perjantai 21. helmikuuta 2014

Yöllistä surffailua suitsimaan

Tänään uutisoitiin YLE:n sivuilla, kuinka osa vanhemmista on alkanut toivoa operaattoreilta teknistä apua lastensa öiseen nettisurffailuun.

Myöhäisen kännykänkäytön tekninen suitsiminen näyttää kuitenkin jakavan mielipiteitä.

Esimerkiksi YLE:n jutussa haastateltu 17-vuotias Matias ei oikein syty aikuisten kaavailuihin.

”Eiköhän se ole jokaisen oma asia, miten sitä öisin kännykkäänsä käyttää. Käytän itse joskus myöhään, mutta ei se minusta ole ongelma.


Keskustelu sai ilmeisesti alkunsa Espoon kaupunginvaltuuston puheenjohtaja Markus Torkin Helsingin Sanomien mielipidesivuilla esille nostamasta yösurffailuongelmasta.

Torkin mukaan yöllinen surffailu vaarantaa lasten kehitystä. Hän arvelee, että selvästi rajattu liittymä olisi monelle vanhemmalle helpoin ratkaisu.

”Meille aivan tavallisille vanhemmille tällaiset yksinkertaiset tekniset keinot toisivat huomattavaa helpotusta – netti ei öisin toimisi, ja that's it.” 

Minäkin kannatan ajatusta

Kannatan, vaikka myönnän, ettei tätä ongelmaa operaattoreiden varaan jättää, tietenkään. Tuskin Torkkikaan sitä tarkoitti.

Kerron erään kokemuksen, joka mielestäni osoittaa, että esimerkiksi nuoret itse eivät – omaa kokemattomuuttaan - ehkä sittenkään näe ongelmaa sen koko laajuudessa.

Näin tämä muutaman vuoden takainen kokemukseni menee: sain pitkän ja huolen sävyttämän puhelinsoiton eräältä ammattioppilaitoksen opettajalta.


Opettaja kertoi ongelmista, joita voi tulla vastaan oppilaitoksessa, jonka opiskelijat ovat opintojensa alkuvaiheessa niinkin nuoria kuin 16 – 17-vuotiaita.

Nämä nuoret saattavat tulla opiskelupaikkakunnalle hyvinkin etäältä. He ovat saaneet kämpän joko opiskelija-asuntolasta tai muualta kaupungista.

Tyhjään asuntoonsa he levittävät matkalaukkunsa sisällön. Pöydälle nostetaan läppäri ja ellei sitä kaikilla ole, on housun taskussa kuitenkin se tärkein, kunnon yhteyksillä varustettu älypuhelin.

Useimpien nuorten kohdalla tilanne on se, että he ovat ensimmäistä kertaa poissa kotoa kokonaisia viikkoja.

Netti koukuttaa, valvottaa

Viimeistään opiskelupaikkakunnalla nuori huomaa, että toden totta: hän on ensimmäistä kertaa täysin itsensä varassa.

Tunne on suorastaan huumaava. Ei vanhempia, ei ketään asettamassa rajoja. Eikä ketään kehottamassa myöskään nukkumaan!

Opiskeluelämässä oli paljonkin kirjoitettavaa, mutta keskityn nyt tähän surffailupuoleen. Internet on aina avoinna oleva maailma. Sieltä löytyy, paitsi sosiaalinen media verkostoineen, myös pelit.


”Pelaaminen”, kertoi tämä opettaja: ”Se tuntuu tosi suurelta ongelmalta.”

Ja toden totta: pian on takana aikuistumassa olevan nuoren ensimmäinen melkein kokonaan valvottu yö. Aamulla puhelin koettaa sinnikkäästi herättää kouluun.

Puhelin näpytellään hiljaiseksi ja siitä se lähtee. Valvotun yön jälkeinen päivä tulee nukuttua pitkälle iltapäivään.

Eikä mene aikaakaan, kun päivästä on tullut yö ja yöstä on tullut päivä. Vuorokausirytmi on nurinniskoin.

Vanhemmuudelle kysyntää

Eihän tämä toki uusi asia ole. Keskustelun liepeitä on heiluteltu aiemminkin, niin meillä kuin muualla.

Esimerkiksi unitutkijat ovat jo pitkään varoitelleet lasten ja nuorten liian lyhyistä yöunista. Tämä on tullut esille vertailututkimuksista, joissa on ollut mukana useiden maiden lapsia ja nuoria.

