perjantai 23. toukokuuta 2014

Mihin into ja puuhamieli katoavat?

Tämän päivän maakuntalehdessä oli Antti Aution STT:lle tekemä juttu, jossa lainattiin vuoden 2006 taloustieteen nobelisti Edmund Phelpsiä.

Urallaan mm. palkkadynamiikkaa ja työllisyyttä tutkinut Phelps (s. 1933) on parhaillaan Suomessa ja kuuluu reissullaan ruotineen yrityksiä ja laajemminkin työelämää.


Yksi Phelpsin huolenkohteista oli innovatiivisuus. Innovatiivisuus, uutta synnyttävä ajattelu on puuhistamme kuulemma kummallisella tavalla kadonnut. Piilaakso on lähestulkoon ainoa positiivinen poikkeus nobelistin mielestä. Siellä sentään on jonkinlaista pöhinää.


Meno on ollut tällaista jo finanssikriisistä lähtien, eli noin seitsemän, kahdeksan vuoden ajan.

Miksi? Siksi, että olosuhteiden huonontuessa olemme alkaneet kyyristellä. Emmekä vain me suomalaiset, vaan sama ilmapiiri on ollut vallalla muuallakin.


Kun ihminen on kyyryssä, hänen mielensä on ikään kuin käpristynyt.

Se on kääntynyt omaan selviämiseen ja lähipiirin selviämiseen. Samalla hiipuu intomieli ja sen myötä katoavat myös hyvät ideat, kuten sekin innovatiivisuus, josta Phelps puhuu.

Uppoutuminen, hieno sana

Itse asiassa hyvin pitkälle samasta aiheesta on kirjoittanut lääketieteen tohtori ja psykiatrian erikoislääkäri Eero Riikonen ajatuksia herättävän kirjansa Työ ja elinvoima (2013).

Riikosen mukaan riittävä mahdollisuus huolten valtaamasta elämästä irtautumiseen on suorastaan elintärkeää meille kaikille, ihan kaikille.


Krooninen paine, stressi ja huoli kuluttavat työntekijöitä ja yhteisöjä. Ennen muuta ne heikentävät ihmisen luovuutta ja toimintakykyä, kiteyttää sanomansa Riikonen.

Mielikuvitus ja luovuus katoavat, vapauden siivet katkeavat...

Samaisessa kirjassa puhutaan myös uppoutumisesta. Nykytyössä on vain vähän sijaa uppoutumiselle, väittää Riikonen. Hyvin termi tuo 'uppoutuminen'.

Harrastaja jaksaa, hän säkenöi

Uppoutuminen, silloin kun sitä tapahtuu, synnyttää edellytyksiä hyvinvoinnille, mielikuvituksen vapaudelle sekä uusille elämyksille ja ideoille.

Eero Riikonen leikittelee ajatuksella, jonka mukaan harrastamisen parhaat puolet pitäisi saada kelkottua työelämään. Miksikö? Kas, harrastamisen ja työn ero on nimenomaan innostuksessa!


Kun ihminen saadaan innostumaan, työkin tulee tehtyä laadukkaasti. Kun ihminen on innostunut, hän myös jaksaa.

Harrastajalle työ ja uurastus on itsestäänselvyys, tavallaan sivuseikka. Harrastaja ei pysähdy miettimään työn raskautta, sillä työ vie. Siihen tulee imua.

Innostava pomo – utopiaa?

Jos tämä kaikki viedään johtamiseen, tullaan johtamisen perusongelman äärelle: liian monelle organisaatiolle ja liian monelle pomolle näyttää riittävän nykyään se, että työ tulee tehtyä.

Kunhan hoidat hommasi, innostuksesta ei niin väliä!

Miksi se näin menee? Ehkä siksi, että pomo on itsekin jo pitkään vain suorittanut työnsä. Ehkä innostus on unohdettu silläkin puolella jo aikoja sitten? Tai ehkä innostuminen on jotenkin vanhanaikaista?


