maanantai 29. joulukuuta 2014

Lääkebisneksen etiikkaa

"Ebolarokotteen kehittämiseksi on menossa poikkeuksellinen kilpajuoksu." Näin uutisoitiin joulukuun alun Helsingin Sanomissa.

Viruksen aiheuttamaan verenvuotokuumeeseen oli tuolloin ehtinyt kuolla yli 6 000 ihmistä pääasiassa Liberiassa, Sierra Leonessa ja Guineassa.


Taudin leviäminen on ollut nopeaa, sillä tällä hetkellä siihen on kuollut jo 7500 ihmistä. Vuoden 2014 vaihteessa kuolonuhrien lukumäärä oli noin tuhat.

Koska kyse on kaikkein köyhimpien kehitysmaiden alueilla leviävästä sairaudesta, on puhuttu paljon myös lääketeollisuuden etiikasta.

Eeettisiä ongelmia on paljon

Ebola vaikuttaa tyypilliseltä köyhien maiden taudilta, johon parannuskeinon kehittäminen ei ole ollut taloudellisesti houkuttelevaa kansainvälisille lääkeyhtiöille.

On epäilty sitä, ettei lääketeollisuutta kerta kaikkiaan kiinnosta lääkkeiden kehittäminen sellaisille alueille, joista ei löydy maksavia asiakkaita.


Aivan tällaisesta välinpitämättömyydestä ei kuitenkaan ole kyse, väittävät lääke-alaa tuntevat.

Pikemminkin kyse on kehitystyön vaativuudesta. Ebolavirusta on erityisen hankala tutkia, koska sitä ilmenee vain ajoittain ja välillä tauti suorastaan katoaa ihmisväestöstä.

Silti: markkinoiden logiikkaa on kiistämätön

Totuus nimittäin on, että yhdenkin lääkkeen tuotekehityskustannukset saattavat kohota jopa satoihin miljooniin euroihin. Jostakin tuo raha olisi aikanaan saatava takaisin.

Mikä siinä sitten maksaa, kysyy joku.

Kehitystyön loppuvaiheen laajat potilastutkimukset ovat eniten kustannuksia aiheuttava osa prosessista.


Kysymys on kehitystyön vaiheesta, johon liittyy samalla myös vaikeita eettisiä kysymyksiä.
Kun rokotetta testataan, koehenkilöt jaetaan kahteen ryhmään, joista toinen ryhmä saa oikeaa rokotetta ja kontrolliryhmä lumerokotetta.
Osa ebolatutkijoista pitää täysin epäeettisenä, että näin vakavan ja tappavan epidemian ollessa kyseessä osalle annettaisiin rokotetta, jonka tiedetään olevan täysin tehoton ebolaan.
Eikä helppoa ole alkuvaiheessakaan

Lääketeollisuudessa tuotekehitystyö saa aina alkunsa ongelman syntymekanismin tunnistamisesta.

On ratkaisevan tärkeää löytää molekyyli, jonka tiedetään vaikuttavan juuri tietyn sairauden syntyyn.

Tämän kapeaa osaamista vaativan toimen luonnetta kuvaa se, että vaikkapa 10 000 tutkittavasta molekyylistä esimerkiksi vain kaksi on markkinakelpoista ja niistäkin vain toinen kaupallisesti kannattava.


Näin tulee ymmärrettäväksi pitkä tuotekehitysaika ja vastaavasti todistetuksi se, ettei uusia kaupallisia lääketieteellisiä innovaatioita synnytetä yhdessä yössä.

Erityinen lääketieteellisen tuotekehityksen pullonkaula on kuitenkin se, että uuden tuotteen kehittäminen molekyylistä myyntilupaan kestää usein vähimmillään puolen vuosikymmentä, toisinaan jopa 12 vuotta.

Työ olisi maltettava tehdä kunnolla, mutta yhtä aikaa huolettaa kysymys, mitä sinä aikana ehtii tapahtua vaikkapa ebola-alueilla?

Onkin epäilty, että lääketehtaat olisivat toisinaan kiiruhtaneet myyntityöhön täysin tai osittain keskeneräisillä valmistella.