Myös Vanhempainliiton toiminnanjohtaja Tuomas Kurttila toteaa sosiaalisen median, nettimaailman ja pelien kuuluvan tämän hetken ykköshuolenaiheisiin kasvatuksessa. 

Sekin on muistettava, ettei tämä ole pelkästään kotoa pois muuttaneiden myöhäisteinien ongelma – nuoremmista lapsista taisi Torkinkin alkuperäinen huoli nousta.


Ilmeisesti hänkin oli pannut merkille, että jo yläkouluikäisillä on taipumus kavuta sänkyyn älypuhelimensa kanssa.

Hänkin oli (monen muun vanhemman lailla) huomannut, kuinka lasten huoneista on tullut hämäriä kamareita, joiden nurkista loistaa kalvakka hohde. Hiljaisia surahduksia, vaimennettuja piipityksiä…

Ja lopuksi: tämä kaikki osoittaa jälleen saman, mikä niin monesti aiemmin on todettu: jämerälle ja lämpimälle vanhemmuudelle on modernissa maailmassa kysyntää.

Ollaan lujia, vaan ei kovia!


torstai 13. helmikuuta 2014

Miks ihmistä en mä enää kohtaa?

Oli asiaa pankkiin, jossa en ollut käynyt vuosiin. Googlasin esille tämän entisen pankkini paikalliskonttorin nettisivut. Aikani tuijoteltuani löysin puhelinnumeron. Soitin ja odottelin.

Hetken kuluttua linja avautuikin. Nauhoitettu, ystävällinen baritoni ilmoitti, että puhelu nauhoitetaan.

Ennen puhelun yhdistämistä pyydettiin esittämään selkeästi artikuloiden syy, miksi soitin.


Tässä vaiheessa pyörähti päässäni iso remmi kertaalleen tyhjää. Asiani oli hiukan kinkkinen…. Hmmm: siellä on nyt automaatti ihmistä vastassa. Miten muotoilisin asiani tälle koneaivolle?

Sopertelin jotakin. Muutamien ihminen vastaan kone -keskustelujen jälkeen aloin epäillä, että no nyt siellä tapahtuu jotakin. Nyt taitaa olla vihdoin vastassa oikein aito ihminen!

Kyllä siellä joku naisääni olikin. Ennen kuin suin päin uskoin, varmistin asian: onko minulla nyt kunnia puhua oikean ihmisen kanssa? Vai, oletteko kenties edelleen nauhoitus? Ollaanko ehkä Suomessa lainkaan?

Totta kai, täällä on ihminen!

Ja kyllä, puhelu oli kuulemma pankin asiakaspalvelussa (pääkaupunkiseudulla).

”Miten voimme palvella”, tiedusteli sitten tämä ystävällinen palvelualan ammattilainen.

Ennen kuin kerroin asiani, sanoin haluavani antaa palautetta. Kerroin keskustelleeni jo tovin automaatin kanssa, joka tallenteli vastauksiani mielestäni melko kasvottomaan pankin järjestelmään.

Annoin ymmärtää, että monipolvinen keskustelu koneen kanssa on jotenkin ihmisarvoa alentavaa.


Sitten kerroin otaksuvani, että vuoropuhelu oli (asiani luonteesta johtuen) niin vaativa, että esimerkiksi oma, virkeä, mutta iällä olevan äitini olisi tainnut pudota kelkasta.

Hän ei olisi ehkä koskaan tavoittanut oikeata ihmistä tämän mutkittelun päätteeksi.

Kerroin myös olettavani, että samassa asemassa olisivat olleet ne lukuiset muut hyvät kansalaiset, joilla ei satu olemaan korkeakoulututkintoa.

Rohkeninkin epäillä, että asianomaisen pankin intressipiirissä vanhukset, vähäosaiset ja muuten marginaalissa ovat jossakin ”noin kilometrin päässä”.

Miten se voi olla noin vaikeaa?!

En yllättynyt: puhelimen toisessa päässä loukkaannuttiin. Keskustelukumppanini ei aivan halunnut ymmärtää palautettani.

Minä selitin saman uudelleen hieman toisin. Selitykseni lopuksi kysyin, miten saisin yhteyden omaan pankkiini omalla paikkakunnallani. Sinnehän olin aivan alun perin luullut soittaneeni.


Asiakaspalvelija kysyi, enkö voisi yksinkertaisesti vain mennä käymään omassa pankissani ao. konttorin aukioloaikaan?

Upeaa. Kysyin, voinko olla varma, että pääsen siellä keskustelemaan oikean ihmisen kanssa? Jälleen hienoista loukkaantumista ilmassa: ”Kyllä, ilman muuta!” Puhelumme päättyi siihen.

