Huijarisyndrooman vaivaamat

Oletko joskus törmännyt ihmiseen, joka tuntuu alituiseen pelkäävän olevansa esimerkiksi itselleen liian vaativassa työssä?

Ikään kuin taustalla olisi jäytävä huoli, että pian muut saavat tietää miten huono hän oikeasti on?

Ilmiöstä käytetään nimitystä huijarisyndrooma. Huijarisyndrooma (impostor syndrome) on salainen riittämättömyyden tunne, heikon itsetunnon erikoinen ilmentymä, josta kärsivät jostakin kumman syystä erityisesti lahjakkaat nuoret naiset.

Nämä naiset työskentelevät usein muiden lahjakkaiden ja ihailtavien ihmisten ympäröiminä.

Syndroomaa esiintyy erityisesti sellaisilla aloilla, joissa oma työ on jatkuvan arvioinnin ja seurannan alla, kuten vaikkapa tieteen (korkeakoulut), taiteen tai median parissa.

Toisin sanoen, kun lahjakas nainen on päässyt hyvään, tavoiteltuun asemaan, hän saattaa alkaa kokea olevansa vain jonkinlainen huijari, jonka todellinen epäpätevyys kohta paljastuu.

Melko yleinen kokemus

Siitä ei vain kovin paljon puhuta. Syndrooman oireisiin kuuluu itsen jatkuva vertaaminen muihin sekä tietysti jatkuva, perusteeton (!) huonommuuden tunne.

”Kaikki työkaverini ovat minua fiksumpia. Jos nyt jostakin syystä onnistun töissäni, kyse ei suinkaan ole pätevyydestäni, vaan pikemminkin onnenkantamoisesta, hyvästä tuurista.”

Huijarisyndroomaa poteva saattaa myös kokea, ettei voi hakea avoinna olevaa työtä, koska ei kuitenkaan olisi riittävän hyvä siihen.

Jos huijarisyndroomaa poteva huomaa (yllättäen) kykenevänsä vaikkapa lähestulkoon säännöllisesti johonkin, hän (lahjakkaana ihmisenä) keksii jonkin muun tavan väheksyä itseään.

”Pyh, kuka tahansa pystyisi tähän!”

Todellisuudessa hän on tietysti vähintään yhtä hyvä kuin kollegansa.

Muitakin ilmentymiä on

Syndrooma poteva voi esimerkiksi ajatella, että hänellä on kyllä ”ihan kiva mekko”, mutta hän ei silti ole oikeutettu tuomaan ajatuksiaan julki.

”Ajatukseni eivät kuitenkaan ole mielenkiintoisia, tai, niillä ei muuten ole väliä.”

Esimerkiksi yliopistossa on paljon kokemuksia väitöskirjan tekijöistä, joita on koko homman ajan kalvanut vahva epäilys, ettei tämä minun työni ole mitään. Että minä vain kuvittelen osaavani. Todellisuudessa vedätän ja huijaan.

Pahimmassa tapauksessa jopa väitöskirjasta saatu hyvä palaute torjutaan. ”Ne nyt vaan sanoo. Todellisuudessa se ei ollut mitään.”

Huijarisyndroomasta voi olla muitakin seurauksia. Se johtaa helposti alisuorittamiseen, koska sitä poteva pelkää saada työstään kiitosta, jota ei ole omasta mielestään ansainnut.

Harvemmin huijarisyndrooma miehiä vaivaa. Vastaavassa tilanteessa me, keskinkertaiset tai sitäkin lahjattomammat miehet vain röyhistelemme ja tunnemme itsemme hyvinkin pestin arvoiseksi tai jopa hiukan paremmaksi.

Miten huijarisyndroomasta pääsee eroon?

Ehkä alkuun olisi hyvä tehdä jonkinlainen itsearviointi. Miten päälle käyvältä vaiva tuntuu?

Tarkoitan sitä, että on aivan eri asia kuvitella alinomaa olevansa suuren huijauksen takia oikeutettu paikkaansa maailmassa kuin silloin tällöin tuntea itsekriittisiä tunteita itseään kohtaan.

Kun ongelmansa tiedostaa, voi lähteä vähän kerrallaan nujertamaan sitä. Kitketään vähän kertaansa moiset hömpötykset mielestä.

Sekin auttaa, kun tiedostaa, että ne ovat vain häijyjä ajatuksia. Mitään toden perää niillä ei ole. Enkö voisi vaihteeksi uskoa, että minulla todella on lahjoja, johan aikaansaannokseni osoittavat sen!

Voiko huijarisyndrooma olla kasvatuksen tulosta? Varmasti silläkin on merkitystä, vaikka olen sitä mieltä, että nykymaailma on jo aivan riittävästi syyllistänyt hyvää tarkoittavia vanhempia milloin mistäkin.

Toki on niinkin, että jos lapselle sanotaan, ettei sinusta ole mihinkään, pian hänestä ei olekaan mihinkään. Tätä sanotaan itseään toteuttavaksi profetiaksi.

Positiivisuutta siis kehään! Sinä ja sinun lapsesi, ystäväsi ja muut läheisesi olette upeita ja osaavia ihmisiä!

Nimbyilyä

Otsikon oudolta kalskahtava ’nimby’ tulee tietystikin sanoista ”Not In My Back Yard” (”Ei minun takapihalleni”).

Nimbyilyllä tarkoitetaan kansalaisvastustusta hankkeissa, jotka koskettavat ihmisten omaa elämää, vaikkapa elinympäristö.

Kaikkein tavallisinta nimbyily tuntuu olevan naapurustoon sijoittuvan rakennushankkeen; esimerkiksi syrjäytyneiden, vammaisten tai erityisnuorten asuntola- tai hoitolaitoshankkeiden yhteydessä.

  

Tämmöisestä tarjoaa tuoreehkon esimerkin muuan erityishuoltopiiri, joka halusi majoittaa kehitysvammaisia erään kunnan yhdelle asuinalueelle. Perusteena olivat mm. alueella jo valmiiksi olevat palvelut.

Erityishuoltopiirin toimi olisi tukenut sitä valtioneuvoston kaunista periaatepäätöstä, jossa on haluttu kannustaa kehitysvammaisia itsenäiseen asumiseen.

Voiko oveaan enää auki pitää?

Kuinka ollakaan, yksi alueen asukkaista aloitti äänekkään nimbyilyn. Hän vastusti hanketta kiivaasti muun muassa siksi, että alueen ”lapsiturvallinen idylli” turmeltuisi lisääntyvän taksitrafiikin myötä.

Ei siinä kaikki. Myös alueen muiden asuntojen hinnat laskisivat. Edelleen, asukas toi esille, kuinka kehitysvammaisten käyttäytyminen poikkeaa liiaksi käytöksestä, johon ihmiset ovat alueella tottuneet.

Tämä puolestaan voisi aiheuttaa muissa asukkaissa pelkoa. Nimbyilevä asukas epäili, voisiko hän enää itsekään pitää oviaan auki, kun samalla alueella asuisi myös kehitysvammaisia. Ei ehkä voisi.

Kerroin esimerkin siksi, että aina välillä putkahtaa julkisuuteen tapauksia, jotka panevat pohtimaan, mihin me olemmekaan menossa.

Mekö suvaitsevaisia?

Onko tämä yhteiskunta lainkaan niin suvaitsevainen kuin se koettaa virallisesti olla?

Minusta tuntuu, että me kyllä näennäisesti vakuuttelemme haluamme sietää keskuudessamme vaikkapa ”monenlaisia ihmisiä”, mutta todellisuudessa olemme kyllä melkoisen kuppikuntainen kansa.

Tätä epäilyäni tukee sekin, että yhteiskunnassamme on edelleen toimintoja ja "rakenteita", jotka toimivat juuri toisin päin.

Nämä rakenteet kitkevät erilaisuutta, ne pyrkivät samankaltaistamaan yhteiskuntaamme.

