Oletko joskus törmännyt ihmiseen,
joka tuntuu alituiseen pelkäävän olevansa esimerkiksi itselleen liian vaativassa
työssä?
Ikään kuin taustalla
olisi jäytävä huoli, että pian muut saavat tietää miten huono hän oikeasti on?
Ilmiöstä käytetään
nimitystä huijarisyndrooma. Huijarisyndrooma (impostor
syndrome) on salainen riittämättömyyden tunne, heikon itsetunnon
erikoinen ilmentymä, josta kärsivät jostakin kumman syystä erityisesti lahjakkaat
nuoret naiset.
Nämä naiset työskentelevät
usein muiden lahjakkaiden ja ihailtavien ihmisten ympäröiminä.
Syndroomaa esiintyy
erityisesti sellaisilla aloilla, joissa oma työ on jatkuvan arvioinnin ja
seurannan alla, kuten vaikkapa tieteen (korkeakoulut), taiteen tai median
parissa.
Toisin sanoen, kun lahjakas
nainen on päässyt hyvään, tavoiteltuun asemaan, hän saattaa alkaa kokea olevansa
vain jonkinlainen huijari, jonka todellinen epäpätevyys kohta paljastuu.
Melko
yleinen kokemus
Siitä ei vain kovin paljon
puhuta. Syndrooman oireisiin kuuluu itsen jatkuva vertaaminen muihin sekä tietysti
jatkuva, perusteeton (!) huonommuuden tunne.
”Kaikki
työkaverini ovat minua fiksumpia. Jos nyt jostakin syystä onnistun töissäni,
kyse ei suinkaan ole pätevyydestäni, vaan pikemminkin onnenkantamoisesta, hyvästä
tuurista.”
Huijarisyndroomaa poteva
saattaa myös kokea, ettei voi hakea avoinna olevaa työtä, koska ei kuitenkaan
olisi riittävän hyvä siihen.
Jos huijarisyndroomaa
poteva huomaa (yllättäen) kykenevänsä vaikkapa lähestulkoon säännöllisesti
johonkin, hän (lahjakkaana ihmisenä) keksii jonkin muun tavan väheksyä itseään.
”Pyh,
kuka tahansa pystyisi tähän!”
Todellisuudessa hän on
tietysti vähintään yhtä hyvä kuin kollegansa.
Muitakin ilmentymiä on
Syndrooma
poteva voi esimerkiksi ajatella, että hänellä on kyllä ”ihan kiva mekko”, mutta
hän ei silti ole oikeutettu tuomaan ajatuksiaan julki.
”Ajatukseni eivät kuitenkaan ole
mielenkiintoisia, tai, niillä ei muuten ole väliä.”
Esimerkiksi
yliopistossa on paljon kokemuksia väitöskirjan tekijöistä, joita on koko homman
ajan kalvanut vahva epäilys, ettei tämä minun työni ole mitään. Että minä vain kuvittelen
osaavani. Todellisuudessa vedätän ja huijaan.
Pahimmassa
tapauksessa jopa väitöskirjasta saatu hyvä palaute torjutaan. ”Ne nyt vaan sanoo. Todellisuudessa se ei ollut
mitään.”
Huijarisyndroomasta voi olla muitakin seurauksia. Se johtaa helposti
alisuorittamiseen, koska sitä poteva pelkää saada työstään kiitosta, jota ei ole omasta mielestään
ansainnut.
Harvemmin
huijarisyndrooma miehiä vaivaa. Vastaavassa tilanteessa me, keskinkertaiset tai
sitäkin lahjattomammat miehet vain röyhistelemme ja tunnemme itsemme hyvinkin
pestin arvoiseksi tai jopa hiukan paremmaksi.
Miten
huijarisyndroomasta pääsee eroon?
Ehkä
alkuun olisi hyvä tehdä jonkinlainen itsearviointi. Miten päälle käyvältä vaiva
tuntuu?
Tarkoitan
sitä, että on aivan eri asia kuvitella alinomaa olevansa suuren huijauksen
takia oikeutettu paikkaansa maailmassa kuin silloin
tällöin tuntea itsekriittisiä tunteita itseään kohtaan.
Kun ongelmansa
tiedostaa, voi lähteä vähän kerrallaan nujertamaan sitä. Kitketään vähän
kertaansa moiset hömpötykset mielestä.
Sekin auttaa, kun
tiedostaa, että ne ovat vain häijyjä ajatuksia.
Mitään toden perää niillä ei ole. Enkö voisi vaihteeksi uskoa, että minulla todella
on lahjoja, johan aikaansaannokseni osoittavat sen!
Voiko huijarisyndrooma olla
kasvatuksen tulosta? Varmasti silläkin on merkitystä, vaikka olen sitä mieltä,
että nykymaailma on jo aivan riittävästi syyllistänyt hyvää tarkoittavia vanhempia
milloin mistäkin.
Toki on niinkin, että jos
lapselle sanotaan, ettei sinusta ole mihinkään, pian hänestä ei olekaan
mihinkään. Tätä sanotaan itseään toteuttavaksi profetiaksi.
Positiivisuutta siis kehään!
Sinä ja sinun lapsesi, ystäväsi ja muut läheisesi olette upeita ja osaavia
ihmisiä!