perjantai 24. tammikuuta 2014

Millä aloilla olisi töitä?

Työelämässä ei näytä hyvältä, vieläkään. Fuusioiden ja YT-neuvotteluiden buumi tuntuu jatkuvan, eikä kukaan osaa sanoa, milloin suhdanteet kääntyvät.

Toissa päivänä uutisoitiin Rautaruukin fuusiosta ruotsalaisen teräsjätti SSAB:n kanssa. Yhdistymisen odotetaan johtavan lähitulevaisuudessa arviolta 900 hengen irtisanomiseen.

Eilinen uutinen kertoo Itellan aloittavan laajat YT-neuvottelut. Uhattuna kuuluu olevan noin 1200 hengen työpaikat.


 

Huh. Tämä kaikki johtaa tietysti kysymään, millaisia töitä jatkossa on, millaiselle alalle vaikkapa elämäänsä suunnittelevan nuoren kannattaa kouluttautua?

Elinkeinoelämän tutkimuslaitos esitti vajaat pari viikkoa sitten arvionsa "uhatuista työpaikoista".

Etlan arvion mukaan puhelinkeskusten, tallentajien, valokuvaamotyöntekijöiden, erilaisten huolitsijoiden, kirjanpitäjien, tullivirkailijoiden jne. työt uhkaavat kadota lähitulevaisuudessa.


Näitä tarvitaan

Sen sijaan varmimmin työpaikoistaan pitävät kiinni muiden muassa hotellinjohtajat, ravitsemusasiantuntijat ja erilaisten opetusmonetelmien kehittelijät.

Myös puheterapeutteja ja kuulontutkijoita tullaan tarvitsemaan.

Muuan työpaikkojen katoamisen selittäjä on – yllätys, yllätys: tietotekniikka.

Tietotekniikkaa kehittyy jatkossa niin voimakkaasti, että edes Etlan omien tutkijoiden kaltaisia työntekijöitä ei välttämättä tarvita pari vuosikymmenen päästä.
  

Entäpä vielä? Jo aikaa on tiedetty media olevan murroksessa. Samaisen ennusteen mukaan myös erilaisten toimittajien lähtölaskenta on alkanut.

Ei ole pitkäkään aikaa siitä, kun muuan valokuvaaja totesi minulle samaa.

Ongelma on hänen mukaansa siinä, että kansainväliset kuvapankit suorastaan pursuavat loistavia valokuvia, joista kuka tahansa voi löytää haluamansa kuvan murto-osalla siitä, mitä joutuisi maksamaan ”oikealle valokuvaajalle”.

Kaikkeen koneesta ei ole

Erilaisten tutkimuslaitosten (ja myös opetushallituksen) arvioiden mukaan vuoteen 2025 mennessä eniten uutta työvoimaa tarvitaan sosiaali- ja terveysalan ammateissa.

Samoin, jatkossa tarvitaan myös erilaisten ajoneuvojen kuljettajia ja asentajia, kaupan alan ammattilaisia, opettajia, talouden asiantuntijoita, rakennustyöntekijöitä ja puhtaanapidon työntekijöitä.

Vaikka tutkijan tai toimittajan työt uhkaavat vähetä, monissa muissa asiantuntijatehtävissä avautuu tutkijoiden mukaan uusia mahdollisuuksia.


Sellaisia töitä ovat ne hommat, joista koneet eivät kerta kaikkiaan suoriudu.

Tällaisia ihmistä vaativat töitä ovat ne, jotka edellyttävät monimutkaista ajattelua, eettistä pohdiskelua, luovuutta ja ihmisten välistä viestintää erilaisissa verkostoissa.

Myös ongelmien korjaamiseen tarvitaan ihmistä. Esimerkiksi auton korjaaminen on monimutkainen juttu, jossa työtä on.

Hommaan tarvitaan kapea-alaista osaamista, vaikkakaan ei korkeakoulutusta.

Hyviä tyyppejä etsitään

Sekin on tiedetty pitkään, että hoitureiden ohessa lääkäreistä on vastaisuudessa kova pulaa.

Samoin, jos olet erityisopettaja, sosiaalityöntekijä tai lastentarhanopettaja, voit olla jokseenkin varma työn riittävyydestä.


Näin yksinkertaista asiat eivät tietenkään käytännössä ole.

Vaikka esimerkiksi hoiva-alan ammattilaisille on töitä, ei ole osattu ratkaista sitä ongelmaa, miten saataisiin vaikkapa juuri kouluttautuneet sairaanhoitajat pysymään työpaikoissaan.

Monet hoiva- ja sosiaalialan työt nimittäin ovat vaativuudessaan hyvin voimia vieviä.

Väärä ala?

Entäpä sitten, jos joku on sattunut kouluttautumaan mielestään aivan väärälle alalle?

Ei hätää. Viimeaikaisten arvioiden mukaan me ihmiset opimme kaikesta työelämän edellyttämistä taidoista jopa 70 prosenttisesti aivan muualla – siis koulutuksen ulkopuolella!

Tällä haluan sanoa sen, että työelämä hakee sittenkin ”hyviä tyyppejä”, ei niinkään ”juuri oikeita tutkintoja”. Asioita oppii kyllä, kunhan innostus on kohdallaan ja kunhan pääsee opettelemaan.


Työelämä ei pane pahakseen siitäkään, jos joku sattuisi omaamaan vaikkapa 2-4 ammatillista alaa. Tämä muuten ei ole lainkaan hassumpi idea.

Se tarjoaa mahdollisuuden monenlaiseen joustavaan liikkumiseen. Ja tarjoaahan se myös vaihtelua!

Kaikkea hyvää sinulle punaposkinen, kirkaskatseinen nuori, joka tähyät tulevaisuuteen!

maanantai 13. tammikuuta 2014

Tuppisuinen suomalainen keskustelee

On väitetty, että kännykät tekivät ihmeitä tuppisuisille suomalaisille. Se on ilmeisen totta. Kun istuu vaikkapa junassa, huomaa, että me suomalaiset puhumme näemmä muistakin syistä kuin pelkästä pakosta.

Entäpä netti? Sekin on vienyt samaan suuntaan. Verkko tarjoaa avautumisen paikkoja niille meistä, joille vaikkapa päivälehden yleisönosastoon kirjoittamisen kynnys on tuntunut liian korkealta.

Yhdeksi internetin suurista mahdollisuuksista sanotaankin sen demokraattisuutta.


Väite "verkon demokratiasta" perustuu siihen, että kuka tahansa voi koska tahansa ja mistä tahansa osallistua julkiseen keskusteluun.

Kuka tahansa (jolla on pääsy nettiin) voi myös lukea viestin ja vastata siihen – syntyperään ja asemaan katsomatta.

Joskus ennen muinoin vähäosainen, raihnas, koulusivistystä paitsi oleva tai muulla tavoin ”marginaalissa” oleva oli tuomittu pysymään hiljaa.

Nopea vierailu verkon keskustelufoorumeilla osoittaa, että – toden totta – umpimielisyyteen saakka hiljaisista suomalaisistakin on tullut keskusteleva kansa.

Nopeus syö harkinnan

Verkkokeskustelun ominaisuuksia ovat helppous ja nopeus, erittelee asiaa Helsingin yliopiston viestintäpolitiikan professori Hannu Nieminen.

Helppoutta voi pitää positiivisena asiana ja nopeuskin on voittopuolisesti sitä. Usein kuitenkin tuntuu siltä, että nopeus voittaa keskusteluissa harkinnan, pohtii Nieminen.


Suurista päivälehdistä esimerkiksi HS.fin keskustelualueella on yli 100 000 viestiketjua, joissa on yhteensä lähes 2,5 miljoonaa viestiä. Kahden iltalehden keskustelufoorumit ovat vieläkin suositumpia.

Nämäkään keskustelupalstat eivät ole kaikkein suosituimpia. Aller Media Oy:n omistama Suomi24 tavoitteli 14 miljoonan rajaa pari viime viikon aikana.