Kolmas mahdollinen selitys on se, että helposti innostuvat, luovat ihmiset ovat niitä vaikeimmin johdettavia ihmisiä.

Mistä johtuu, että ajatuksiini nousevat aina vain nämä työuransa alkutaipaleella olevat nuoret? He kun haluaisivat niin kovin olla muutakin kuin pelkkiä pelinappuloita työelämän vaativalla pelilaudalla.

Jos he huomaavat (ja hehän huomaavat!), että organisaation kiinnostuksen kohteina ovat vain katteet ja tulos, heidän silmien tuikkeensa alkaa himmetä. Se on surullista.

Kunpa vahvuuteni huomattaisiin

Jos he huomaavat (senkin he huomaavat!), että heidän oma erityislaatuisuutensa, kiinnostuksen kohteensa ja vahvuutensa eivät ketään kiinnosta, tulos on sama.


Samalla hetkellä kun työntekijästä tulee pelkkä väline työn tekemiseen, työstä katoaa jotakin oleellista. Seurauksena on työn irtoaminen elämän kokonaisuudesta. Yksilötasolla se näkyy vääjäämättömänä kyynistymisen kierteenä.

Mistä siis työhyvinvointia?

Huolehtimalla työtehtävien sopivasta haastavuudesta (ei liian helppoa, ei jatkuvasti liian vaikeata) ja monipuolisuudesta.

Entä, miten saadaan työhön mukaan innovatiivisuutta ja hyviä ideoita?



Alkuun päästään näillä: kun lisätään työntekijän vaikutusmahdollisuuksia omaan työhönsä, kun annetaan palautetta (sitäkin positiivista!) ja tukea, kun johdetaan oikeudenmukaisesti, ja kun tarjotaan mahdollisuuksia oppia ja kehittyä työssään. 

PS. Luumunkukat omasta pihasta.

keskiviikko 14. toukokuuta 2014

Ole laiska – ja luova!

Kirjoitin otsikon noin, koska nykyään kukaan ei tunnu hätkähtävän oikein mistään. Hätkähtäminen ei tokikaan ole pääasia, kunhan edes pysähtyy - ajattelemaan.

Halusin ottaa puheeksi mielentilan, jota olen viime aikoina mietiskellyt. Sitä voisi voisi kutsua luovaksi laiskuudeksi. Olen siitä hieman tunnustellen muillekin puhunut.

Vastaanotto on ollut kahdenlaista. Tiedän toki, mistä se johtuu: on tavallaan paheksuttavaa puhua laiskuudesta. Erityisesti pomot kohottelevat helposti kulmiaan.

  
Olen myös kuullut sanottavan: jos kaikki alkaisivat ajatella, kuten tuo hullu professori, joutuisimme kyllä äkkiä perikatoon.

Nyt pitää kuitenkin huomata: en ole sanallakaan puhunut tehottomuudesta, saati kädet taskussa seisoskelusta.

Tarkoitan toisenlaista työtapaa

Tarkoitan leppoisaa, oikean rytmin maustamaa tarkoituksenmukaisuutta. Uskon aika vankasti, että vain oikeanlainen rentous on tie elinkelpoisten ideoiden alkujuurille. Myöskin siellä töissä.

Ajatuksiini olen päätynyt – kuinka ollakaan: omien (työelämä)kokemusteni kautta.


Tasaisesti kiihtyvä, tauoton puurtaminen on tehnyt niin monesta meistä itseensä tyytymättömiä tylsiä ihmisiä, jonkinlaisia kiiluvakatseisia, mustin silmänympäryksin tuijottavia pandoja.

Pahinta on se, että jo kauan sitten mielistämme ovat kaikonneet hyvät, säkenöivät ajatukset, varsinkin ne kaikkein luovimmat. Innostus ja palo, mitä ne ovat, kysyy liian moni.

