tiistai 10. joulukuuta 2013

Voidakseni kokea eläväni

Helsingin Sanomissa oli Anneli Ahosen kirjoittama artikkeli ukrainalaisesta Grigorista, 26. Grigorin päivät kuluivat temppuilemalla pilvenpiirtäjissä ja tehtaanpiipuissa.

Jutussa ei olisi sinällään ollut mitään aivan hirrrmuisen erikoista, mutta kun mainittu Grigori haki sitä kaikkein ”aidointa fiilistä”.

Hän siis hakeutui hengenvaarallisin paikkoihin ilman valjaita, ilman mnkäänlaisia turvaköysiä. Se oli erityistä.

Katson uudelleen artikkelin kuvia. Niissä Grigori hymyilee leveästi samalla, kun roikkuu toisen kätensä varassa kymmenien metrien korkeudessa.
  

Mies näyttää niittäneen lyhyessä ajassa rutkasti mainetta myös sosiaalisessa mediassa. Esimerkiksi YouTubessa hänen edesottamuksiaan on töllistelty…mitähän sanoisi: parisen miljoonaa kertaa.

Nykyisellään mies kuulemma kiertää Pietarin ja Moskovan nostureita, siltoja, piippuja ja tornitaloja...

Siis, jos on vielä elossa. Hesarin juttu julkaistiin nimittäin jo puolisen vuotta sitten.

Sotaturismi, uusimpia kotkotuksia

Grigori on vain yksi tämän ajan synnyttämistä oudoista kulkijoista. On heitä muitakin: benji-hyppääjiä, arktisten alueiden yksinäisiä valloittajia, ultrapitkien matkojen uimareita ja yksinpurjehtijoita.

Muistaako joku vielä naisen nimeltä Dominick Arduinin? Oikein, hänhän oli – huomatkaa, sanoin ”oli” – se 52-kiloinen ranskalaissuomalainen arktisten alueiden seikkailija, jonka huimanrohkeita pyrkimyksiä seurasimme henkeä haukkoen vajaa vuosikymmen sitten.

Lopulta yksin kohti Pohjoisnapaa taivaltanut Arduin katosi kajakkeineen, rinkkoineen, ahkioineen päivineen. Hän katosi keskelle kymmenien kilometrien avomeriosuutta. Näin oletettiin.


Entäpä sitten sotaturismi, josta satuin kuulemaan pätkän autoradiosta? Ai, mitäkö on sotaturismi? Se on sitä, että käydään tekemässä Facebook-päivityksiä Bagdadista, Kabulista tai Mogadishusta.

Tästä on esimerkiksi Venäjällä tullut kuulemma jo pieni ilmiö. Venäjällä ja Grigorin kotimaassa Ukrainassa nämä muutkin hengenvaaralliset lajit ovat jo jonkin aikaa olleet nuorisomuotia.

Eikä se siihen jää.

On metrojunien katoilla matkustavia ja kerrostalojen katoilta ponnistavia laskuvarjohyppääjiä. Voitte arvata, että virkavalta joutuu raaviskelemaan kosolti päätään jahdatessaan hullunrohkeita nuoria.

Seikkailugeeni?!

Aivan vastikään on esitetty oletuksia, jonka mukaan seikkailunhalun salaisuus olisi ihmisen geeneissä.

Tutkijat ovat löytäneet erityisen geenivariantin DRD4-7R, joka heidän väitteidensä mukaan lisää todennäköisyyttä riskinottoon sekä uusiin paikkoihin, ajatuksiin, ruokiin, ihmisin tai vaikkapa huumeisiin tutustumiseen.


Entä, tuleeko kaikista geenivariantin kantajista – joita arvellaan olevan noin 20 % kaikista ihmisistä – tutkimusmatkailijoita tai seikkailijoita?

Ei, sanovat tutkijat. Ei mitään niin monimutkaista kuin uteliaisuus tai seikkailunhalu voi tiivistää yksittäiseen geeniin.

Todennäköisempää on, että eri geenijoukot vaikuttavat useisiin ominaisuuksiin (liikkumiseen, muutokseen ja seikkailuun), joista jotkin sallivat meidän etsiä uusia asioita ja jotkin toiset ajavat meitä siihen.

Toinenkin selitys on

Se liittyy elinkeinorakenteen ja ylipäätään elämäntapojen 'miedontumiseen' aikojen saatossa. Tämän selityksen mukaan nykyelämä on yksinkertaisesti liian monelle meistä tarkoituksettoman helppoa.

Ongelma on siis modernin ihmisen vaiva. Aikaisemmin ihmisen ei kerta kaikkiaan tarvinnut hakeutua moisiin vaaratilanteisiin, koska jo elämästä selviäminen sinällään oli onniteltava saavutus.

Pelkästään se, että selvisit vammautumatta huomiseen, oli joskus muinoin ”väristävä elämys”.


Tällaisia jokapäiväisiä säväreitä tarjosi esimerkiksi metsästäjä-keräilijöiden elämänmuoto. Ajatellaanpa saloseutujen esi-isäämme pohjalaisjoen varrella. Se oli täynnä huimuutta.

Elämänsä väristykset esi-isämme saivat keihästaistelusta saloseudun otsoa vastaan. Keihään tai kirveen nahkasidokset saattoivat pettää tämän tästä.

Ei ollut satelliittipaikantimella varustettua ajokoiraa, ei Helly Hansenia, Thinsulatea eikä Haglöfsia.

Olisiko selitys tässä? Koskapa omaan nykyarkeemme ei kuulu myötäsyntyisesti samaa, meidän on imitoitava.

Heittäydymme kaistapäiseen liitoon kallionkielekkeeltä vain siksi, että saisimme tuntea elävämme.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti