maanantai 24. maaliskuuta 2014

Huijarisyndrooman vaivaamat

Oletko joskus törmännyt ihmiseen, joka tuntuu alituiseen pelkäävän olevansa esimerkiksi itselleen liian vaativassa työssä?

Ikään kuin taustalla olisi jäytävä huoli, että pian muut saavat tietää miten huono hän oikeasti on?

Ilmiöstä käytetään nimitystä huijarisyndrooma. Huijarisyndrooma (impostor syndrome) on salainen riittämättömyyden tunne, heikon itsetunnon erikoinen ilmentymä, josta kärsivät jostakin kumman syystä erityisesti lahjakkaat nuoret naiset.


Nämä naiset työskentelevät usein muiden lahjakkaiden ja ihailtavien ihmisten ympäröiminä.

Syndroomaa esiintyy erityisesti sellaisilla aloilla, joissa oma työ on jatkuvan arvioinnin ja seurannan alla, kuten vaikkapa tieteen (korkeakoulut), taiteen tai median parissa.

Toisin sanoen, kun lahjakas nainen on päässyt hyvään, tavoiteltuun asemaan, hän saattaa alkaa kokea olevansa vain jonkinlainen huijari, jonka todellinen epäpätevyys kohta paljastuu.

Melko yleinen kokemus

Siitä ei vain kovin paljon puhuta. Syndrooman oireisiin kuuluu itsen jatkuva vertaaminen muihin sekä tietysti jatkuva, perusteeton (!) huonommuuden tunne.

”Kaikki työkaverini ovat minua fiksumpia. Jos nyt jostakin syystä onnistun töissäni, kyse ei suinkaan ole pätevyydestäni, vaan pikemminkin onnenkantamoisesta, hyvästä tuurista.”


Huijarisyndroomaa poteva saattaa myös kokea, ettei voi hakea avoinna olevaa työtä, koska ei kuitenkaan olisi riittävän hyvä siihen.

Jos huijarisyndroomaa poteva huomaa (yllättäen) kykenevänsä vaikkapa lähestulkoon säännöllisesti johonkin, hän (lahjakkaana ihmisenä) keksii jonkin muun tavan väheksyä itseään.

”Pyh, kuka tahansa pystyisi tähän!”

Todellisuudessa hän on tietysti vähintään yhtä hyvä kuin kollegansa.

Muitakin ilmentymiä on

Syndrooma poteva voi esimerkiksi ajatella, että hänellä on kyllä ”ihan kiva mekko”, mutta hän ei silti ole oikeutettu tuomaan ajatuksiaan julki.

”Ajatukseni eivät kuitenkaan ole mielenkiintoisia, tai, niillä ei muuten ole väliä.”

Esimerkiksi yliopistossa on paljon kokemuksia väitöskirjan tekijöistä, joita on koko homman ajan kalvanut vahva epäilys, ettei tämä minun työni ole mitään. Että minä vain kuvittelen osaavani. Todellisuudessa vedätän ja huijaan.


Pahimmassa tapauksessa jopa väitöskirjasta saatu hyvä palaute torjutaan. ”Ne nyt vaan sanoo. Todellisuudessa se ei ollut mitään.”

Huijarisyndroomasta voi olla muitakin seurauksia. Se johtaa helposti alisuorittamiseen, koska sitä poteva pelkää saada työstään kiitosta, jota ei ole omasta mielestään ansainnut.

Harvemmin huijarisyndrooma miehiä vaivaa. Vastaavassa tilanteessa me, keskinkertaiset tai sitäkin lahjattomammat miehet vain röyhistelemme ja tunnemme itsemme hyvinkin pestin arvoiseksi tai jopa hiukan paremmaksi.

Miten huijarisyndroomasta pääsee eroon?

Ehkä alkuun olisi hyvä tehdä jonkinlainen itsearviointi. Miten päälle käyvältä vaiva tuntuu?

Tarkoitan sitä, että on aivan eri asia kuvitella alinomaa olevansa suuren huijauksen takia oikeutettu paikkaansa maailmassa kuin silloin tällöin tuntea itsekriittisiä tunteita itseään kohtaan.


Kun ongelmansa tiedostaa, voi lähteä vähän kerrallaan nujertamaan sitä. Kitketään vähän kertaansa moiset hömpötykset mielestä.

Sekin auttaa, kun tiedostaa, että ne ovat vain häijyjä ajatuksia. Mitään toden perää niillä ei ole. Enkö voisi vaihteeksi uskoa, että minulla todella on lahjoja, johan aikaansaannokseni osoittavat sen!



Voiko huijarisyndrooma olla kasvatuksen tulosta? Varmasti silläkin on merkitystä, vaikka olen sitä mieltä, että nykymaailma on jo aivan riittävästi syyllistänyt hyvää tarkoittavia vanhempia milloin mistäkin.

Toki on niinkin, että jos lapselle sanotaan, ettei sinusta ole mihinkään, pian hänestä ei olekaan mihinkään. Tätä sanotaan itseään toteuttavaksi profetiaksi.

Positiivisuutta siis kehään! Sinä ja sinun lapsesi, ystäväsi ja muut läheisesi olette upeita ja osaavia ihmisiä!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti