa asiantuntijoiden joukko näyttää mielipiteineen jakaantuvan vähintäänkin kahtaalle.


Esimerkiksi A-klinikkasäätiön viestintäpäällikkö Aino Majavan mukaan ihmiset ovat ottaneet huolen yleisesti ottaen vakavasti. Samalla hän myöntää, että älypuhelinriippuvuutta on ilmiönä tutkittu vielä varsin vähän.

Minäkin olen aiheeseen viitannut eräässä aiemmassa blogissani. Sen myönnän, että asiasta on myös hitusen vaikea puhua, koska… koska, äh… tuntuu kuin olisi itsekin siitä jotenkin osallinen.

Suhde puhelimeen saattaa tulla vastaan vaikkapa yllättäen iskevänä haluna kaivaa iPhone esille – esimerkiksi kesken palaverin. Ja sitten on tullut säpsähdettyä: ”Ei se nyt taida olla ihan fiksua.”

Asiallisen ja huonon käytöksen raja

Tuota rajaa aloin pohtia pantuani eräässä arvokkaahkossa vuosijuhlassa merkille, kuinka juhlaväki kostuumeissaan hivutteli kesken ohjelman puhelimiaan esille.

Tuntui olevan ihan pakko pöytäliinan katveessa tsekata facebook ja viestit.

Tutkija Antti Oulasvirran mukaan huolestuttavaksi tietoteknologian käyttö menee, jos emme enää kykene lainkaan sietämäänhiljaisia, tylsiä hetkiä tai rentoutumaan.


Aivot tarvitsevat myös lepoa. Oliko uutta? Ei ollut. Tätähän ovat toitottaneet aivotutkijat jo pidemmän aikaa. Aiemmin on kannettu huolta työelämän aivoja rassaavista piirteistä. 

Viestintäteknologia on levittänyt huolen koskemaan nyt myös vapaa-aikaa.

Joulukuisessa YLE:n jutussa listattin myös kriteereitä, joiden perusteella voi pohtia omaan suhdettaan mobiiliin teknologiaan.

Kesäleirille vieroittumaan

Luulen, että kehitys on ollut sen verran nopeaa, että se ei ole ikään kuin pysynyt hyppysissä meillä vanhemmilla; ei ehkä opettajillakaan koulussa.

Eikä vain meillä Suomessa. Tilanne tuntuu olevan sama muuallakin Euroopassa, kuten myös tuolla Honkajoen suunnalla.

Joku ehkä muistaa Talouselämän taannoisen jutun Etelä-Koreasta. Maassa on pidetty jopa kesäleirejä, joiden tavoitteena on ”vapauttaa nuoria puhelinriippuvuudestaan”.


Itse kokeilin ”intensiivisyyden lisäämistä” opetuksessa kieltämällä kaikenlaiset härpäkkeet erään luentokurssini aikana.

Se oli roisi kokeilu, mutta kuinka ollakaan, perusteltuani asian, opiskelijat hyväksyivät sen. He naureskelivat tempaukselle, mutta kukaan ei valittanut.

”Saanko tilata nää matkaliput vielä ennen luentoa?” kysyi muuan nuori mies vielä seitsemän minuuttia ennen opetuksena alkua.

Mutta kun opetus alkoi, ei kenelläkään ollut enää vermeitä esillä ja tarkkaavaisuus oli – väitän — huippuluokkaa! Mukava kokemus, vaihteeksi.

PS. Kuvat viime lauantailta Kokkolan Hellskäristä

tiistai 10. joulukuuta 2013

Voidakseni kokea eläväni

Helsingin Sanomissa oli Anneli Ahosen kirjoittama artikkeli ukrainalaisesta Grigorista, 26. Grigorin päivät kuluivat temppuilemalla pilvenpiirtäjissä ja tehtaanpiipuissa.

Jutussa ei olisi sinällään ollut mitään aivan hirrrmuisen erikoista, mutta kun mainittu Grigori haki sitä kaikkein ”aidointa fiilistä”.

Hän siis hakeutui hengenvaarallisin paikkoihin ilman valjaita, ilman mnkäänlaisia turvaköysiä. Se oli erityistä.

Katson uudelleen artikkelin kuvia. Niissä Grigori hymyilee leveästi samalla, kun roikkuu toisen kätensä varassa kymmenien metrien korkeudessa.
  

Mies näyttää niittäneen lyhyessä ajassa rutkasti mainetta myös sosiaalisessa mediassa. Esimerkiksi YouTubessa hänen edesottamuksiaan on töllistelty…mitähän sanoisi: parisen miljoonaa kertaa.

