keskiviikko 25. kesäkuuta 2014

PISA -tunteita maailmalla

Kuten tiedetään, Suomi ja maan koululaitos on menestynyt Pisa-arvioinneissa. Pari kertaa on tullut kultaa ja kerran hopeaa.

Vuoden 2012 tulokset herättivät Suomessakin jonkin verran huolta, sillä menestys ei ollut enää aivan yhtä hulppeata.


Koulusaavutusten mittaaminen ei tietenkään ole ongelmatonta. Kun asiasta sukeutuu kilpailu, on myös niitä, jotka häviävät. On niitä, joita kadehditaan ja niitäkin, jotka eivät koskaan tunnu voittavan.

Murskatappion jälkeen saatetaan tutkia hyvinkin tarkasti, missä mentiin vikaan ja kenen oli syy. Ellei muuta keksitä, koetetaan löytää vikaa systeemistä, esimerkiksi että tämmöinen testi ei toimi. Ei voi toimia.

Toukokuun alkupuolella laajalevikkinen The Guardian – sanomalehti julkaisi lausuman, jonka allekirjoittajina oli lähes sata huolestunutta koulumaailmaa eri tasolta tuntevaa henkilöä.

Miltei sata allekirjoittajaa

Listan nimet näyttävät olevan pääasiassa Yhdysvalloista, mutta on joukossa jokunen brittikin, uusseelantilaisia, ausseja ja jopa muutama ruotsalainen. Nimikkeinä näkyy professoreita, opettajia, rehtoreita, ”vuoden opettajia”, koordinaattoreita yms.

Allekirjoittaneiden huolen aiheena on siis PISA ja sen katto-organisaatio OECD, jotka ovat kuulemma yhdessä olleet haittaamassa kasvatus- ja koulutyötä suorastaan maailmanlaajuisesti.


Kirje on osoitettu OECD:n testaustoiminnan johtajalle, herra tohtori Andreas Schleiderille. Pääviesti on, että tämmöinen toiminta olisi syytä ensi tilassa lopettaa.

Ai, että miksi pitäisi?

Kas, kun jo 13 vuoden ajan yli 60 maan koululaitoksia on häiritty Pisa-nimellä tehdyillä koulusaavutustesteillä, jotka ovat kohdistuneet peruskouluikäisten edesottamuksiin niinkin kapealla alueella kun vain matematiikka, luonnontieteet, ja lukutaito.

Ongelma on homman säännöllisyys

Kun Pisan tulokset julkistetaan niinkin tiheästi kuin kolmen vuoden välein, siitä seuraa aina hillitön hulina kohdemaassa. Näin kirjelmässä väitetään.

Pahinta tietysti on, että kaikkien maiden ministeriöt, kulloisetkin opetusministerit ja verenhimoinen media odottavat malttamattomina Pisan tuloksia.

Hommaa pahentaa se, että tulokset löytävät välittömästi tiensä myös lukuisiin itseään arvovaltaisina pitäviin selontekoihin, joita kansa sitten lukee ”totuutena”.


Tästä kaikesta on tietysti ollut se seuraus, että kaikinpuolinen testaushömppä on alkanut vaikuttaa monin tavoin kohdemaassaan. Se on vaikuttanut muun muassa opetusmenetelmien kehittymiseen. 

Seurauksena on ollut lyhytnäköinen koulutuspolitiikka, eli lähinnä se, että koulujärjestelmiä on alettu kehittää vain, jotta menestyttäisiin edes seuraavassa Pisa-rankingissa.

Eihän tämä tämmöinen voi toimia, sillä kestävät, todelliset muutokset vievät kouluissakin vuosikymmeniä, huudahtelevat huolestuneet julkilausujat.
  
Toistuva Pisa –shokki

Huonoa menestystä on seurannut monissa maissa jopa suoranainen "Pisa-shokki", eikä sekään ole riittänyt: on toteutettu massiivisia uudistuksia (ilman todellisia perusteita), ylhäältä annettuja Pisa-käskytyksiä ja jopa irtisanomisia.