Jokainen muistaa muutaman vuoden takaisen sikainfluenssarokotteeseen liittyvän keskustelun. Kiirehtikö sittenkin joku markkinoille keskeneräisellä rokotteella?

tiistai 16. joulukuuta 2014

Olemme ulkoistaneet muistimme

Kysyn nyt vanhemmalta lukijailtani: oletko viime vuosien aikana huomannut muutoksia suhteessa oman muistisi käyttöön?
Kuvitellaapa tilannetta, että et muista yllättäen jotakin asiaa. Miten toimit? Et ehkä jääkään enää pinnistelemään aivojäntereitäsi, vaan nappaat pöydällä makaavan iPadin ja sitten: googletat.
                          

Vielä puolen vuosikymmentä sitten istuit tolallasi ja pinnistelit. Koetit kuumeisesti palauttaa asiaa mieleesi. Se ei ehkä tullut sinne heti, mutta sitten: se nousi kuin nousikin alitajunnan hämäristä.
Kohdistin kysymykseni meille varttuneemmille siksi, että teini-ikäiset lapsemme eivät ole ikinä toimineen kuvaamallani tavalla, siis pinnistäneet muistiaan.
He ovat aina etsineet tarpeellisen tiedon netistä.
Google-efekti
Tutkijat ovat jo jonkin aikaa panneet merkille muutoksia ihmisten muistin käytössä. Taustalla on oletus siitä, kuinka internetin hakukoneet (Google etunenässä) ovat pikku hiljaa alkaneet muuttaa aivojemme toimintaa.
On alettu puhua jopa Google-efektistä.

Lyhyessä Science –lehden jutussa kerrotaan, kuinka muutamat psykologit testasivat ihmisten ajattelua hetkellä, jolloin kohteelle esitettiin pulmallinen kysymys.
Kysymystä pohtinut ihminen ei yllättäen käyttänytkään aivojaan itse vastauksen löytämiseksi.
Sen sijaan hän suuntasi ajattelunsa toisaalle ryhtyen ajattelemaan paikkaa, josta voisi löytää vastauksen kysymykseen.
Hän ajatteli nettiä!
Erityisesti ihmiset, jotka uskoivat pääsyn nettiin olevan mahdollista kädenkäänteessä, ajattelivat enemmän itse tiedon lähdettä kuin asiaa, jota oli kysytty.
Tutkijoiden mukaan tulokset tukevat väitettä internetin kahmaisseen paikan ihmiskunnan tärkeimpänä ulkoisena muistina.

Onko tässä sittenkään mitään todella uutta? Ei ole. Nimittäin, ja jos mennään oikein kauas historiaan: mitä tekikään kirjapainotaito ihmisen muistille?
Kun ihmiset olivat siirtäneet perimätietoaan tulen äärellä kerrottujen tarinoiden muodossa tuleville polville (heidän muistiinsa), yhtäkkiä tuli Gutenberg -niminen heppu, joka alkoi monistaa kirjoja.
Mikä valtava muutos
Enää ei tarvinnut muistaa, kun tuo hyvä tarina löytyi painettuna kirjasta. Kirja löytyi hyllystä.
Tavallaan kirja oli aikansa hakukone satojen vuosien ajan. Se ulkoisti osan ihmisen muistia. Mutta, kuten sanottu: nyt on siis otettu jälleen uusi askel.

Meillä on tikut, massamuistit, pilvipalvelut jne. Mitään ei tarvitse erityisesti painaa mieleen, kun se on niin nopeasti löydettävissä muistista.

Ai, että olenko huolestunut? Kyllä tämä kieltämättä muutamia huolenryppyjä painaa otsaan.
Aivopinnistely on jäämässä pois. Ei ihme, jos nykyään puhutaan niin huolestuneeseen sävyyn muistisairauksien lisääntymisestä.

lauantai 6. joulukuuta 2014

Turhan ruikuttajat

Eilisessä lehdessä oli juttu Mikael Anderssonista, ruotsalaisesta perheenisästä. Hän oli vieraillut Pohjanmaalla, Mustasaaressa, Kansainvälisen vammaistenpäivän vieraana.

Sanomalehden kuvassa mies istui pöydällä. Hänellä ei ollut jalkoja eikä käsiä.

Älkää olko huolissanne, en putoa täältä, vakuutteli Andersson puheenvuoronsa alussa. Keventääkseen tunnelmaa mies totesi, ettei hänellä ei ole ainakaan ollut ongelmia polviensa kanssa.