Otetaanpa vaikka koulu. Kun minä menin vuonna 1969 kouluun, en osannut lukea. Olisinko osannut nimeäni kirjoittaa? Kovin vilkaskin olin varhaisina vuosinani.

Tuonaikainen peruskoulu ei kuitenkaan luokitellut minua ”erilaiseksi”. Olin normioppilas ja sulauduin joukkoon.

Mitenkähän olisi käynyt nykykoulussa? Ennen kuin olisin kissaa ehtinyt sanoa, olisin noine valmiuksineni ja taipumuksieni saanut otsaani näkyvän leiman, diagnoosin.

Kaksinaismoralismia ilmassa

Ei tästä tämän enempää, mutta haluan sanoa, että yhdenlaista kaksinaismoralismia on kyllä ilmassa. On virallinen puhe ja sitten tämä, mikä näkyy toimintoina, ihmisten ja organisaatioiden.

Tutkijat ovat puhuneet jopa erilaisuuden medikalisoinnista. Se tarkoittaa ajatusta, jonka mukaan erilaisuus olisi ikään kuin lääketieteellisesti kuntoon saatettava sairaus, vähintään lievä vamma.

En väitä, etteikö tässä ”erityistä tukea” tarvitsevien lasten ja nuorten etsinnässä olisi hyvä tarkoitus. Toki on hyvä, että ongelmat löydetään ja, että ­lapsista pidetään kaikinpuolista huolta heidän koulupolullaan.

Teen kuitenkin pienen rajauksen: kunhan pysytään kohtuudessa. Ja kunhan on resursseja tukea.

Näkyy se töissäkin

Tarkoitan rakkaita työyhteisöjämme: kun erilaisuutta ilmenee, työyhteisöillämme on taipumus kurtata otsaansa lukuisille poimuille. Kuulitko, mitä se sanoi? Eihän noin sovi ajatella!

Erilaisuuden sietämistä käsitteli aikanaan yhdysvaltalainen talousmaantieteilijä, professori Richard Florida muutamissa teoksissaan.

Florida oli tutkinut mm. sitä, miksi jotkut Amerikan mantereen kaupunkialueet näyttivät menestyvän, kun taas jotkut toiset alueet tuntuivat vain kurjistumistaan kurjistuvan.

Tutkijan väite oli: ero oli kyvyssä sietää erilaisuutta!

Floridan mukaan parhaiten erilaisissa taloudellisissa kurimuksissa olivat selvinneet juuri ne kaupungit, jotka olivat toivottaneet tervetulleiksi kaikenlaisia ihmisiä — sellaisia, jotka olivat valmiita rakentamaan itselleen ja läheisilleen värikkään tulevaisuuden.

Voidaksemme täysin hyötyä ympärillämme vallitsevien ajatusten säihkeestä, meidän pitäisi sietää paremmin ihmisten erilaisuutta!

Mitä jos unohdettaisiin tällainen nimbyily,...Ydinvoimalat yms. ovat asia erikseen. 

Ohutsiivuttava ihminen

Yhdysvalloissa kerrotaan totena juttua chicagolaisesta sairaalasta, jossa lääkärit määrättiin yllättäen ottamaan totuttua paljon vähemmän selvää sydänkohtauspotilaittensa tilanteesta ennen hoitoon määräämistä.

Pohjatiedoiksi riittivät verenpaine ja EKG. Potilaan sairashistoriaa ei saanut kaivaa, eikä muutakaan ”häiritsevää” tietoa tarvittu.

Mitä moisesta välskäröinnistä voi seurata? Kuulemma hyvää. Sairaalan rintakipupotilaiden selviämistilasto kipusi Yhdysvaltain parhaimpien sairaaloiden joukkoon.

Tapaus on yksi lukuisista, joita kanadalainen taloustoimittaja, Suomessakin vieraillut Malcolm Gladwell vyöryttelee esiin kirjassaan Välähdys (Blink).