Ja niin otin palttooni naulasta ja lähdin. Satutin menoni kello 13 korville, koska oletin sen ehkä olevan vähiten ruuhkaisinta aikaa pankissa.

Olin väärässä

Astuessani sisään pankin ovesta, törmäsin noin kymmeneen eläkeläiseen, jotka olivat kansoittaneet tuoleineen pankin ulko-oven lähimaaston.

Oven edessä (keskellä salin lattiaa) oli marketin kalatiskiltä tuttu vuoronumeroautomaatti. Se nyt sentään oli minullekin tuttu kapine.


Nykäisin numeron ja myös tuolin alleni. Seurasi odotusta. Puolen tunnin kuluttua numeroni vilkkui pankkisalin katossa ja pääsin purkamaan aatokseni ihmiselle.

Hän oli oikea ihminen. Toki avauduin ensin myös hänelle. Mutta, kuinka ollakaan: hän kuunteli ja auliisti nyökäten totesi. ”Tuo, mitä kerroit, on ihan totta. Tämmöiseksi tämä on mennyt.”

Sen jälkeen kaikki sujui hienosti. Sain asiani hoidettua.


Ensin puhut jollekin aivottomalle ja kasvottomalle automaatille ja sitten päädyt jonottamaan loppupäiväksi.

Kuulin juuri, että eräänkin pankin neuvontapuhelut kääntyvät Viroon kello 20 jälkeen.

Minä tästä kyllä selviän, mutta sanokaa, kuka huolehtii vanhuksista?

Entä yhteiskunnan vähäosaiset, syrjäytyneet ja syrjäytymisuhan alaiset? Miten käy lapsiperheille ja asuntovelkaisille?


Olen kuullut nuorten valittavan, että pankit eivät suhtaudu nuoriin asiallisesti. He kun eivät ole ”potentiaalisia tuottavia” asiakkaita. Pankit eivät ole aina kiinnostuneita heidän asiakkuudestaan.

Pienyrittäjienkin olen kuullut valitelleen, että kun tarvitsee kassapalveluja, alkaa olla suorastaan mahdotonta käyttää pankkipalveluja.

”Kun vie yrityksen tilille rahaa, saattaa joutua maksamaan 1,5 % summasta ja vielä 5 euroa lisämaksua.”

Tuntuu hyvältä, siis tämä avautuminen. Se on mielen terapiaa. Sen olen oppinut nuorilta.

tiistai 4. helmikuuta 2014

Auktoriteetti, kummallinen kasvatussana

Suuren yläkoulun opettaja mutkailee koulunsa käytävällä. Hänellä on kaksi tavoitetta: koettaa olla kompastumatta vaakatasossa välituntiaan viettävien murrosikäisten pitkiin alaraajoihin ja suostutella näitä ulos.

Suurin osa nuorista ei reagoi millään näkyvällä tavalla opettajansa kehotuksiin. ”Älä skitsoo!” noteeraa hänet sentään yksi teineistä, mutta hänkin jatkaa keskeytynyttä selitystä kaverilleen.

Kukaan ei liikahdakaan saati, että lähtisi ulos.


Aivan. Tämä oli esimerkki ammattikasvattajan arjesta. Haluan sen avulla tuoda keskusteluun välillä kiistanalaiseksi nostetun kysymyksen kasvattajan auktoriteetista.

On kysytty: tarvitaanko kasvatuksessa auktoriteetteja? Eivätkö tämänkaltaiset näkemykset ole aikansa eläneitä modernissa maailmassa?

Koska tiedän joukossa olevan niitäkin lukijoita, jotka haluavat vastauksen heti, vastaan: kyllä, edelleenkin tarvitaan auktoriteetteja.

Mitä auktoriteetilla tarkoitetaan

Kasvattajan auktoriteetti oli itsestäänselvyys vaikkapa vielä muutaman vuosikymmenen takaisessa koulumaailmassa. Vuosien kuluessa asiat ovat muuttuneet, itsestäänselvyyksiä on pantu ehdolle.

Moni vanhempi tai opettaja on kokenut käytössään olleiden keinojen loppuneen alkuunsa. Mitä pitäisi tehdä, kun ystävällinen ”menkäähän ulos!” ei läheskään aina riitä siirtämään nuoria hapekkaampaan välitunti-ilmaan?


Entä, mitä ylipäätään tarkoitetaan moisella oudolta kalskahtavalla sanalla? Etymologialtaan sana auktoriteetti viittaa sellaisiin sanoihin kuin ymmärrys, tieto ja viisaus.