Andersson on neljän lapsen isä, onnistunut mielestään monessa.

Hänen puheenvuoronsa kuitenkin osoitti, että joku joutuu jatkuvasti taistelemaan asioista, joita me muut pidämme itsestäänselvyyksinä – kuten vaikkapa maitopurkin ottaminen jääkaapista.

Melkein nielaisin muistikorttini 

Tavallinen arki tuo elämään myös kommelluksia. Hän kertoi muun muassa "melkein nielaisseensa" muistikortin, jonka oli halunnut itse vaihtaa älypuhelimeensa.

On hieno tunne, kun saa aamulla nousta sängystä, käydä vessassa ja pukeutua, totesi Andersson.


Luin jutun ja sitten vielä uudelleen kerraten pääkohdat. Kuinka totta. Pidämme niin helposti itsestään selvinä monia asioita, jotka eivät välttämättä ole sellaisia - eivät kaikille.

Valitamme ja olemme tyytymättömiä, vaikka ympärillämme on joka hetki asioita, joista saisimme olla ikionnellisia.

Huonojen olosuhteiden opetus

Minäkin siis saisin olla onnellisempi siitä, että kirjoitan tätä juttua lämpimässä tilassa kylläisenä, hyvin nukkuneena ja aamukahvini juuri juoneena.


Muistaakseni se oli Martti Ahtisaari, joka on sanonut, että jokaisen olisi kyllä terveellista päästä käymään jossakin maailman todellisessa kriisipesäkkeessä.

Ehkä silloin osaisimme tyytyä vähempään. Varmaan näinkin, mutta toisaalta: me unohdamme kokemamme niin kovin helposti.

"En enää valita"

Kaksi päivä sitten kuuntelin radio-ohjelmaa, jossa suomalainen ulkomaantoimittaja kertoi olleensa Mogadishussa, Somalian pääkaupungissa. 

Hän kertoi päättäneensä matkallaan: "Jos pääsen täältä ehjänä kotiin, en kyllä taatusti valita turhasta."

Kuinka ollakaan, kun hän sitten oli päässyt Helsinki-Vantaan lentoasemalle ja odotteli 20 minuuttia matkatavaroitaan sen lonksuvan hihan äärellä (monet olivat jo laukkunsa saaneet!), hän huomasi jo tuskittelevansa sitä, miten tätäkään ei saada tehokkaammaksi.


Tämmöisiä me olemme. Olipa meillä miten hyvät olosuhteet tahansa, silmämme ja mielemme tähyävät jostakin lähimaastosta (tai etäämpää) vähintään hieman parempaa ja hieman hienompaa.

Kaikki se ympärillämme näkyvä kauneus ja hyvyys ikään kuin sumentaa silmämme.

Mikael Anderssonin asenteessa on jotakin ihanteellista.

perjantai 28. marraskuuta 2014

Erityiset ihmiset joukossamme

Törmäsin BBC:n uutiseen, jonka mukaan saksalainen ohjelmistoyritys SAP halusi palkata satoja autistisia työntekijöitä.

”Jo se, että palkkaamme ihmisiä, jotka ajattelevat eri tavalla ja saavat innovoimaan, auttaa meidät vastaamaan tulevaisuuden haasteisiin,” perusteli yhtiön henkilöstöjohtaja ratkaisua.


Yhtiön suunnitelmissa oli, että vuoteen 2020 mennessä heillä olisi kaikkiaan 650 autistista työntekijää, koska yhtiöllä oli ”pelkästään hyviä kokemuksia autistisista ohjelmistotestaajista”.

Tuottavuuden väitettiin parantuneen heidän ansiostaan.

Kuka sen virheen nyt löytää?!

Tämä työelämäuutinen on vain yksi esimerkki siitä, että erilaisuutta, erilaista ajattelua ja erilaista tapaa tehdä työtä arvostetaan juuri nyt ehkä enemmän kuin koskaan ennen. Se on hienoa.

Ohjelmistoyritys SAP:in kokemukset ovat oiva osoitus siitä, että työelämässä on esimerkiksi paljon tehtäviä, jotka vaativat hyvin kapea-alaista osaamista.


Tässä tapauksessa työ vaati tekijältään myös herkeämätöntä tarkkaavaisuutta.

