perjantai 13. kesäkuuta 2014

Mikä työssä jurppii?

Why You Hate Work otsikoi toukokuun 30. päivän The New York Times juttunsa, jossa käsiteltiin sitä, mikä panee ihmiset toisinaan jopa vihaamaan työtään.

Yksi jutun viesteistä oli se, että työn vihaajia eivät ole vain raskasta työtä tekevät. Nykyään töihin meno ahdistaa myös valkokaulustyöläisiä ja jopa isompia pomoja, väittää lehti.


No, tämä nyt ei ole kovin uutta meilläkään Suomessa.¨

Tutkimuksen (vaiko: selvityksen) taustalla oli globaali konsulttifirma The Energy Project, joka oli omalla mittaristollaan käynyt läpi asioita, jotka töissä ahdistavat. Syitä oli monia, joskin muutamat niistä nousivat yli muiden.

Ensinnäkin, vain 18 prosentilla kyselyyn vastanneista 12 115 eri alojen työntekijästä oli aikaa luovaan ajatteluun tai tulevaisuusajatteluun – joku kai sanoisi tuota jälimmäistä strategiseksi ajatteluksi.

Tämä siis ahdisti ja jopa vihastutti.

Keskeytykset syövät

Myös jatkuvat työn keskeytykset ja eri tahoille säntäily (lue: yltyvä kiire) syövät työn mielekkyyttä. Edes suurin piirtein yhteen asiaan työssään saattoi keskittyä vain 21 prosenttia tutkimukseen vastaajista.

"Tuntuu kuin olisin aina menossa tekemään jotakin muuta kuin mitä oikeasti pitäisi tehdä”, selitti muuan työntekijä epätyydyttävää tunnettaan.


"Siitä seuraa tunne, että aina pettää jotakin - yritystä, perhettä, itseään. En voi todella keskittyä mihinkään."

Eteenpäin: vain kolmasosa tutkimukseen osallistuneista koki, että heillä on mahdollisuus tehdä töissä sitä, mistä he eniten pitävät.

Tätä olen surrut itsekin. Ajatelkaa, jos me kaikki voisimme tehdä omassa työssämme sitä, mikä tuntuu omimmalta, rakkaimmalta - ehkä myös sitä, missä tunnemme olevamme parhaimmillamme!

Ai, hauskaako sen pitäisi olla?!

Nyt joku sanoo, että eihän työn nyt pidäkään tuntua hauskalta. Väärin, väitän minä. Ainakin pääosin. Jos tunnen olevani omalla alallani, nautin työstä, paneudun toimiini ja saan ajoittain jopa niitä niin sanottuja flow-kokemuksia. Tästä hyötyy myös työnantaja.

Mitä lahjakkuuden tuhlaamista se onkaan, että niin moni (liian moni) meistä joutuu sähläämään asioita, jotka eivät ole hauskoja, joita emme edes kunnolla osaa.


Vain noin puolet mainittuun tutkimukseen vastanneista amerikkalaistyöntekijöistä koki itsensä tärkeäksi ja merkityksellisiksi työpaikalla. Edelleen, noin puolet koki kuuluvansa yhteisöön...

Amerikkalaistutkijat selittävät synkkiä lukuja taantuman jälkeisen työvoiman hupenevilla resursseilla. Työ vaatii aina vain enemmän ja enemmän, eivätkä ihmisten voimavarat kerta kaikkiaan enää riitä.

Perustarpeet, jälleen

Lopuksi tutkimuksesta vastanneet tutkijat menevät – yllätys, yllätys – selitykseen, joka kietoutuu ihmisen perustarpeisiin. Saman tyyppisiä aiheita käsittelee esim. huhtikuinen Hesarin juttu.

Tyytyväisimpiä ja tuottavampia työntekijät ovat työpaikoillaan kuulemma ne ihmiset, joiden perustarpeet tulevat tyydytetyksi.


