perjantai 23. toukokuuta 2014

Mihin into ja puuhamieli katoavat?

Tämän päivän maakuntalehdessä oli Antti Aution STT:lle tekemä juttu, jossa lainattiin vuoden 2006 taloustieteen nobelisti Edmund Phelpsiä.

Urallaan mm. palkkadynamiikkaa ja työllisyyttä tutkinut Phelps (s. 1933) on parhaillaan Suomessa ja kuuluu reissullaan ruotineen yrityksiä ja laajemminkin työelämää.


Yksi Phelpsin huolenkohteista oli innovatiivisuus. Innovatiivisuus, uutta synnyttävä ajattelu on puuhistamme kuulemma kummallisella tavalla kadonnut. Piilaakso on lähestulkoon ainoa positiivinen poikkeus nobelistin mielestä. Siellä sentään on jonkinlaista pöhinää.


Meno on ollut tällaista jo finanssikriisistä lähtien, eli noin seitsemän, kahdeksan vuoden ajan.

Miksi? Siksi, että olosuhteiden huonontuessa olemme alkaneet kyyristellä. Emmekä vain me suomalaiset, vaan sama ilmapiiri on ollut vallalla muuallakin.


Kun ihminen on kyyryssä, hänen mielensä on ikään kuin käpristynyt.

Se on kääntynyt omaan selviämiseen ja lähipiirin selviämiseen. Samalla hiipuu intomieli ja sen myötä katoavat myös hyvät ideat, kuten sekin innovatiivisuus, josta Phelps puhuu.

Uppoutuminen, hieno sana

Itse asiassa hyvin pitkälle samasta aiheesta on kirjoittanut lääketieteen tohtori ja psykiatrian erikoislääkäri Eero Riikonen ajatuksia herättävän kirjansa Työ ja elinvoima (2013).

Riikosen mukaan riittävä mahdollisuus huolten valtaamasta elämästä irtautumiseen on suorastaan elintärkeää meille kaikille, ihan kaikille.


Krooninen paine, stressi ja huoli kuluttavat työntekijöitä ja yhteisöjä. Ennen muuta ne heikentävät ihmisen luovuutta ja toimintakykyä, kiteyttää sanomansa Riikonen.

Mielikuvitus ja luovuus katoavat, vapauden siivet katkeavat...

Samaisessa kirjassa puhutaan myös uppoutumisesta. Nykytyössä on vain vähän sijaa uppoutumiselle, väittää Riikonen. Hyvin termi tuo 'uppoutuminen'.

Harrastaja jaksaa, hän säkenöi

Uppoutuminen, silloin kun sitä tapahtuu, synnyttää edellytyksiä hyvinvoinnille, mielikuvituksen vapaudelle sekä uusille elämyksille ja ideoille.

Eero Riikonen leikittelee ajatuksella, jonka mukaan harrastamisen parhaat puolet pitäisi saada kelkottua työelämään. Miksikö? Kas, harrastamisen ja työn ero on nimenomaan innostuksessa!


Kun ihminen saadaan innostumaan, työkin tulee tehtyä laadukkaasti. Kun ihminen on innostunut, hän myös jaksaa.

Harrastajalle työ ja uurastus on itsestäänselvyys, tavallaan sivuseikka. Harrastaja ei pysähdy miettimään työn raskautta, sillä työ vie. Siihen tulee imua.

Innostava pomo – utopiaa?

Jos tämä kaikki viedään johtamiseen, tullaan johtamisen perusongelman äärelle: liian monelle organisaatiolle ja liian monelle pomolle näyttää riittävän nykyään se, että työ tulee tehtyä.

Kunhan hoidat hommasi, innostuksesta ei niin väliä!

Miksi se näin menee? Ehkä siksi, että pomo on itsekin jo pitkään vain suorittanut työnsä. Ehkä innostus on unohdettu silläkin puolella jo aikoja sitten? Tai ehkä innostuminen on jotenkin vanhanaikaista?


Kolmas mahdollinen selitys on se, että helposti innostuvat, luovat ihmiset ovat niitä vaikeimmin johdettavia ihmisiä.

Mistä johtuu, että ajatuksiini nousevat aina vain nämä työuransa alkutaipaleella olevat nuoret? He kun haluaisivat niin kovin olla muutakin kuin pelkkiä pelinappuloita työelämän vaativalla pelilaudalla.

Jos he huomaavat (ja hehän huomaavat!), että organisaation kiinnostuksen kohteina ovat vain katteet ja tulos, heidän silmien tuikkeensa alkaa himmetä. Se on surullista.

Kunpa vahvuuteni huomattaisiin

Jos he huomaavat (senkin he huomaavat!), että heidän oma erityislaatuisuutensa, kiinnostuksen kohteensa ja vahvuutensa eivät ketään kiinnosta, tulos on sama.


Samalla hetkellä kun työntekijästä tulee pelkkä väline työn tekemiseen, työstä katoaa jotakin oleellista. Seurauksena on työn irtoaminen elämän kokonaisuudesta. Yksilötasolla se näkyy vääjäämättömänä kyynistymisen kierteenä.