Juttelinkin asiasta erään asiantuntijan kanssa. Hän sanoi, että mainitsemani tietokoneohjelmien testaus on juuri tällainen tyypillinen erityistilanne.

Kun kuolettavan pitkässä koodirämpsyssä on pieni piilotteleva virhe, on enemmän kuin kullanarvoista, että joku bongaa sen, ja vielä parempi, että joku tekee sen nopeasti.

Tietoa puuttuu

Tällaisia erityisosaajia on tavattu nimenomaan autistisista ihmisistä. On myös huomattu, että monilla parhaista ohjelmoijista on todettu Aspergerin oireyhtymä tai pakko-oireinen häiriö (OCD, obsessive-compulsive disorder).

Juuri tämän tyyppisten tilanteiden myötä on alettu pohtia, mitä ja kuinka paljon (lue: kuinka vähän) me todella tiedämme esimerkiksi autistisista ihmisistä ja heidän kyvyistään.

Alan tutkijat puhuvat autismin kirjosta. Sillä viitataan sairauteen (tai: sairauksien ryhmään), jossa on kaksi hyvin eri puolilta.


Yhdessä ääripäässä ovat ihmiset, jotka kykenevät osallistumaan täysin työelämään, heillä on laaja sosiaalinen verkosto, ystäviä ja he tulevat hämmästyttävän hyvin toimeen elämässään.

Toisessa ääripäässä ovat ihmiset, jotka tarvitsevat arkeensa monenlaista tukea. Usealla heistä on diagnosoitu kehitysvamma, joka saattaa edellyttää myös jatkuvaa hoitoa.

Asenneilmaston muutoksen äärellä

Perinteinen tarkastelu on ollut ongelmalähtöistä: mitä kaikkea autistiset ihmiset eivät kykene tekemään? Nyt katse on käännetty siihen, missä asioissa autistiset ihmiset ovat hyviä.

Autistisia ihmisiä on myös pidetty henkisesti jälkeenjääneinä. Aivan tuoreimmissa tutkimuksissa on kuitenkin nostettu esille epäilyksiä, etteivät erot esimerkiksi älykkyydessä tai yleisessä toimintakyvyssä ole sittenkään niin säännönmukaisia kuin on oletettu.


On jopa viitattu tutkimuksellisiin yleistyksiin, joita on tehty liian vähäisen tai muuten puutteellisen aineiston pohjalta.

Tuoreen, kiintoisan toisen näkökulman aiheeseen tarjoaa Montrealin yliopistossa työskentelevä psykiatri Laurent Mottron.

Omien kokemustensa pohjalta Mottron päättelee, että ehkä autismi ei ole oikeastaan ​​sairaus ollenkaan. Kenties se on pikemminkin erilainen tapa katsella maailmaa. 

lauantai 15. marraskuuta 2014

Unohdetuista salasanoista menoja — vai sittenkin säästöä?

”Mulla on ongelma. Elikkä, tulin juuri lomalta, jonka aikana en tietenkään käyttänyt työkonettani. Siitähän seurasi se, etten nyt meinaakaan muistaa salasanaani?!”

Oliko tuttua? Minulla on näin käynyt. Parikin kertaa.

Joskus ongelma pahentaa se, että luulen muistavani. Saatan olla ”melkein varma”, että tiedän salasanani, mutta itsepäinen kone väittää sitä vääräksi. Selvittelyä sekin vaatii.


Voivotus liittyy tietysti tuohon taannoiseen uutiseen, jonka mukaan Espoon kaupunki maksaa vuosittain 200 000 euron laskun työntekijöittensä salasanaunohtelun takia.

Ongelma ajoittuu lomien jälkeiseen aikaan ja on kuulemma samanlainen koko Suomessa.

Mistä kustannukset tiedetään?

Siitä, että, Espoon kaupunki on ulkoistanut it-palvelunsa yritykselle, joka puolestaan veloittaa jokaisesta salasanavaihdoksesta 18 euroa. Ja nämä maksaa siis kaupunki.

Yle uutisoi asiasta ja tuli samalla ynnänneeksi, kuinka tuohon rumbaan kuluvalla rahalla voisi palkata vaikkapa neljä uutta lähihoitajaa.


Tietysti voisi laskea, miten paljon muissa kaupungeissa menee salasanojen unohteluun, mutta suoraviivaista se ei ole, koska hommaa ei ole kaikkialla samalla tavoin ulkoistettu.