Ja sitten luetellaan: siellä alimpana ovat fyysiset tarpeet ja turvallisuuden tarpeet. Ne tyydyttyvät, kun emme tunne nälkää, janoa tai kylmää.

Ne täyttyvät, kun meidän ei pidä valvoa öitämme jännittäen yt-neuvotteluiden tuloksia. Ne täyttyvät, kun pystymme aloittamaan uuden työpäivän levänneinä.

Tauota työsi – ja säästä!

Sosiaaliset ja emotionaaliset tarpeet täyttyvät, kun tunnemme kuuluvamme johonkin, voimme kokea itsemme hyväksytyksi ja jopa arvostetuksi työpaikalla.

Työn mielekkyyden kannalta olisi tärkeää tuntea myös tekevänsä asioita, joilla kokee olevan syvempää merkitystä. Kun uskoo työnsä tärkeyteen, myös jaksaa. Niin se vain on.


Muuan mielenkiintoinen havainto täytyy vielä poimia tästä amerikkalaisselvityksestä. Työntekijät, jotka malttoivat pitää taukoja, tunsivat itsensä luovemmiksi kuin ne, jotka junnasivat työpäivänsä läpi ilman taukoja.

Tätähän minäkin olen koettanut sanoa. Kymmenen minuutin tauko säästää 30 minuuttia – joko työtehona tai uutena ajatuksena. Onpa nähty sekin, että se säästää kolme päivää.

Siispä: tauolle siitä!

8 kommenttia:

  1. Arvoisa, ajatuksia herättävä, sana mittainen Juha T Hakala....

    Kirjoituksesi sisältää aina aitoja ajatuksia, joten maistelen joka ajatusta. Paljon saan kauttasi tukea oman sisimpäni äänelle, ja siksi onkin luonnollista että seuraan ajatuksiasi.

    Tälläkertaa haluan muistuttaa sinua siitä, että vaikka toki olet oikeassa että jokaisena päivänä tulisi olla mukavaa ja rakentavaa olla töissä..niin elämän tehtävä on myös haastaa. Eli hieman surutti ja hämmästytti kun kirjoitit rehellisesti tuntemuksistasi työssäsi. Itse olen onnellinen siitä, että olen saanut kohdata sanomasi ja tietämyksesi työpaikallasi.

    Luovuuden/taiteenalalla minuun on tehnyt suuren vaikutuksen moni taiteilija. Mutta kasvatustieteen saralla niitä on tasan kaksi.
    Tällä en tarkoita ettenkö arvostaisi vilpittömästi monia. Mutta täytynee silti sanoa, että Tapio Puolimatka haastoi minut sellaiseen oppimisen kokemukseen Helsingissä että voin vain olla kiitollinen hänelle ikkunoista joita aikoinaan minulle avasi. Olet toinen samaan asiaan kuuluva persoona, joka ei haastanut mitenkään...mutta osasin jo poimia luennoiltasi sen sanoman jonka takana seisot. Voit olla varma että olen 100% samaa mieltä kanssasi näkymistä.

    Älä sen takia hyvä mies koe että "tätä olen surrut itsekkin" ja että haluaisit tehdä jotakin rakkaampaa..jossa tunnet olevasi parhaimmillaan. Koska minulle henkilökohtaisesti siirsit hyvin arvokasta tietoa.

    Tiedostan silti ettei työpaikallasi ehkä ole kaikki kuten toivoisit. Huomasin itse tuon saman hyvin nopeasti. Pelko työn menettämisestä on ihmisellä kuin suuri peikko...nyt naurattaa..
    sehän on kuin se "gradu elefantti" joka pitää sietää pala palalta.

    Freelancerina voin sanoa, että työ ei ole loppunut. Tekijät ehkä:) Joten arvokkaasti pyydän sinua kuuntelemaan sydäntäsi, ja tottakai koko perheesi mielipidettä siitä onko sinun hyvä jatkaa paikassa jossa et välttämättä voi muuttaa tilannetta?