Otetaan puheeksi

Haluaisin, että tämä uusi, ehkä hiukan erilainenkin tulokulma otettaisiin puheeksi. Jokainen voi keskittyä asiaan myös oman työpöytänsä ääressä.

Aivan aluksi työssä keskityttäisiin pääasioihin. Kysyttäisiin, mikä on todella tärkeää. Minusta kun tuntuu, että hetikään kaikki työpöydillemme eksynyt ei ole. Tärkeää.


Tällainen tehoseulonta säästäisi aikaa. Säästyvä aika tarjoaisi mahdollisuuden, paitsi uudenlaiseen työrytmiin, myös niihin kaivattuihin uusiin ideoihin.

Olisi hyvä muistaa: ihmiskunnan parhaat oivallukset ovat aina syntyneet rentoudessa, eivät juuri koskaan väkipakolla!

Rytminvaihdoksen tekniikka?

Moniko sen hallitsee? Ei kai monikaan, organisaatio kun painaa vaatimuksineen päälle.

A ja O on oikea asenne. Sen hyväksyminen töissä ja kotona, että maailma seisoo, eivätkä työt sittenkään karkaa.


Asennetta vaatii senkin uskominen, ettei ajatuksen perhosta voi komentaa.

Entä tyyli? Jos olet joskus nähnyt välähdyksen tukin uitosta, siinä voisi olla jotakin.

Luova laiskuus on tukkijätkän letkeän heilahtava askel jokivarren heinikossa: ei turhia liikkeitä, puserruksen ja totaalilevon saumaton vuoropuhelu.

Pidempi tauko

Lyhyttä pidempi tauko: se on rentouden ylin taso!

Se ovat painovoimainen tila, jossa ajatusten poutapilvet saavat vapaasti liihottaa, kevyesti ja muotoaan muuttaen.


Hmm… Kesä voisi olla oiva aika opetella moista, mutta mitenkäs tähän nyt sopii se terassin kate, joka tuli keväällä vaimolle luvattua?!

Pyh, rautakaupasta saa köyttä ja kevytpressuja. Nyt opetellaan rentoutumaan!

perjantai 2. toukokuuta 2014

Gradu neljässä viikossa

Maaliskuisena lauantaina (29.3.) saan puhelun. Soittaja on jossain määrin ahdistunut gradun tekijä, joka toteaa, että pitäisi valmistua, mutta kun… Mutta, kun gradu puuttuu!

Ongelmista suurin on aika. Jos aikoo saada gradunsa tarkastettua vielä ennen kesää, työ pitäisi luovuttaa Vappuun mennessä. Siis, neljä viikkoa työaikaa! Voiko semmoinen ikinä onnistua?!

Haastavaa, mutta ei ehkä aivan mahdotonta. Tämän gradun orastavana lähtökohtana on maahanmuuttajiin liittyvä haastatteluaineisto, mutta eipä juuri muuta. Itse asiassa ei mitään muuta.


Purkissa on kymmenen haastattelua yhteiskestoltaan vajaat pari tuntia, litteroituna 44 sivua tekstiä. ”Mielenkiintoinen aineisto, mutta ei alkeellisintakaan hajua mitä tehdä sen kanssa”, toteaa tekijä.

Soiton syy on tuen puute. Oman ohjaajan tarjoama apu on lyhyen ytimekäs: ”KVG” (Katso Vaikka Googlesta). Huomautan: soittaja ei ole oman alani opiskelija, ei edes oman yliopistoni opiskelija.

Miten tämä sitten minulle kuuluisi?! Periaatteessa ei mitenkään. Yhdistetyn inhimillisyyden ja mielenkiinnon nimissä lupaan kuitenkin auttaa. Palaisin asiaan maanantaiaamuna.