Kuntaliiton mukaan noin joka kolmannessa kunnassa vastaava ulkoistus on tehty. Ja vaikka ei olisi tehtykään, ei se ilmaista ole sekään. Jostakin aika on otettava.

Jäin miettimään asiaa

Olisiko asiaan toista näkökulmaa? Miten olisi tämä rentoutumisnäkökulma: ellen lomani jälkeen enää muista salasanaani, eikö se ole sentään merkki siitä, että loma on tehnyt tehtävänsä, eli rentouttanut?

Ei ole tullut lueskeltua työsähköposteja.

Yksi tulokulma asiaan voisi olla salasanoja kohtaan esitetty kritiikki. Miten pitkään näin voidaan edetä?

Ainakin meillä täällä yliopistolla alkaa olla niin paljon salasanoja ja tunnuksia näihin iki-ihaniin sähköisiin systeemeihin, ettei kai ole ihmekään, jos unohtelua tapahtuu.


Paitsi, että niitä on paljon, ne ovat entistä mutkallisempia (erikoismerkkeineen) ja myös pidempiä. Muistikuormaahan siitä ilman muuta tulee.

Onpa joku väittänyt salasanojen muistamista (tai, unohtelua) jopa tietoyhteiskunnan isoimmaksi yksittäiseksi käytännön ongelmaksi.

No, ehkä tulevaisuus tuo mukanaan jotakin todella uutta tällä saralla. Askel siihen suuntaan voisi olla vaikkapa sormenjälkitunnistus, jollainen hienous minulla on omassa kotiläppärissäni.

Se tosin ei ole pomminvarma, läheskään. Usein saan pyyhkäistä lukualuetta kymmenenkin kertaa sormellani ennen kuin rohjake hyväksyy minut käyttäjäksi.

Antidementoiva aivojumppa?

Entä voisiko salasanajumppa olla peräti terveyttämme ylläpitävä asia? Nimittäin, jos päivittäin ponnistelemme pakon sanelemana salasanajumppaa parikin minuuttia, se on vuotta kohden paljon aivovoimistelua.

On nimittäin muistitutkijoita, jotka pitävät suorastaan positiivisina näitä kiperiä tilanteita, joita salasanoistakin koituu.


Jos tätä ajatuslinjaa mennään eteenpäin ja ajatellaan salasanoja dementian ennaltaehkäisijänä, niin ehkäpä nyt ei puhutakaan enää menoerästä, vaan kokonaisuutena peräti säästöstä.

Jokainen salasanapinnistely siirtää laitoshoidon tarvetta hieman kauemmaksi tulevaisuuteen! Haitanneeko siis, jos joku näistä silloin tällöin unohtuukin?

Tätä aloin miettiä luettuani, että esimerkiksi Ruotsissa dementian hoitokulut ovat tätä nykyä kaksi kertaa suuremmat kuin maanpuolustuksesta koituvat kulut.

Ei aivan pikkuraha. Kaikki hyvä apu on tarpeen, ristikot, sudokut ja kiperät salasanatkin.

torstai 6. marraskuuta 2014

Käytät vain hippusen aivoistasi, vai miten se onkaan?

Nature Reviews Neuroscience uutisoi lokakuisessa jutussaan oppimiseen ja erityisesti aivoihin liittyvistä myyteistä.

Monet ihmiset uskovat esimerkiksi teorioihin sokerihumalasta, hallitsevasta aivopuoliskosta, käyttämättömästä aivokapasiteetista jne.

Aivotutkijoiden mukaan nämä uskomukset ovat kyllä - kieltämättä - suosittuja, mutta yhtä kaikki, myyttejä. Niillä ei ole läheskään aina mainittavaa yhteyttä todellisuuteen.



Ikävintä on, että myös monet vakavasti työhönsä asennoituvat pedagogit uskovat näihin oletuksiin. Niinpä tutkijat päättivät selvittää, kuinka yleistä moinen usko on opettajien keskuudessa.

Tutkimuksen valittiin opettajia Isosta-Britanniasta, Turkista, Hollannista, Kreikasta ja Kiinasta.