Kirja kertoo nopeasta ajattelusta, ajattelusta, joka tapahtuu silmänräpäyksessä. Gladwell kutsuu näitä ihmismielen äkillisiä, alitajuntaa hyödyntäviä oivalluksia välähdyksiksi.

Äkkiä pois!

Gladwellin sanoma on se, että alitajuinen päätöksenteko ohjaa meidät hämmästyttävän usein oikeaan - jos vain olemme valmiit luottamaan vaistoomme.

Tämä ”ohutsiivuttamisen” taito on tuttua muun muassa poliisien tai vauhdikkaiden joukkuepelaajien arjessa. Ohutsiivutus tuottaa välähdyksiä.

Palomiesten keskuudessa puhutaan miehistä, jotka ovat yhtäkkiä saaneet sisäisen merkin poistua välittömästi palavasta rakennuksesta. Puolen sekunnin kuluttua se olisi ollut myöhäistä.

Välähdykset ovat hyödyllisiä muuallakin kuin vaaratilanteissa. Kun kävelet ostoaikeissasi myytävänä olevaan taloon tai kun luet muutaman ensirivin kirjasta, aivosi tekee nopeita johtopäätöksiä.

Malcolm Gladwellin mukaan nuo pari sekuntia ovat erittäin voimakkaita hetkiä, erittäin tärkeitä ja – ainakin joskus – todella, todella hyviä.

Pitkä kirja kahdesta sekunnista

Kyllä, kyllä, mutta ovat tärkeitä sekunteja, huudahtaa Gladwell. Niiden aikana ihminen käyttää alitajuntaa, joka pystyy tekemään suorastaan elintärkeitä arvioita mitättömän tietomäärän perusteella.

Gladwellin mukaan kysymys ei ole intuitiosta, sillä intuitio on jotakin epärationaalista. Ohutsiivutus sen sijaan on ajattelua, hyvin nopeaa assosiointia.

Ohutsiivutus on mahdollista siksi, että ihmisen mieli on upea rakennelma. Mielemme prosessoi niin hienovaraisia tiedonjyväsiä, että niiden käsitteleminen tietoisella tasolla on mahdotonta.

On väitetty, että ihmisen silmien vastaanottama informaatio on kaistanleveydeltään noin 1250 MB/s. Tästä datasta pystymme käsittelemään tietoisesti vain murto-osan.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että loppu informaatiosta menisi hukkaan. Ei suinkaan. Alitajuntamme prosessoi koko tätä informaatiota tietoisen tason "alapuolella".

Kaikkea ei vielä tunneta, mutta oletuksena on, että tämä hienon hieno vire, alitajuntainen tieto, tihkuu käyttöömme erilaisten signaalien kautta, vaikkapa hikoilevina käsinä tai perhosina vatsassa.

Liika tieto häiritsee

Gladwell esittelee kirjassaan monia tapauksia, joissa suuri informaatio- ja todistemäärä on johtanut ihmiset kriittisessä päätöksentekovaiheessa hakoteille.

Kiinnostavaa tässä on se, voisimmeko todella oppia käyttämään näitä tietoisuuden tason alapuolella tapahtuvia tehokkaita prosesseja hyödyksemme ja samalla välttämään niiden ajoittaiset heikkoudet?

Melkein luulen, että Gladwellin sanomalla voisi olla sijaa tämän päivän maailmassa. Kuinka usein asiat tahtovatkin hukkua kaikkeen liialta tuntuvaan informaation hälyyn.

Hmmm… Miten usein säästyisimmekään kaiken maailman turhalta ”selvitystyöltä”!

Otetaan vaikka kuntaliitokset: miten moneen kertaan tätäkin asiaa on selvitetty ja taas selvitetty ilman, että on tultu hullua hurskaammaksi. Mitä, jos vaan tukeuduttaisiin ensivaikutelmaan?!

PS. Miten orava selviää kiperistä tilanteista putoamatta? Ehkä sekin ohutsiivuttaa!