Nykyisellään mies kuulemma kiertää Pietarin ja Moskovan nostureita, siltoja, piippuja ja tornitaloja...

Siis, jos on vielä elossa. Hesarin juttu julkaistiin nimittäin jo puolisen vuotta sitten.

Sotaturismi, uusimpia kotkotuksia

Grigori on vain yksi tämän ajan synnyttämistä oudoista kulkijoista. On heitä muitakin: benji-hyppääjiä, arktisten alueiden yksinäisiä valloittajia, ultrapitkien matkojen uimareita ja yksinpurjehtijoita.

Muistaako joku vielä naisen nimeltä Dominick Arduinin? Oikein, hänhän oli – huomatkaa, sanoin ”oli” – se 52-kiloinen ranskalaissuomalainen arktisten alueiden seikkailija, jonka huimanrohkeita pyrkimyksiä seurasimme henkeä haukkoen vajaa vuosikymmen sitten.

Lopulta yksin kohti Pohjoisnapaa taivaltanut Arduin katosi kajakkeineen, rinkkoineen, ahkioineen päivineen. Hän katosi keskelle kymmenien kilometrien avomeriosuutta. Näin oletettiin.


Entäpä sitten sotaturismi, josta satuin kuulemaan pätkän autoradiosta? Ai, mitäkö on sotaturismi? Se on sitä, että käydään tekemässä Facebook-päivityksiä Bagdadista, Kabulista tai Mogadishusta.

Tästä on esimerkiksi Venäjällä tullut kuulemma jo pieni ilmiö. Venäjällä ja Grigorin kotimaassa Ukrainassa nämä muutkin hengenvaaralliset lajit ovat jo jonkin aikaa olleet nuorisomuotia.

Eikä se siihen jää.

On metrojunien katoilla matkustavia ja kerrostalojen katoilta ponnistavia laskuvarjohyppääjiä. Voitte arvata, että virkavalta joutuu raaviskelemaan kosolti päätään jahdatessaan hullunrohkeita nuoria.

Seikkailugeeni?!

Aivan vastikään on esitetty oletuksia, jonka mukaan seikkailunhalun salaisuus olisi ihmisen geeneissä.

Tutkijat ovat löytäneet erityisen geenivariantin DRD4-7R, joka heidän väitteidensä mukaan lisää todennäköisyyttä riskinottoon sekä uusiin paikkoihin, ajatuksiin, ruokiin, ihmisin tai vaikkapa huumeisiin tutustumiseen.


Entä, tuleeko kaikista geenivariantin kantajista – joita arvellaan olevan noin 20 % kaikista ihmisistä – tutkimusmatkailijoita tai seikkailijoita?

Ei, sanovat tutkijat. Ei mitään niin monimutkaista kuin uteliaisuus tai seikkailunhalu voi tiivistää yksittäiseen geeniin.

Todennäköisempää on, että eri geenijoukot vaikuttavat useisiin ominaisuuksiin (liikkumiseen, muutokseen ja seikkailuun), joista jotkin sallivat meidän etsiä uusia asioita ja jotkin toiset ajavat meitä siihen.

Toinenkin selitys on

Se liittyy elinkeinorakenteen ja ylipäätään elämäntapojen 'miedontumiseen' aikojen saatossa. Tämän selityksen mukaan nykyelämä on yksinkertaisesti liian monelle meistä tarkoituksettoman helppoa.

Ongelma on siis modernin ihmisen vaiva. Aikaisemmin ihmisen ei kerta kaikkiaan tarvinnut hakeutua moisiin vaaratilanteisiin, koska jo elämästä selviäminen sinällään oli onniteltava saavutus.

Pelkästään se, että selvisit vammautumatta huomiseen, oli joskus muinoin ”väristävä elämys”.


Tällaisia jokapäiväisiä säväreitä tarjosi esimerkiksi metsästäjä-keräilijöiden elämänmuoto. Ajatellaanpa saloseutujen esi-isäämme pohjalaisjoen varrella. Se oli täynnä huimuutta.

Elämänsä väristykset esi-isämme saivat keihästaistelusta saloseudun otsoa vastaan. Keihään tai kirveen nahkasidokset saattoivat pettää tämän tästä.

Ei ollut satelliittipaikantimella varustettua ajokoiraa, ei Helly Hansenia, Thinsulatea eikä Haglöfsia.

Olisiko selitys tässä? Koskapa omaan nykyarkeemme ei kuulu myötäsyntyisesti samaa, meidän on imitoitava.

Heittäydymme kaistapäiseen liitoon kallionkielekkeeltä vain siksi, että saisimme tuntea elävämme.