tiistai 4. helmikuuta 2014

Auktoriteetti, kummallinen kasvatussana

Suuren yläkoulun opettaja mutkailee koulunsa käytävällä. Hänellä on kaksi tavoitetta: koettaa olla kompastumatta vaakatasossa välituntiaan viettävien murrosikäisten pitkiin alaraajoihin ja suostutella näitä ulos.

Suurin osa nuorista ei reagoi millään näkyvällä tavalla opettajansa kehotuksiin. ”Älä skitsoo!” noteeraa hänet sentään yksi teineistä, mutta hänkin jatkaa keskeytynyttä selitystä kaverilleen.

Kukaan ei liikahdakaan saati, että lähtisi ulos.


Aivan. Tämä oli esimerkki ammattikasvattajan arjesta. Haluan sen avulla tuoda keskusteluun välillä kiistanalaiseksi nostetun kysymyksen kasvattajan auktoriteetista.

On kysytty: tarvitaanko kasvatuksessa auktoriteetteja? Eivätkö tämänkaltaiset näkemykset ole aikansa eläneitä modernissa maailmassa?

Koska tiedän joukossa olevan niitäkin lukijoita, jotka haluavat vastauksen heti, vastaan: kyllä, edelleenkin tarvitaan auktoriteetteja.

Mitä auktoriteetilla tarkoitetaan

Kasvattajan auktoriteetti oli itsestäänselvyys vaikkapa vielä muutaman vuosikymmenen takaisessa koulumaailmassa. Vuosien kuluessa asiat ovat muuttuneet, itsestäänselvyyksiä on pantu ehdolle.

Moni vanhempi tai opettaja on kokenut käytössään olleiden keinojen loppuneen alkuunsa. Mitä pitäisi tehdä, kun ystävällinen ”menkäähän ulos!” ei läheskään aina riitä siirtämään nuoria hapekkaampaan välitunti-ilmaan?


Entä, mitä ylipäätään tarkoitetaan moisella oudolta kalskahtavalla sanalla? Etymologialtaan sana auktoriteetti viittaa sellaisiin sanoihin kuin ymmärrys, tieto ja viisaus.

Puhuttaessa auktoriteetista jollakin oletetaan olevan esimerkiksi elämänkokemuksensa pohjalta jotakin (vaikkapa ymmärrystä) enemmän kuin toisella.

Auktoriteettisuhde on aina vähintään kahden ihmisen välistä, jossa yhdellä on vaikutusvaltaa toisiin jossakin tilanteessa, paikassa ja ajassa. Tällaisia suhteita ovat: vanhempi – lapsi tai: opettaja – oppilas.

Korostuu murrosikäisten kasvatuksessa

Nykyisessä kasvatuskeskustelussa puhe auktoriteetista on ehkä selvimmin noussut esiin alakoulun yläluokilla tai – kuten alun esimerkissäni — murrosikäisten nuorten kohdalla.

Koulun arjessa haastavat tilanteet saattavat näkyä häiriökäyttäytymisen kohtaamisena, sopivuuden rajojen asettamisena, ryhmän hallintana, koulutyön organisointina jne.

Se on ymmärrettävää, että rajoja koetellaan. Kun lapsesta tulee nuori ja aikanaan nuori aikuinen, mukaan astuvat lähes aina rajojen koettelu, mikä yleensä tarkoittaa myös auktoriteettien uhmaamista.


Rajojen koettelu on myös normaalia, mutta normaalia (ja toivottavaa!) on myös se, että nuoren lähellä on näissä tilanteissa joku, joka kertoo, missä kulkee sopivuuden raja ja mitä ei sovi tehdä.

Kasvattaminen ei vain tahdo onnistua, ellei auktoriteettisuhdetta ole. Onnistunutta kasvatusta ei tuoteta vaikkapa pelkällä hyvällä kaveruudella.

Tarvitaan enemmän kuin kaveruutta. Tarvitaan rajoja, elämänkokemuksen mukanaan tuomaa viisautta ja lämminhenkistä luottamusta.

Miten auktoriteetti rakennetaan

Auktoriteettisuhde synnytetään vuorovaikutustilanteessa, jota leimaavat sellaiset asiat kuin läsnäolo, keskinäinen luottamus, vastuu, oikeudenmukaisuus, vilpittömyys, arvostus ja kunnioitus.

Auktoriteettisuhteen syntyminen edellyttää kasvattajalta itsetuntoa, tietynlaista kokemuksen synnyttämää varmuutta, uskoa itseensä, tekemiseensä, kuten myös positiivista uskoa kasvatettavien mahdollisuuksiin.