Viimeisen vuorokauden aikana viestejä näkyy kertyneen 21 863. Kuulemma useampi kuin joka viides suomalainen käy lukemassa Suomi24:n keskusteluja joka viikko.

Ylpeyden aihetta?

Entä, onko kaikki verkossa käyty keskustelu ollut meille kunniaksi? Onko syytä olla ylpeä tästä uudesta suomalaisesta avoimuudesta?

Äkkipäätä ei siltä näytä. Tuntuu kuin nimimerkin takaa ammuskelu antaisi mahdollisuuden päästää ilmoille melkeinpä mitä tahansa.


Ei tarvitse montaa kiivaanpuoleista keskusteluketjua seurata todetakseen, että verkon keskustelupalstalle voidaan panna julki kaikki, mikä vielä joltisestikin pysyy raastuvan oven paremmalla puolella. 

Kun asiaa on tutkittu, on todettu, että juuri kasvottomuus on lisännyt viestien asiattomuutta, erityisesti vihamielisyyttä. Ja näkeehän sen kyllä ihan tutkimattakin.

"Yleensä ihmiset yrittävät hoitaa kasvokkain tapahtuvat sosiaaliset tilanteet ilman konflikteja, mutta verkkokeskustelussa ei tunneta samalla tavalla vastuuta. Siellä on lupa laukoa mitä tahansa," puntaroi sosiaalista mediaa tutkinut Janne Matikainen.

Huono ja hyvä keskustelu

Näkyvintä ongelmallinen viestintä on ollut palstoilla, joita valvotaan vasta jälkikäteen, vaikkapa lukijoiden omasta toimesta. Hyvinkin asiattomat viestit saattavat jäädä henkiin päiväkausiksi.

Päivälehtien foorumeilla keskustelu on yleensä edes jotenkin valvottua eli viestit ilmestyvät keskustelualueelle vasta valvojan hyväksynnän jälkeen.

Toden sanoakseni valvonnasta ei aina näy merkkejä. Keskustelu on liian usein ärhäkkää monologia toisten ohi. Äänekkäimpiä ovat ne, jotka uskovat tietävänsä selvästi muita paremmin.


Paremman tietämyksen ja omakohtaisten kokemusten nimissä syytetään, solvataan, herjataan, mitätöidään, uhotaan ja jopa uhkaillaan.

Millaista on hyvä verkkokeskustelu, kysyy nyt joku. Hyvä keskustelu pysyy aiheessa. Se ei turhaa toistele jo sanottua. Se syventää jotenkin aihetta ja tuo siihen jotakin oleellista uutta.

Hyvä keskustelu on rakentavaa. Siinä on mukana kunnioitus toista kohtaan. Se ottaa kiinni toisen sanomaan, ei sanojaan.

Vaikka en halua olla pilkunviilaaja, haluaisin kunnioittaa suomen kieltä. Välimerkit ja oikeinkirjoitus saisivat edes jotensakin olla kohdillaan.

Ne lisäävät painoarvoa.

perjantai 3. tammikuuta 2014

Hyvä kierrossa

Synnyinkaupungissani Torniossa kaikki tuntevat Pullo-Ekin. Mies on jo vuosikymmenien ajan ajellut kaupunkia ja sen lähiseutuja pyörällään kooten talteen tyhjät pullot ja purkit.

Samalla mies tulee siistineeksi ympäristöään muutenkin. Roskiin lähtee grillien käärepapereita, muovimotteja ja tupakan tumppeja.


Pullo-Eki eli Erkki Rissanen on alueen asukkaille tuttu, kaupunkikuvaan kuuluva hahmo. Kuluneen vuoden viimeisessä kokouksessaan Tornion kaupunginhallitus halusi osoittaa kiitollisuuttaan miehelle lahjoittamalla hänelle kunnolliset talvihaalarit.

Ei se uutta ollut. Jo vuosia alueen yrittäjät ovat tarjonneet Ekille haalareita, käsineitä, grilliruokaa ja pyykinpesua. Miehen toiminta on kaikkien ilo ja etu, uskotaan Torniossa.