Mistä siis työhyvinvointia?

Huolehtimalla työtehtävien sopivasta haastavuudesta (ei liian helppoa, ei jatkuvasti liian vaikeata) ja monipuolisuudesta.

Entä, miten saadaan työhön mukaan innovatiivisuutta ja hyviä ideoita?



Alkuun päästään näillä: kun lisätään työntekijän vaikutusmahdollisuuksia omaan työhönsä, kun annetaan palautetta (sitäkin positiivista!) ja tukea, kun johdetaan oikeudenmukaisesti, ja kun tarjotaan mahdollisuuksia oppia ja kehittyä työssään. 

PS. Luumunkukat omasta pihasta.

3 kommenttia:

  1. Arvoisa Juha T. Hakala

    Kirjoituksesi oli osuva ja minä sain siitä "heureka" oivalluksen. En olekkaan tullut vanhaksi ja ihmiseksi jonka päähän on laitettu harmaat, likaiset lasit joiden läpi ei "innostusta" enää havaitse.
    Kiitos siitä. Olen kanssasi aivan samaa mieltä..harmaantunutta massa ajattelua ja touhua kaikkialla. Jopa pienet koululaiset innostuvat harvemmin kuin kymmenisen vuotta sitten. Eikä heidänkään mielikuvituksensa enää lähde lentoon, kuten aikoinaan käpyjen ja kivien aikakaudella noin vertauskuvallisesti.

    Olisiko niin että mailma näyttäytyy jo niin valmiilta ja ylikypsältä, että se syö hyvin nuorena jo ihmisestä tarmokkuuden itse oivaltamiseen, ryhtymiseen, yrittämiseen, ponnistamiseen ja vielä riemukkaaseen herkistymiseen mailman juurella?

    Ei ole vastauksia minullakaan, mutta luovana ihmisenä haluan sanoa että sekin on totta että me pidämme kovasti kiinni periaatteistamme jotka ärsyttävät usein "johtoa". Tämä on hyvin valitettavaa sillä usein luovilla ihmisillä on rakkautta tekemisiinsä sekä sanoihinsa, vaikka ne kritiikiltä kovasti kolahdellen kuullostaa... Onneksi luovat ihmiset ovat luovia myös ratkaisemaan konfliktit ja löytävät aina uuden paikan jossa vaikuttaa ja tehdä tarmokkaasti töitä.

    Eniten huolen aiheena on varmaan sisäisen motivaation puute muilla? Luova ihminenhän ei aina tarvitse kiitosta kun hän omalla aikaansaamisellaan täyttää sydäntään ja elämäänsä hyvällä.

    Uskon silti että kun elämä ei anna sisäisesti "kipinää" tai "ponnisteluja" jotka palkitsevat kutakin sisäisesti tulee päivä jolloin ihminen ymmärtää tämän ja hakeutuukin sellaisten asioiden pariin. Tosin tuolloin on monella jo ikää eikä yhteiskunta hyödy tästä niin enään. Olisi hienoa jos oikea tarmokkuus ja innostus nousisi pian taas asioihin joita kaikki tukevat sekä tunnistavat toisissaan.

    Tällaisia mietteitä heräsi.

    VastaaPoista
  2. Kiitos Tibu! Näitähän luovuudesta kiinnostuneet ihmiset pohtivat, sinäkin. Kyllä toisinaan harmittaa, kun miettii, miten paljon lahjakkuutta "hukataan", kun ihmisten kiinnostuksen kohteita, heidän lahjojaan (esimerkiksi juuri luovuutta) ei vaikkapa työyhteisössä kyetä ottamaan huomioon. Uniikistakin ajattelijasta tulee muutamassa kuukaudessa suorittaja, jonka todellinen elämä on aivan muualla. Jotenkin minusta tuntuu, että tämä käsitysharrastamisen kukoistus kertoo jotakin työelämän tilasta: kun työssään ei näe kauniksta, ei koe "kättensä jälkiä", ihmiset ovat kaivaneet koreistaan puikkonsa ja lankakeränsä ja päättäneet saada edes jotakin näkyvää aikaan. Hyvää kesää sinulle!

    VastaaPoista
  3. Tuli mieleeni että toisaalta kun se "Heureka" syntyy usein yhden ihmisen ajatuksissa (toki myös esimerkiksi tutkimustyössä ryhmässä) niin ehkä luoja onkin ajatellut että nämä ihmiset kyllä pärjäävät omillaan?

    Jotenkin tuntuu siltä että historiakin todistaa ajattelijoiden olevan aina hieman sivussa/ yksin yhteisöistä. Näin se ajatuskin on päässyt jalostumaan...

    Eli summaan asian näin. Lahjakkuudet ja luovuus kulkevat omaa tietään, koska tuo tie on viitoitettu :)

    Kaunista, elämyksellistä kesää myös sinulle ja perheellesi.

    VastaaPoista