Hallitsevan aivopuoliskon myytti

Teorian mukaan vasen aivopuolisko on looginen, analyyttinen ja objektiivinen, kun taas oikea aivopuolisko on intuitiivinen, huomaavainen, tunteellinen ja subjektiivinen.

Uskomuksen mukaan kaikilla ihmisillä jompikumpi aivopuolisko on hallitseva. Yleisimmin ajattelua dominoi miehillä vasen puolisko, naisilla taas oikea.



Tutkijoiden mukaan todellisuudessa tällaista hallitsevuusjaottelua ei voi tehdä. Silti tähän myyttiin uskoo sinnikäästi 70 prosenttia tutkittujen maiden opettajista.

Uskomukselle on koetettu löytää tukea mm. magneettikuvauksin. Silti mitään viitettä vasemman tai oikean aivopuoliskon hallitsemasta ajattelusta ei ole löydetty.

Käyttämättömän aivokapasiteetin myytti


Vähintään yhtä tunnetun myytin mukaan ihmiset käyttävät vain vähäistä kymmentä prosenttia aivoistaan. Tämän väitteen todenperäisyyteen uskoo noin puolet tutkituista opettajista.

Tutkijat epäilevät, että ajatus ikään kuin ”varalla olevasta” aivokapasiteetista lohduttaa ihmisiä, jotka pelkäävät aivovammaa tai toivovat ihmeparantumista jostakin vammasta.

He toivovat, että jokin osa "käyttämättömästä 90 prosentista" voisi ottaa hoitaakseen vaurioituneen aivojenosan tehtävät.



Aivojen muovautuvuus on kyllä totta. Tiedetään, että esimerkiksi sokeutuneiden ihmisten kuuloaivokuori saattaa laajentua, jolloin he pystyvät käsittelemään kuultavaa informaatiota paremmin kuin moni näkevä.

Harmillista on, että tämän paikkaansa pitämättömän myytin takia on tuhlattu paljo rahaa älyllistä suorituskykyä parantavaan kaupalliseen hömppään.

Myytti sokerin vaikutuksesta tarkkaavaisuuteen


Kutakuinkin puolet opettajista lasten olevan vähemmän tarkkaavaisia syötyään sokeripitoisia välipaloja tai limsaa.


Tutkijat epäilevät, että tämä melko vahva myytti voi liittyä heikkoon yhteyteen, joka on joskus havaittu sokerinkulutuksen ja ADHD:n välillä.

Tätä yhteyttä ei ole kuitenkaan kyetty myöhemmissä tutkimuksissa todistamaan. Ja: vaikka se olisi todellinen, sen vaikutus on hyvin pieni, muistuttavat tutkijat.

Myytti erilaisista oppimistyyleistä

Yli 90 prosenttia opettajista uskoo, että oppilaat oppivat paremmin, jos heitä opetetaan oman tyylinsä mukaan: auditiiviset oppivat parhaiten kuuntelemalla, visuaaliset näköaistin avulla eli lukemalla ja näkemällä, ja kinesteettiset puuhaamalla itse.

Niin harmilliselta kuin se kuulostaa, tätäkään teoriaa ei toistaiseksi tue vahva tieteellinen näyttö. Siihen liittyvää kirjallisuutta kylläkin on hyvin paljon.



Se lienee vastaansanomatonta, että eri aistinalueita hyödyntämällä voimme kyllä tehostaa oppimistamme ja luoda vaihtelevia, monipuolisia oppimistilanteita.

Myytit kutistuvista aivoista ja aivopuoliskojen tiedonkulusta

Joka neljäs opettaja uskoo, että jos ihminen jättää juomatta 6–8 lasillista vettä päivässä, hänen aivonsa kutistuvat. Tämä on puppua. Uskomuksessa ei ole mitään perää.

Kaksi kolmesta opettajasta uskoo myös, että pieni liikuntatuokio parantaa aivopuoliskojen välistä tiedonkulkua.



Liikunta on toki terveellistä, mutta sen yhteyttä aivopuoliskojen väliseen tiedonkulkuun ei ole toistaiseksi osoitettu millään vakavasti otettavalla tavalla.

Liikunnan toimintakykyämme lisäävät vaikutukset johtuvat muista syistä.

Oppimisikkunoita koskeva myytti

Noin kolmannes opettajista uskoo, että on asioita, joiden oppiminen onnistuu tietyssä kasvun ja kehityksen vaiheessa.