"Erkki on meidän ykkösmies Torniossa. Hän ohjeistaa esimerkiksi nuoria omalla miellyttävällä tavalla elämään siivosti," kehuu kaupunginhallituksen puheenjohtaja YLE:n tekemässä jutussa.

Työpäivä alkaa kahdelta

Pullo-Eki aloittaa työpäivänsä jopa kahden, kolmen maissa aamuvarhaisella ja uutteroi siihen malliin, että talvella on sitten ulkomaan loman paikka. Matka on ostettu (tietysti) pulloista saaduilla rahoilla.

Ekin tekemä työ on sitä maan hiljaisten tekemää tärkeää työtä, joka koituu yhteiseksi hyödyksi.

Olen usein miettinyt sitä, miten saisimme itse kukin kaivettua sisästämme sen oman pienen Pullo-Ekimme. Miten innostuisimme entistä enemmän myös läheistemme hyvinvoinnista?


Vuosittain julkistetaan Charities Aid Foundation –hyväntekeväisyysjärjestön listaus, joka osoittaa, että kyllä asiat menevätkin eteenpäin täällä meillä Suomessa.

Pari vuotta sitten suomalaisten auttamisen halu oli kohentunut suorastaan eniten läntisessä Euroopassa ja olimmekin tuolloin (vuosi 2011) peräti 17. maailmanlaajuisessa listauksessa.

Aivan tuoreimmassa listauksessa sijoituksemme ei ollut aivan yhtä hulppea, tosin ei huonokaan.

Nenäpäiviä, nälkäpäiviä, keräyksiä…

Perinteisesti kärkeä pitää näissä tilastoissa Yhdysvallat. Jenkkien johtoasemaa on yleensä selitelty sillä, että maassa annetaan runsaita hyväntekeväisyyteen kytkettyjä verohelpotuksia.

Vaikka meistä saattaa tuntua, ettemmehän me suomalaiset, mutta kyllä me silti. Onhan meillä näitä vuotuisia Nenäpäiviä, Nälkäpäiviä, veteraanikeräyksiä ja talkoita yhden jos toisen asian edestä. Moni niihin osallistuukin.


Esimerkiksi Ylen Hyvä Säätiön Nenäpäivä keräsi vuonna 2012 yhteensä 2,24 miljoonaa euroa ja viime syksynä, eli vuonna 2013 summa oli jo 2,9 miljoonaa euroa.

Noin puolet suomalaisista lahjoittaa yleensä rahaa hyväntekeväisyyteen ja vajaat kolmannes lahjoittaa aikaansa eli osallistuu talkoisiin, keräyksiin, yms.

Vertailun vuoksi sanottakoon, että Yhdysvalloissa, noin 2/3 kansalaisista lahjoittaa rahaa ja vajaa puolet lahjoittaa aikaa.

Yhteisöllisyyden pako

Tuo ajan lahjoittaminen panee mietteliääksi. Kun olen kysellyt eri puolilla Suomea ihmisiltä vaikkapa heidän osallistumistaan talkoisiin, olen saanut hiukan ristiriitaisia vastauksia.

Talkoothan ovat osoitus yhteisöllisyydestä, siitä, että otamme aikaa ja lähdemme auttamaan lähimmäisiämme, jopa ilman vastapalveluksen toivoa.

Kun olen kysynyt joukolta rovaniemeläisiä, kuka on ehtinyt olla viimeisen vuoden aikana talkoissa, nousevat yleensä kaikki luentosalin kädet pystyyn.


Kun kysyn samaa Jyväskylässä tai Seinäjoella, nousee puolet käsistä ylös, ja kun kysyn tuoreita talkookokemuksia Kehä III:n sisäpuolelta, ei nouse yhtään kättä ylös. Voitteko uskoa!

Tai, ehkä sittenkin nousee se yksi käsi. Tällä viittaajalla on kysymys. Hän haluaa tietää: ”Siis, mitä ne talkoot nyt olivatkaan?”

Maailma on muuttunut, elämästämme on tullut vaivattomampaa, mutta onko käynyt niin, että samalla on myös menetetty jotakin?