    Olipa suora kirjoitus...mutta tällainen on "vapaa/ luova ihminen"

    Sinun lahjasi pysyvät repussasi..sitä pääomaa ei kukaan sinulta vie. Elämä jatkuu ...

    Tsemppiä, lienee oikea ilmaisu tähän lopuksi.
    Ja kiitos niin ihanista luontokuvistasi.

    VastaaPoista
  2. Minä olen huomannut tuon kirjoittamasi todeksi mieheni työsarkaa vierestä seuranneena. Olemme hänen kanssaan myös todenneet, että on tärkeä minun puolisona arvostaa eikä arvostella hänen työtään. Välillä on kotiäitinä haastavaa uskoa, että nykyään työelämä on kaikkialla juurikin tuota, että voi vain hetken kerrallaan keskittyä yhteen asiaan, että työtä keskeytetään jatkuvasti. Joskus olen mieheni työtahtia ihmetellessä kysynyt, josko jossakin olisi henkisesti helpompi työpaikka. Olemme päätyneet siihen ajatukseen, että jos haluaa tehdä haastavaa työtä, täytyy olla myös paineensietokykyä. Jos taas on tyhtyväinen esim. tehdastyöläisen "liukuhihnatyöhön", niin sekin on hieno asia.. Ehkä juurikin luovan ihmisen on vaikenta sopeutua jatkuvaan kiireeseen ja vaatimuksiin, jolloin luovuudelle ei jää juurikaan tilaa. Minun on helppo kotoa käsin ihmetellä, miten voi olla niin kiire, ettei ehdi pitää kahvitaukoa. Kuitenkin se on järjestelmä, joka määrää deadlinet ja tiukan aikataulutuksen, eikä siihen voi työntekijä tahdosta huolimatta vaikuttaa. Nykyaika tuntuu olevan tätä, että teet kuten käsketään, tai et tee enää ollenkaan. Harmi!

    VastaaPoista
  3. Kiitos kommenteista, teille molemmille! Nyökyttelen täällä, että tämmöistä se ajoittain on. Mutta toisaalta, olen minä kokenut myös aitoja flow-kokemuksia, jopa valtion työpöydän äärellä. Ne tilanteet liittyvät yleensä johonkin, josta yllättäen innostuu (esim. aihe, josta pitää kirjoittaa jotakin). Tulee tongittua jotakin (luettua?), siitä saa uuden ajatuksen, joka taas johtaa uuteen ajatukseen tai yllättävään mieleeyhtymään, joka on olevinaan uusi ja sitten ei huomaakaan ajan kulua...

    VastaaPoista
  4. Tulin juuri valituksi Vantaan Montessori luokanopettajan tehtävään vuodeksi, josta iloitsen jo nyt. Siis tulevasta:)

    Mutta aiheeseen. Kiireen ja keskeytyksien summan kestää, jos sen sisällä on flowta. Tuo Flow voi syntyä joko henkilökohtaisten ponnistelujen ja aidon työn innostuksen kautta, TAI työyhteisöllisyyden takia.

    Sanoisin että Yliopistot kai yleisesti on työpaikkoja jossa kateus ja hierarkia ja "pomottaminen" on enemmänkin tapa, kuin poikkeus. Sellainen syö luovuuden talosta.

    Kun on päässyt noin ahkerasti pitkälle ja haluaisi vilpittömästi keskittyä johonkin itselleen oleelliseen, on miltei rikos ettei työyhteisössä löydy sääntöjä ja käytänteitä jotka tämän mahdollistaisi.

    Kyllä minä uskallan väittää että flown "korkkina" on esimiestasolla toimivat henkilöt. Hupaista kuitenkin on, että laitos jonka sisällä nimenomaan humanismin pitäisi käytännössäkin saada kukkia, ei sitä kyllä tee.

    Mutta kiitos siis arvokkaasta työstä, ihmisen olemisen mallista.
    Kotiin toivotan paksua ovea, jonka sisälle ei näitä pöpöjä kannata päästää. Ehkä ei edes keskusteluihin?