Tässä uskomuksessa on jonkin verran perää, sillä lapsilla on todettu olevan tiettyjä herkkyyskausia, jolloin he ovat alttiimpia oppimaan tiettyjä taitoja (esim. motorisia taitoja).


Se ei kuitenkaan tarkoita, etteivätkö he kykenisi oppimaan näitä taitoja myöhemminkin, joissakin tapauksissa myös varhemmin.

Kuten sanottu, aivot joustavat, ne muuttuvat ja muotoutuvat koko elämän ajan.

Tulkoon vielä sanottua lopuksi, että tämä viittaamani lehti (Nature Reviews Neuroscience) on alansa ranking-listalla maailman neljänneksi arvostetuin.

maanantai 27. lokakuuta 2014

Ääriyhteiskunta

Aina toisinaan sitä törmää asioihin, joita ei pienessä mielessään aivan ymmärrä.

Siihen sarjaan ilmiöitä lajittelen sen keski-ikäisen lenkkeilijän, joka juoksee, tai ehkä paremminkin, raahustaen hoippuu vastaan kadulla.

Ensin vain vilkaisen ja sitten vilkaisen toisen kerran. Toinen kerta riittää varmistamaan, että on hän taitaa olla vaikeuksissa, itse asiassa todellisissa vaikeuksissa.

Hän on vaikeuksissa siitäkin huolimatta, että käyttää olosuhteisiin nähden niukkaa asua, vaatetukseen sointuvaa hikinauhaa ja juomapulloa.


Vaikeudet ilmenevät lenkkeilijän käytöksestä. Siitä, että hän läähättää. Hänen katseensa harittaa. Hänen jalkansa liikkuvat enää niin lähellä tien pintaa, että pelkään hänen milloin tahansa kompastuvan naamalleen.

Vaikka haluaisi, tilannetta ei voisi millään kuvata hallituksi ja luontevaksi.

Mutta, miksi. Miksi se ei ole luonteva?

Ehkä se sittenkin johtuu juoksijan ilmeestä, hänen irvistyksestään. Kehon kielestä.

Tai suupielen sylkivanasta yhdistettynä silmien etäälle luotuun tuijotukseen. Ilme nimittäin on sellainen, että jota kuta vastaantulijaa saattaisi illan hämärässä pelottaa.


Nyt haluaisin ripustaa tämän lenkkeilijän laajempaan asiayhteyteen.

Mieleeni nousee taannoinen radio-ohjelma, jossa muuan lääkäri loihe ääneen ihmettelemään sitä, kuinka ammattiauttajien vastaanotolle tuntuu hakeutuvan yhä useammin ihmisiä, jotka ovat mitä merkillisimmillä tavoilla päätyneet rajalle — oman jaksamisensa äärirajalle.

Moni on uupunut työssään

Sen lääkäri ymmärsi. Mutta joukossa on myös niitä, joiden uupumuksen taustalla ei näyttäisi olevan ilmiselvää työperäistä syytä.

Yhden yhteisen nimittäjän tämä tohtori uskoi löytäneensä. Hyvin monia näistä ihmisistä tuntuu leimaavan äärimmäinen periksiantamattomuus.

Oletuksensa esitettyään hän heittäytyi monisanaisesti pohtimaan yhteiskuntaa, joka synnyttää moista asennetta.


Mistä mahtaa johtua, että keskuudessamme on aina vain enemmän ihmisiä, jotka tuntuvat tähtäävän kaikin mahdollisin, ja ilmiselvästi joskus jopa mahdottomin keinoin äärimmäiseen tulokseen?

Kun aloitetaan hölkkäharrastus, se vedetään viimeiseen tappiin saakka riippumatta siitä, onko lapsuudessa tai varhaisnuoruudessa tullut juostua oikein ratakierrostakaan yhtäjaksoisesti.

Ei siinä kaikki

Sama äärimmäisyyden tavoittelu näkyy muuallakin: työssä, vapaa-ajassa, asumisessa, omissa ja lasten harrastuksissa, omistamisessa ja jopa suhteessa omaan kehoon.

Työ vaatii paljon, mutta ellei viikkoon mahdu kolmea, neljää trendikästä harrastusta, elämä on jotenkin niin vajaa.

