Miks ihmistä en mä enää kohtaa?

Oli asiaa pankkiin, jossa en ollut käynyt vuosiin. Googlasin esille tämän entisen pankkini paikalliskonttorin nettisivut. Aikani tuijoteltuani löysin puhelinnumeron. Soitin ja odottelin.

Hetken kuluttua linja avautuikin. Nauhoitettu, ystävällinen baritoni ilmoitti, että puhelu nauhoitetaan.

Ennen puhelun yhdistämistä pyydettiin esittämään selkeästi artikuloiden syy, miksi soitin.

Tässä vaiheessa pyörähti päässäni iso remmi kertaalleen tyhjää. Asiani oli hiukan kinkkinen…. Hmmm: siellä on nyt automaatti ihmistä vastassa. Miten muotoilisin asiani tälle koneaivolle?

Sopertelin jotakin. Muutamien ihminen vastaan kone -keskustelujen jälkeen aloin epäillä, että no nyt siellä tapahtuu jotakin. Nyt taitaa olla vihdoin vastassa oikein aito ihminen!

Kyllä siellä joku naisääni olikin. Ennen kuin suin päin uskoin, varmistin asian: onko minulla nyt kunnia puhua oikean ihmisen kanssa? Vai, oletteko kenties edelleen nauhoitus? Ollaanko ehkä Suomessa lainkaan?

Totta kai, täällä on ihminen!

Ja kyllä, puhelu oli kuulemma pankin asiakaspalvelussa (pääkaupunkiseudulla).

”Miten voimme palvella”, tiedusteli sitten tämä ystävällinen palvelualan ammattilainen.

Ennen kuin kerroin asiani, sanoin haluavani antaa palautetta. Kerroin keskustelleeni jo tovin automaatin kanssa, joka tallenteli vastauksiani mielestäni melko kasvottomaan pankin järjestelmään.

Annoin ymmärtää, että monipolvinen keskustelu koneen kanssa on jotenkin ihmisarvoa alentavaa.

Sitten kerroin otaksuvani, että vuoropuhelu oli (asiani luonteesta johtuen) niin vaativa, että esimerkiksi oma, virkeä, mutta iällä olevan äitini olisi tainnut pudota kelkasta.

Hän ei olisi ehkä koskaan tavoittanut oikeata ihmistä tämän mutkittelun päätteeksi.

Kerroin myös olettavani, että samassa asemassa olisivat olleet ne lukuiset muut hyvät kansalaiset, joilla ei satu olemaan korkeakoulututkintoa.

Rohkeninkin epäillä, että asianomaisen pankin intressipiirissä vanhukset, vähäosaiset ja muuten marginaalissa ovat jossakin ”noin kilometrin päässä”.

Miten se voi olla noin vaikeaa?!

En yllättynyt: puhelimen toisessa päässä loukkaannuttiin. Keskustelukumppanini ei aivan halunnut ymmärtää palautettani.

Minä selitin saman uudelleen hieman toisin. Selitykseni lopuksi kysyin, miten saisin yhteyden omaan pankkiini omalla paikkakunnallani. Sinnehän olin aivan alun perin luullut soittaneeni.

Asiakaspalvelija kysyi, enkö voisi yksinkertaisesti vain mennä käymään omassa pankissani ao. konttorin aukioloaikaan?

Upeaa. Kysyin, voinko olla varma, että pääsen siellä keskustelemaan oikean ihmisen kanssa? Jälleen hienoista loukkaantumista ilmassa: ”Kyllä, ilman muuta!” Puhelumme päättyi siihen.

Ja niin otin palttooni naulasta ja lähdin. Satutin menoni kello 13 korville, koska oletin sen ehkä olevan vähiten ruuhkaisinta aikaa pankissa.

Olin väärässä

Astuessani sisään pankin ovesta, törmäsin noin kymmeneen eläkeläiseen, jotka olivat kansoittaneet tuoleineen pankin ulko-oven lähimaaston.

Oven edessä (keskellä salin lattiaa) oli marketin kalatiskiltä tuttu vuoronumeroautomaatti. Se nyt sentään oli minullekin tuttu kapine.

Nykäisin numeron ja myös tuolin alleni. Seurasi odotusta. Puolen tunnin kuluttua numeroni vilkkui pankkisalin katossa ja pääsin purkamaan aatokseni ihmiselle.

Hän oli oikea ihminen. Toki avauduin ensin myös hänelle. Mutta, kuinka ollakaan: hän kuunteli ja auliisti nyökäten totesi. ”Tuo, mitä kerroit, on ihan totta. Tämmöiseksi tämä on mennyt.”

Sen jälkeen kaikki sujui hienosti. Sain asiani hoidettua.

Jotakin tässä on pielessä

Ensin puhut jollekin aivottomalle ja kasvottomalle automaatille ja sitten päädyt jonottamaan loppupäiväksi.

Kuulin juuri, että eräänkin pankin neuvontapuhelut kääntyvät Viroon kello 20 jälkeen.

Minä tästä kyllä selviän, mutta sanokaa, kuka huolehtii vanhuksista?

Entä yhteiskunnan vähäosaiset, syrjäytyneet ja syrjäytymisuhan alaiset? Miten käy lapsiperheille ja asuntovelkaisille?

Olen kuullut nuorten valittavan, että pankit eivät suhtaudu nuoriin asiallisesti. He kun eivät ole ”potentiaalisia tuottavia” asiakkaita. Pankit eivät ole aina kiinnostuneita heidän asiakkuudestaan.

Pienyrittäjienkin olen kuullut valitelleen, että kun tarvitsee kassapalveluja, alkaa olla suorastaan mahdotonta käyttää pankkipalveluja.

”Kun vie yrityksen tilille rahaa, saattaa joutua maksamaan 1,5 % summasta ja vielä 5 euroa lisämaksua.”

Tuntuu hyvältä, siis tämä avautuminen. Se on mielen terapiaa. Sen olen oppinut nuorilta.