Tavoitteeksi ”gradu nopeasti”

Puhelun päätyttyä huomaan unohtaneeni tärkeän jutun. Naputtelen sen puhelimeeni: ”Sano vielä, haluatko "hyvän gradun" vai riittääkö sinulle "gradu nopeasti”?”

Puhelin surahtaa välittömästi pöydällä: ”Gradu nopeasti.”

Niin käärimme hihat. Maanantaiaamuna 31.3. kello 8.57 lähetän työpaikaltani viestin, joka koskee ”tyyppigradun rakennetta” & muutamaa muuta gradunteon peruskikkaa.

Lopuksi muistutan: ”Sinulla on kuukausi aikaa. Se ei salli hillitöntä viilailua, vaan ainoastaan periaatteen ”paljon ja huonosti”. Kun saat tekstimassan kasaan, viimeiset 2-3 päivää käytetään tekstin/tyylin muokkaamiseen.”


Sovimme myös työn edistymisen seurannasta: ”Raportoi minulle ainakin kahdella rivillä jokainen työpäivä, mitä olet tehnyt gradusi eteen. Varokin kertomasta, ettet ole tehnyt mitään.”

Vastaus tulee jälleen välittömästi: ”Puhkun innosta ja olen jo juoksujalkaa matkalla kirjastoon!”

Tässä vaiheessa en aavistakaan, miten oireellista tämä ”puhkun innosta” on. Eteenpäin tähyävä intomieli – suoranainen apinan raivo - siivittää tämän gradun tekijän työtä läpi matkan.

Teoriatausta kuntoon

Ei matkamme silti helpoksi muodostu. Vastaan kävelee jonossa erikokoisia ongelmia, äkäisiä ja koppavia. Muuan niistä liittyy työn ns. teoriataustaan; sitä ei ole tietoakaan.

Pikaneuvottelun jälkeen päätämme valita työn alkupuolelle ”goffmanilaista stigmaa” – ehdotuksen teen minä. Samalla varoitan graduntekijää uppoutumasta liiaksi alkukieliseen munkkilatinaan.

Ensimmäisen varsinaisen työpäivän iltana kello 19.18 saankin väliaikatiedotteen: ”Tänään olen kirjoittanut Goffmanin stigma-teoriaa 1491 sanaa….” lähinnä teoksen Interactionism and the Management of Stigma in Everyday Life. In Sociological Theory and Medical Sociology pohjalta.


Tiistaina 1.4. olemme jälleen aika-nimisen ongelman äärellä. Selviää, että gradun päälukuihin voidaan käyttää vain työpäivä kuhunkin. Se ei todellakaan ole paljon, mutta estääpähän löysäilyn.

Nuori tutkija tuntuu tekevän pitkää päivää, jopa niin, että jo keskiviikkona 2.4. katson aiheelliseksi puhua levon merkityksestä: ”Huomaa, että et saa tehdä kaiken aikaa. Jokaiseen päivään pitää mahtua myös lepoa, liikuntaa, ulkoilua tms. vastapainoa. Överitouhu kostautuu väsymyksenä ja aivojen suttaamisena.”

Kunnianhimoinen tavoitteemme pitää ja neljän päivän pusertamisen tuloksena (to 3.4.) gradun teoriaosa alkaa – toden totta - olla hahmollaan: kasassa on vajaat 20 sivua huonohkoa tekstiä!

Saman torstaipäivän iltana klo 19.58 saan vielä aurinkoa vilauttavan lupauksen: ”Huomenna paneudun metodeihin… Rankkaa, mutta palkitsevaa. Epätoivo on taittumassa.”

Metodit aluksi hukassa

Huomaan, että sunnuntai-iltana (6.4.) minulle on jälleen tullut viesti: ”Tänään luin haastattelumetodologiaa, mutten saanut siitä oikein mitään irti.”. Menee pari päivää ja gradun tekijämme kertoo ”sotkeutuneensa Gadameriin”.

Uuden viikon aluksi muistutan jälleen ajan kulusta: Älä tuhlaa aikaa liiaksi Gadameriin (se ei ole järin konkreettista), vaan koeta saada vaikkapa tämän päivän aikana se tutkimuksen toteuttaminen -luku jonkinmoiseen tolkulliseen (lue: loogiseen) muotoon.”


Ehkä huoleni on turha, sillä vauhti on kaiken aikaa kova, välillä suorastaan faustinen. Tiistaina 8.4. kello 17.51 saan väliaikatiedotteen: ”…luvut 2, 3, ja 5 ovat tavallaan ... noh, niin hyvät kuin osaan. Tuntuu myöskin kivalta olla valmis ennen auringonlaskua.”

Saman päivän iltana olen lähdössä työmatkalle. Yöjunaa odotellessa naputtelen: ”Jos kirjoittaminen tuntuu joskus vaikealta, puhu. Ajattele siis ääneen asioita siten kuin kuvaisit niitä jollekin siinä lähellä tai pöydän takana. Miten sinun pitäisi sanoa asiasi, jotta kaverisi (jolle puhut) ymmärtäisi sen, mitä olet tehnyt ja millaisia tuloksia sait…

Tärkeää on, ettet tee tästä liian vaikeaa! Tässä on pari viikkoa aikaa saada homma pakettiin, joten älä jää tuleen makaamaan :).” Jossain vaiheessa olemme sopineet deadlineksi 23.4.


Perjantaina 11.4. kiritän jälleen: ”Me ollaan jo kohta puolessa välissä kuuta, käytännössä sulla on vielä 10 päivää jäljellä deadlineen – eli näkisin, että selviät tästä. Mutta älä hellitä! Tämä tehdään kyllä. Jossain välissä olisi hyvä varmistaa se, että kun sun gradu tulee tarkastukseen noin Vapun tietämillä, niin se tosiaan ehtii sitten.”

Vielä saman päivän iltana saan vastauksen, jossa gradun tekijä osoittaa edelleen olevansa into piukeana: ”Tää on kivoin kohta tästä tutkimuksesta, ehdottomasti!” Kommentti koskee tällä kertaa haastatteluaineiston analyysia.

Johdanto ja tutkimustehtävä pakettiin

Kaksi viikkoa on takana. Huhtikuun puolivälissä, viikonvaihteen aikana, työhön syntyy parin sivun johdanto ja kahden päivän päästä, tiistaina (15.4.) lyhyt, vain sivun mittainen tutkimustehtäväluku.

Tässä välissä on muistutettava, että graduntekoon lähdettiin vahvasti perä edellä puuhun. Tutkijalla oli siis aineisto pöytälaatikossaan, mutta ei hajuakaan esimerkiksi tutkimustehtävästä!


Hmm… millaisiin kysymyksiin haastatteluaineisto siis tarjoaisi vastauksia? Ja kyllähän ne sieltä löytyvät. Päätettiin, että kolmella hyvin yleisellä, arkijärkisellä kysymyksellä selvitään.

Vielä tiistaialkuillasta saan viestin: ”Nyt tutkimukseni pituus on 11 000 sanaa, mikä on vissiin noin 40 sivua kappalejakoineen. Lähdenpä oitis lainaamaan sen Stigma-kirjan kun oli tullut kirjastoon.  Nyt on kyllä aika hullun hyvä olo. Ei vaan oikeen tiedä, että mitä seuraavaksi.”

Keskiviikkona 16.4. ollaan kuitenkin jo pohdinnan raakaversion äärellä. Sen päätteeksi saan lukea tunnelmia meilistäni: ”Kirjoitin 287 sanaa pohdintaa… Alkaa olemaan vähän räväkkää toi mun kirjotustyyli. Huomaa, että olen jo vähän kärsimätön.”

Lopuksi muotosäännöt kuntoon

Vain kaksi ja puoli viikkoa on kulunut, mutta silti ollaan lähellä loppuliukua – Upeaa rutistusta! Nyt on aika ruveta kiinnittämään huomiota raportin ulkoiseen olemukseen.