Kun vartalo ei muuten kykene vastustamaan ikääntymisen vaikutuksia, tilataan kesäloman aluksi aika kauneuskirurgiaan ja rasvaimuun.


Hulppean asumisen edellyttämiä lainoja lyhennetään kulutusluotoilla, jotta rikkeetön julkisivu säilyisi.

Sanokaa, ei kai se näin voi mennä. Periksi antamattomuus ja suomalainen sisu ovat jaloja pohjoisen kansan piirteitä, mutta ääri-ilmiöinä ne ovat hirmuisia taakkoja.


Ajattelen niin, että kyky arvioida omia mahdollisuuksia on yksi aikuisuuden kriteeri. Ellemme kykene näkemään ja myöntämään omaa rajallisuuttamme, me murrumme.

Moni on murtunutkin.

maanantai 20. lokakuuta 2014

Kukkia ja kissoja vanhuksille

Nyt se on tutkimuksin todettu. Brittitutkijat ovat osoittaneet, että jos somistat parilla huonekasvilla muuten ankeaa ja virikkeetöntä toimistoa, voit lisätä työn tuottavuutta jopa 15 prosenttia.

Asiaa selviteltiin kahdella pitkäaikaisella seurantatutkimuksella, joista toinen tehtiin Isossa-Britanniassa ja toinen Alankomaissa.

Eikä siinä kaikki. Työtehon lisääntymisen ohessa uusi Vihreä Toimisto lisää työntekijöiden onnellisuutta ja jopa työn imun kokemuksia. Myös työstressin todettiin vähentyneen.

photo: John French

Johtava tutkija Marlon Nieuwenhuis, Cardiffin yliopiston psykologian laitokselta väittää heidän tutkimuksensa osoittavan, että investoiminen toimistojen tuunaamiseen kasveilla maksaa itsensä takaisin hyvinkin nopeasti.

Hyvä, että asioista puhutaan

Ovat nääs nämä toimistot sitä luokkaa, että joku Pelakuu pitäis pöydälle saada.

Tämän brittitutkimuksen sanoma on täysin linjassa niiden tutkimusten kanssa, joissa on todettu huonekasvien suorastaan hämmästyttävällä tavalla parantaneen vanhusten toimintakykyä.

photo: Juha Hakala

Tutkijoiden mukaan kasvien näkeminen ilostuttaa eniten masentuneita vanhuksia. Onneksi näin on, sillä jopa 50 prosenttia laitosvanhuksista on todettu kärsivän masennuksesta.

Jälleen tärkeää tietoa, sillä myös vanhusten hoivapaikat ovat toisinaan kovin ankeita ja virikkeettömiä. Pahimmillaan vanhuksen ikkunasta avautuu näkymä vastapäisen talon kuolleeseen, roiskerapattuun kiviseinään.

Marjapensaat, kasvimaa ja kaksi kanaa 

Kuulemma jo vanhuksen ikkunasta avautuva metsämaisema (puisto, puuryhmä tms.) tai vesi tarjoaa vanhukselle aivan toisenlaisen näkymän.

On hämmästyttävää nähdä, mitä saa aikaan muutama ikkunasta näkyvä puu, talon kivijalan viereen suunniteltu istutus tai millainen vaikutus esimerkiksi luonnonkukkakimpun tuoksulla on vanhuksiin.

photo: Shyamantha Baruah

Heidän silmänsä syttyvät loistamaan.

Luin jutun sipoolaisesta asumispalveluyksiköstä, jonka pihasta löytyy istutusten, marja- ja omenapuiden lisäksi oma kasvimaa, jota asukkaat saavat hoitaa. Uusimpina tulokkaina nurmikolla tepasteli kaksi onnellisen­ näköistä kanaa.

Kissa muutti vanhuksen arjen

Tätä kirjoittaessa muistui mieleen oman äitini kertomus tutusta vanhuksesta, jonka arjessa oli alkanut näkyä selviä alakulon ja masennuksen merkkejä.

Sitten joku oli tuonut mummelille kissanpennun. Voi, kuinka vanhuksen silmiin oli syttynyt ilo.

photo: Ryan Mcguire

Äänekäs naurukin oli pian pulpunnut ilmoille hänen seuratessaan kissanpennun väsymätöntä temmellystä räsymaton hapsujen seurassa.

Kyllä elinympäristön viihtyisyyteen kannattaa satsata!