Luitte oikein, sanoin "positiivista uskoa". Kasvattaja on ikään kuin 'tuomittu' positiivisuuteen. Roolinsa mukaisesti hänen olisi nähtävä valoa edessään, kasvatettavan edessä.

Kun näin tapahtuu, jokainen kasvattaja rakentaa (jos rakentaa) oman auktoriteettinsa, jossa vuorovaikutustaidot ja persoonan merkitys korostuvat.

Tarkkaa reseptiä auktoriteetin rakentamiseen on vaikea antaa. Joskus tuntuu kuin auktoriteettisuhde yksinkertaisesti vain syntyisi… Niin, tai sitä ei vain synny.

Auktoriteetti voidaan menettää

Muistatteko, meillä monilla on kokemuksia opettajasta, joka saattoi näennäisesti olla hyvin eleetön, mutta joka piti hämmästyttävällä tavalla näpeissään murrosikäisten laumaa.

Jälkeenpäin olemme miettineet: siinä oli jotain, mutta mitä se oli?

On myös kokemuksia opettajasta, joka mylvi, uhkaili ja rynni fyysisellä koollaan, mutta todellista auktoriteettia hänellä ei vain ollut.

Tuntuu kuin hän olisi (näennäisestä ylivoimastaan huolimatta) aina ollut hätää kärsimässä.


Silti, auktoriteetti ei oikeastaan ole taito. Pikemminkin se on ominaisuus, jonkinlainen kasvattajan persoonan ja osaamisen selittämätön yhtälö.

Ellei kasvattaja kykene luomaan auktoriteettia (tai, ei näe sen merkitystä), synnytetään vuorovaikutukseen turvattomuutta, jota yksikään kasvatettava ei ansaitse.

Pitänee vielä listä: auktoriteetti voidaan myös menettää. Se voidaan menettää halpamaisella tempulla, esimerkiksi petoksella.

Varma keino menettää auktoriteetti on käyttää ivaa.

2 kommenttia:

  1. Hyvä kirjoitus :)! Ehkä se auktoriteettien katoaminen on sitä aikuisten laiskuuttakin. Että ei jaksa tuottaa pettymystä 2-vuotiaalle uhmakkaalle, eikä 4-, eikä 6- vuotiaalle. Helpompihan se on antaa periksi ja kärsiä sitten, kun lapsi on murrosiässä, eikä tottele yhtään ketään... En kyllä väitä, että on kovin helppoa kasvattaa, kun on monella jonkin sortin uhma-ikä yhtä aikaa ja siihen päälle vielä esimurkkua ja parisuhteen vaalimista. Mutta ainakin on se luja tahto yrittää parhaansa :). Lapsista huomaa, että kun niille on jaksanut olla ystävällinen, auktoriteetti toimii niin ikään paremmin, pahalla päällä omissa ajatuksissa vaeltaessa lapset tuntee, että tuo äiti ei nyt jaksa meitä ja ovat paljon hankalampia tottelemaan. Paljon vaikuttaa minusta sekin, että vanhempi on läsnä, että aina on joku aikuinen pienten koululaisten kanssa kotona iltapäivisin. Se on ehkä sitä turvaa ja luottamista siinäkin, että paremmin sitten auktoriteetti toimii. Mene ja tiedä. Ainakin on hyvä pyrkiä opettamaan, että vanhuksia ja vanhempia kunnioitetaan erityisesti, ettei aikuisille sanota rumasti, että olis aina se kunnioitus, eikä niinkään auktoriteettipelko. Että vanhempi ei ole alakoulu ikäisen kaveri, jonka puhetta matkitaan ja ivataan, että näin vain ei tehdä! Sen kun saisi kaiken opetettua ja sen, että myös aikuisen tulee kunnioittaa lasta. Siinä olisi jo kohtuullisen hyvä pohja elämän perustaidoille, kun saisi tuon kaiken opetettua ja olisi voimia se tehdä...

    VastaaPoista
  2. Kiitos Sari! Mitäpä tuohon sanoisi muuta kuin, että juuri noin se on. Kasvattaminen on sisuttelua, usein samoista tai lähes samoista asioista hyväntahtoista muistuttelua - ja ohjaamista. Hymyillä pitäisi muistaa, eikä aina vain suu mutrussa naputtaa. Arki ei toki ole aina yhtä hurraata, mutta jokaisessa lapsiperheen päivässä on kimalluksensa, kunhan sen kimalluksen oppii näkemään... Mutta sitä olen miettinyt, että miten voimme tätä kaikkea tärkeätä työtä siellä kotona tehdä, jos vapaa-aikakin on niin monimutkainen logistinen häkkyrä, ettemme (eivät lapset, eivätkä vanhemat) ehdi toisiamme kohtaamaan. Voimia arkeen kaikille!

    VastaaPoista