Lähetänkin tähän liittyvän viestin tiistaiaamuna 17.4.: ”Laitan sulle yhden gradun ”malliksi”, eli näet siitä noita muotosääntöjä (sivunumerot, marginaalit yms.). Voisit pikku hiljaa asetella työsi kuntoon suurin piirtein sen mukaisesti.”

Pääsiäislauantaina 19.4. sähköpostiini ilmestyy gradun ensimmäinen raakaversio: ”Nyt se on tehty. Ei kaduta. Aivohiki haisee… Sydän hakkaa. Huomasin tossa nopeesti vilkuillessa, että oikolukemista on vielä paljon.” Mittaa työllä on noin 50 sivua.


Pääsiäisen jälkeisenä tiistaina (22.4.) perehdyn nopeasti tuotokseen ja annan nopeat viime hetken vinkit imperatiivisin ranskalaisin viivoin. Niillä saan maaniteltua gradun tekijän vielä päiväksi töihin.

Puolen yön jälkeen (klo 01.42) saan raporttia: ”Tänään olen oikolukenut, korjannut lähdemerkintöjä, jaotellut kappaleita, poistanut epäloogisia täytelauseita, lisännyt lähdemerkintöjä, sisentänyt, kursivoinut, poistanut sitaatteja, täydentänyt lähdeluetteloa ja keksinyt kappaleille uusia otsikkoja kymmenen tai kaksitoista tuntia.”

Ja vielä uuden päivän iltana kello 21.38: ”Tänään elämäni ehdottomasti stressaavin ja haastavin kokemus on siinä pisteessä, että olen parhaani tehnyt, ja takki lopen tyhjä. Tässä gradun versio 27 kaikkine muutoksineen, jotka olet siihen ehdottanut. Wordin kanssa on vapaapainittu. Ovelaa, että tähän loppusilaukseen meni 20 tuntia.”

Varmuus työn läpi menosta

Torstaina 24.4. gradu lähtee tarkastukseen. Alustavia tiedon murenia tulee jo tiistaina 29.4.: ”Läpi meni!! Arvosanaa ei ole vielä päätetty. Plagiaattiprosentti oli ryhmän matalin: 3 %.”

Muodollisia korjauskehotuksia tulee muutamia (esim. tiivistelmään ja lähdeluetteloon liittyen) mutta suurempia korjauksia ei enää tarvitse tehdä.

Huima venytys päättyy ohjaajaan neuvoihin, jotka koskevat PDF:ksi tallentamista sekä painoon viemistä. Näin se menee. Melkein mahdottomalta tuntuvasta tuli sittenkin mahdollista!

Entä minä. Mitä itse ajattelen? Hyvältä tuntuu, kun voi oikeasti olla avuksi – vaikka se ei aina olekaan mahdollista.


Mutta, miksi tämän pitää olla tämmöistä? Kyllä meiltä ohjaajilta pitäisi lähtökohtaisesti löytyä aina aikaa, halua ja taitoa omien opiskelijoidemme tukemiseen. Lähes jokainen gradun tekijä kaipaa ainakin jonkinlaista ohjausta matkansa varrella.

Ehkä kaikkein tärkeintä on kuitenkin gradun tekijän oma sitoutuminen työhön, todellinen halu saada työnsä tehtyä. Tässä tapauksessa molempia löytyi – jopa niin, että välillä piti suorastaan toppuutella.

Kirjoitin tämän tekstin 29.4.. Sain sen kirjoittamisen aikana painoon lähetetyn gradun pdf-version sähköpostiini. Onnittelut huikeasta suorituksesta!

Toivottavasti tämä valaa uskoa teihin muihinkin. Te selviätte siitä!

PS. Kuvat (pääosin) Kokkolan Harrbådasta Vappuna 2014.