Pisa lisää siis stressiä kouluissa ja on ollut tällä tavoin lisäämässä sekä opettajien että oppilaiden pahoinvointia. Tätä kautta OECD on ollut tappamassa oppimisen iloa monesta maasta.


Kirjelmän loppupuolella epäillään vielä testin luotettavuutta ja pätevyyttä mitata ao. asioita. Pisa on lisännyt dramaattisesti riippuvuutta nimenomaan määrällisesti mitattavista seikoista.

Tällaisena se on vienyt huomion pois vähemmän mitattavista (laadullisista) asioista, kuten lasten ja nuorten psyykkisestä kehityksestä, kansalaistaidoista ja edistymisestä vaikkapa taiteen ja luovuuden saralla.

Vaarallisen kapea kuva?

Samalla se on ollut tarjoamassa vaarallisen kapeaa kuvaa siitä, millaisiin asioihin koulutuksella ylipäätään pitäisi vaikuttaa.

Allekirjoittaneet ovat sitä mieltä, että esimerkiksi opettajien asema ja arvostus on aivan eri luokkaa eri maissa ja kulttuureissa. Tällä asialla on suora yhteys testin tuloksiin ja se pitäisi voida ottaa huomioon.


He muistuttavat myös siitä, että OECD on sekä poliittinen että taloudellinen toimija. On vaarallista, jos talous alkaa ohjata koulutuksen kehittämistä. Tässä mielessä OECD:ta ei voi verrata sellaiseen arvokkaaseen toimijaan kuin esim. YK tai Unesco.

Lopuksi:

Syvästi huolestuneina toteamme, että mittaamalla hyvin erilaisia ​​opetuksen ja kasvatuksen perinteitä ja kulttuureja yhdellä, kapealla ja puolueellisella mittakepillä voidaan tehdä korjaamatonta vahinkoa kouluille ja niiden opiskelijoille.

perjantai 13. kesäkuuta 2014

Mikä työssä jurppii?

Why You Hate Work otsikoi toukokuun 30. päivän The New York Times juttunsa, jossa käsiteltiin sitä, mikä panee ihmiset toisinaan jopa vihaamaan työtään.

Yksi jutun viesteistä oli se, että työn vihaajia eivät ole vain raskasta työtä tekevät. Nykyään töihin meno ahdistaa myös valkokaulustyöläisiä ja jopa isompia pomoja, väittää lehti.


No, tämä nyt ei ole kovin uutta meilläkään Suomessa.¨

Tutkimuksen (vaiko: selvityksen) taustalla oli globaali konsulttifirma The Energy Project, joka oli omalla mittaristollaan käynyt läpi asioita, jotka töissä ahdistavat. Syitä oli monia, joskin muutamat niistä nousivat yli muiden.

Ensinnäkin, vain 18 prosentilla kyselyyn vastanneista 12 115 eri alojen työntekijästä oli aikaa luovaan ajatteluun tai tulevaisuusajatteluun – joku kai sanoisi tuota jälimmäistä strategiseksi ajatteluksi.

Tämä siis ahdisti ja jopa vihastutti.

Keskeytykset syövät

Myös jatkuvat työn keskeytykset ja eri tahoille säntäily (lue: yltyvä kiire) syövät työn mielekkyyttä. Edes suurin piirtein yhteen asiaan työssään saattoi keskittyä vain 21 prosenttia tutkimukseen vastaajista.

"Tuntuu kuin olisin aina menossa tekemään jotakin muuta kuin mitä oikeasti pitäisi tehdä”, selitti muuan työntekijä epätyydyttävää tunnettaan.


"Siitä seuraa tunne, että aina pettää jotakin - yritystä, perhettä, itseään. En voi todella keskittyä mihinkään."

Eteenpäin: vain kolmasosa tutkimukseen osallistuneista koki, että heillä on mahdollisuus tehdä töissä sitä, mistä he eniten pitävät.

Tätä olen surrut itsekin. Ajatelkaa, jos me kaikki voisimme tehdä omassa työssämme sitä, mikä tuntuu omimmalta, rakkaimmalta - ehkä myös sitä, missä tunnemme olevamme parhaimmillamme!