Puhuttaessa auktoriteetista jollakin oletetaan olevan esimerkiksi elämänkokemuksensa pohjalta jotakin (vaikkapa ymmärrystä) enemmän kuin toisella.

Auktoriteettisuhde on aina vähintään kahden ihmisen välistä, jossa yhdellä on vaikutusvaltaa toisiin jossakin tilanteessa, paikassa ja ajassa. Tällaisia suhteita ovat: vanhempi – lapsi tai: opettaja – oppilas.

Korostuu murrosikäisten kasvatuksessa

Nykyisessä kasvatuskeskustelussa puhe auktoriteetista on ehkä selvimmin noussut esiin alakoulun yläluokilla tai – kuten alun esimerkissäni — murrosikäisten nuorten kohdalla.

Koulun arjessa haastavat tilanteet saattavat näkyä häiriökäyttäytymisen kohtaamisena, sopivuuden rajojen asettamisena, ryhmän hallintana, koulutyön organisointina jne.

Se on ymmärrettävää, että rajoja koetellaan. Kun lapsesta tulee nuori ja aikanaan nuori aikuinen, mukaan astuvat lähes aina rajojen koettelu, mikä yleensä tarkoittaa myös auktoriteettien uhmaamista.


Rajojen koettelu on myös normaalia, mutta normaalia (ja toivottavaa!) on myös se, että nuoren lähellä on näissä tilanteissa joku, joka kertoo, missä kulkee sopivuuden raja ja mitä ei sovi tehdä.

Kasvattaminen ei vain tahdo onnistua, ellei auktoriteettisuhdetta ole. Onnistunutta kasvatusta ei tuoteta vaikkapa pelkällä hyvällä kaveruudella.

Tarvitaan enemmän kuin kaveruutta. Tarvitaan rajoja, elämänkokemuksen mukanaan tuomaa viisautta ja lämminhenkistä luottamusta.

Miten auktoriteetti rakennetaan

Auktoriteettisuhde synnytetään vuorovaikutustilanteessa, jota leimaavat sellaiset asiat kuin läsnäolo, keskinäinen luottamus, vastuu, oikeudenmukaisuus, vilpittömyys, arvostus ja kunnioitus.

Auktoriteettisuhteen syntyminen edellyttää kasvattajalta itsetuntoa, tietynlaista kokemuksen synnyttämää varmuutta, uskoa itseensä, tekemiseensä, kuten myös positiivista uskoa kasvatettavien mahdollisuuksiin.


Luitte oikein, sanoin "positiivista uskoa". Kasvattaja on ikään kuin 'tuomittu' positiivisuuteen. Roolinsa mukaisesti hänen olisi nähtävä valoa edessään, kasvatettavan edessä.

Kun näin tapahtuu, jokainen kasvattaja rakentaa (jos rakentaa) oman auktoriteettinsa, jossa vuorovaikutustaidot ja persoonan merkitys korostuvat.

Tarkkaa reseptiä auktoriteetin rakentamiseen on vaikea antaa. Joskus tuntuu kuin auktoriteettisuhde yksinkertaisesti vain syntyisi… Niin, tai sitä ei vain synny.

Auktoriteetti voidaan menettää

Muistatteko, meillä monilla on kokemuksia opettajasta, joka saattoi näennäisesti olla hyvin eleetön, mutta joka piti hämmästyttävällä tavalla näpeissään murrosikäisten laumaa.

Jälkeenpäin olemme miettineet: siinä oli jotain, mutta mitä se oli?

On myös kokemuksia opettajasta, joka mylvi, uhkaili ja rynni fyysisellä koollaan, mutta todellista auktoriteettia hänellä ei vain ollut.

Tuntuu kuin hän olisi (näennäisestä ylivoimastaan huolimatta) aina ollut hätää kärsimässä.


Silti, auktoriteetti ei oikeastaan ole taito. Pikemminkin se on ominaisuus, jonkinlainen kasvattajan persoonan ja osaamisen selittämätön yhtälö.

Ellei kasvattaja kykene luomaan auktoriteettia (tai, ei näe sen merkitystä), synnytetään vuorovaikutukseen turvattomuutta, jota yksikään kasvatettava ei ansaitse.

Pitänee vielä listä: auktoriteetti voidaan myös menettää. Se voidaan menettää halpamaisella tempulla, esimerkiksi petoksella.

Varma keino menettää auktoriteetti on käyttää ivaa.