Ai, hauskaako sen pitäisi olla?!

Nyt joku sanoo, että eihän työn nyt pidäkään tuntua hauskalta. Väärin, väitän minä. Ainakin pääosin. Jos tunnen olevani omalla alallani, nautin työstä, paneudun toimiini ja saan ajoittain jopa niitä niin sanottuja flow-kokemuksia. Tästä hyötyy myös työnantaja.

Mitä lahjakkuuden tuhlaamista se onkaan, että niin moni (liian moni) meistä joutuu sähläämään asioita, jotka eivät ole hauskoja, joita emme edes kunnolla osaa.


Vain noin puolet mainittuun tutkimukseen vastanneista amerikkalaistyöntekijöistä koki itsensä tärkeäksi ja merkityksellisiksi työpaikalla. Edelleen, noin puolet koki kuuluvansa yhteisöön...

Amerikkalaistutkijat selittävät synkkiä lukuja taantuman jälkeisen työvoiman hupenevilla resursseilla. Työ vaatii aina vain enemmän ja enemmän, eivätkä ihmisten voimavarat kerta kaikkiaan enää riitä.

Perustarpeet, jälleen

Lopuksi tutkimuksesta vastanneet tutkijat menevät – yllätys, yllätys – selitykseen, joka kietoutuu ihmisen perustarpeisiin. Saman tyyppisiä aiheita käsittelee esim. huhtikuinen Hesarin juttu.

Tyytyväisimpiä ja tuottavampia työntekijät ovat työpaikoillaan kuulemma ne ihmiset, joiden perustarpeet tulevat tyydytetyksi.


Ja sitten luetellaan: siellä alimpana ovat fyysiset tarpeet ja turvallisuuden tarpeet. Ne tyydyttyvät, kun emme tunne nälkää, janoa tai kylmää.

Ne täyttyvät, kun meidän ei pidä valvoa öitämme jännittäen yt-neuvotteluiden tuloksia. Ne täyttyvät, kun pystymme aloittamaan uuden työpäivän levänneinä.

Tauota työsi – ja säästä!

Sosiaaliset ja emotionaaliset tarpeet täyttyvät, kun tunnemme kuuluvamme johonkin, voimme kokea itsemme hyväksytyksi ja jopa arvostetuksi työpaikalla.

Työn mielekkyyden kannalta olisi tärkeää tuntea myös tekevänsä asioita, joilla kokee olevan syvempää merkitystä. Kun uskoo työnsä tärkeyteen, myös jaksaa. Niin se vain on.


Muuan mielenkiintoinen havainto täytyy vielä poimia tästä amerikkalaisselvityksestä. Työntekijät, jotka malttoivat pitää taukoja, tunsivat itsensä luovemmiksi kuin ne, jotka junnasivat työpäivänsä läpi ilman taukoja.

Tätähän minäkin olen koettanut sanoa. Kymmenen minuutin tauko säästää 30 minuuttia – joko työtehona tai uutena ajatuksena. Onpa nähty sekin, että se säästää kolme päivää.

Siispä: tauolle siitä!

torstai 5. kesäkuuta 2014

Kun homma jumittaa

Aina toisinaan tulee vastaan todellisia jumitilanteita, siis töissä. Tuo lausunto tai tämä hakemus pitäisi saada tolkulliseen muotoon, mutta kun ei. Ei vaan synny. Nix. Kaput.

Toki näitä kiusallisia jumeja tulee vastaan vapaa-ajallakin. Tuolle pihatien reunukselle pitäisi tehdä jotakin ennen kuin loputkin tiestä menetetään vauhdilla leviäville piharatamoille…

Siis, mitä pitäisi tehdä, jos työ jumittaa, eikä edes tiedä, mistä pitäisi aloittaa?

 
Otan esimerkin. Joudun itse kirjoittamaan paljon. Vaikka oikeastaan tykkään kirjoittamisesta, ei se suinkaan aina suju kuin vettä vain.

Sen verran kuitenkin tunnen itseäni, että olen päässyt jotenkin sinuksi ongelmani kanssa. Ainakin olen oppinut kiertämään täydellisiä black outeja.

Keino on tämä: ellei homma etene yhdestä suunnasta, koukkaan ja kokeilen toista rintamalinjaa.

Ehkä sekään ei toimi.

Nii'in. Aika usein se kuitenkin toimii. Nyrkkisääntö on, että urakan selätystä kannattaa lähestyä sieltä, mistä ideoita tuntuu irtoavan. Hyviä tai huonoja. Mennään tilanteen ehdoilla!

Tästä saatiinkin ohje (vaikkapa tutkielman kirjoittajalle): työskentele kaikkialla; alussa, lopussa, sivuilla, keskellä ja missä vaan, mistä vähänkin inspiroidut! Kaikki on kotiin päin.


Koska asiat ovat usein suuria ja monisäikeisiä, koetan pitää mielessäni pääasiat. Ajattelen eteeni sen paljon puhutun kymmenen litran sinkkiämpärin.

Ensin ladon ämpäriin ne muutamat suuret kivet. Ne, jotka tahtovat tulla uniin.

Kun ne ovat siellä, ladon sinne kymmenen pienempää kiveä ja kas kummaa: myös sora ja jopa hienon hienoa hiekkaa on mahtunut mukaan!

Entäpä jos mieli vain vaeltaa?

Entäpä, jos en edelleenkään pysty keskittymään?

Olen huomannut, että varsinkin virastoelämässä keskeytyksiä (ja keskittymistä vaikeuttavia asioita) tulee eteen aivan pyytämättä ja solkenaan.

Olen huomannut, että yksikin tietynlainen meili (ja niitähän päivään mahtuu!) voi olla ratkaisevalla tavalla liikaa.


Nämä häiriköt ovat kuin kärpäsiä. Kärpäsiäkin voidaan hätistellä ja nitistää - miksi ei näitä?!

Sulje sähköposti muutamaksi tunniksi. Virta pois puhelimesta. Äärimmäisessä tilanteessa, lukitse ovi ja laita ovelle Älä häiritse! –lappu.

Joskus on vain ihan pakko olla epäsosiaalinen ja vaikeasti tavoitettavissa.

Jatkuva tietotulva rassaa

Totta sekin on, kaikki eivät tunnu ikinä tottuvan sähköisen tiedon tulvaan. Tätä teemaa on käsitelty aika tavalla. Olen nähnyt väitettävän, että Y-sukupolvi hallitsee tiedon tulvan.

Niinkin on sanottu, että muita luovempien ihmisten erityisominaisuus on hyvä kaaoksen sietokyky.


Se, mikä hämmentää meitä tavallisia kuolevaisia, on vain positiivinen erityisärsyke todella luovalle ihmisille. Haa, Pena, sano se uudestaan!

Aina ei kuitenkaan auta se, että tietää, mitä tutkijat tai psykologit Tiede-lehdessä sanovat. Pitäisi osata toimia, sovittaa tuo tieto omaan arkeen.

Luota ”riittävän hyvään” tietoon

Jos edelleen tuntuu vaikealta, kokeile jälleen samaa, eli patoa lisää aistinkanavia.

Luota siihen, että Todella Tärkeä Tieto saavuttaa sinut jollakin tavalla kuitenkin. Vaikka pahalta tuntuu ja epäilyttää, et oikeasti putoa kohtalokkaaseen tietämättömyyden kuiluun!

Luota myös siihen postmodernin maailman omituisuuteen, että informaatiolle kasautumiselle ei tule olemaan loppua.


Uskalla luottaa siihen realiteettiin, että jossakin vaiheessa on pakko lopettaa tiedon keruu.

Tämä on seurausta siitä tosiasiasta, että valtaosan päivän ja viikon töistä joudumme kerta kaikkiaan tekemään puutteellisen tiedon varassa.

Oleellista onkin nähdä, mikä on riittävän hyvä tieto, eli juuri se tieto, jonka varaan voit tämänkertaisen työsi rakentaa!

Pitää muistaa, että maailma on (ihmisineen) oikeastaan hyvin epätäydellinen. Jotenkin se lohduttaa.