    Koti olkoon ihmisen sydämen paikka :) ensisijaisesti.

    VastaaPoista
  5. Johtaminen, tilan antaminen/saaminen, toimintamallit, konseptit. Siinäpä litania, jolla organisaatioita viritellään.

    Moderni organisaatio pyrkii toimimaan kuten sinfoniaorkesteri. Huippuunsa harjoitelleet muusikot soittavat nuottinsa täydellisen tarkasti kapellimestarin pikkurillin nivelen oikaisunkin huomioiden.

    Itse sävellys on luovan mestarin teos, mutta paljonko soittajalla on tilaa? Hänen taitoaan kyllä käytetään, mutta mihin siinä luovuutta enää tarvitaan? Nuotit on jo piirretty, johtaja määrää tahdin.

    Sinfonia soidakseen vaatii tuota kaikkea. Moni muu organisaatio ei soi samoin lainalaisuuksin. Taitavinkaan ihminen kun ei ole kone. Mutta hienoinkaan kone ei ole ihminen.

    Siksiköhän minusta ei tullut viulistia?

    VastaaPoista
  6. Arnold ! Ihanaa tuo vertauskuvasi, koska se osuu luovantyön ytimeen.. Miksi ei luovassakin työssä olisi samoja ongelmia, kuin muissa töissä?

    MInulla ei ole kokemusta viulistin työstä, mutta sama asia pätee tanssiin / koreografian "toistamiseen" tai näyttelemiseen/ näytelmän ohjauksen "kertaamiseen". MUTTA olet väärässä..

    Taiteilija "esivirittää itsensä" tilaan jossa hän voi aistia jokaisen "toiston/esityksen" olevan AINUTLAATUINEN, ei täydellinen, vaan ainutlaatuinen ja se tekee sen toistamisen juoksusta luovan ja antoisan.

    En tiedä osasinko kuvata prosessia, mutta näin se menee. Tässä täytyy kuitenkin muistaa että myös taiteellisella työkentällä on sekä luovuttaneita työntekijöitä että ohjaajia jotka eivät piittaa henkilökohtaisista työpanoksista ja toiveista.

    Eihän fudistakaan voi pelata pelkällä tekniikalla? Se vaatii myös pallosilmää, joukkueentuntemusta, tilannesilmää, henkistäpääomaa, fyyssistäpääomaa, ja näiden luovaa käyttöä luovasti?

    Mihin päädymme? Siihen että kaikki ihmiset eivät toimi luovalla tavalla elämässään ja toiset taas toimivat. Että hyvä työnohjaaja, tai vaikka kasvattaja ottaa tämän asian huomioon yhteisössään kun yhdessä tavoitellaan jotakin tavoitetta.

    Vain tämä takaa parhaan tuloksen niin työn kuin ihmisen kannalta. Sillä on muistettava kuten kirjoitit ettei ihminen ole kone, työt eivät tekemällä lopu. Joten kyllä sitä flowta pitääkin metsästää jostakin jos se puuttuu ja rupeaa jo syömään miestä.

    Johtaminen on varmaan kanssa yksi nykyisen yhteiskunnan "taiteenlaji"... :) ? Ja kansamme menttaliteetti kanssa :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Haikailen enemmänkin tuon luovuuden perään. Kyllähän esiintyvät taiteilijat varmasti pääsevät juuri tuon ainutlaatuisuuden kokemisen kautta siihen ihanaiseen Flow -tilaan.

      Eroahan siinä tietysti on, tanssijan ja isossa orkesterissa klassista musiikkia soittavan työssä. Toisessa esiintyy yksilö tai yksilöt, toisessa ryhmä.

      Edelleen: On hienoa, kun talikolla lantaa navetasta poisheittelevä maajussi heitää sen 56003586:dennen lantakokkareen ja kykenee yhä uudelleen kokemaan sen ainutlaatuisena Flow -elämyksenä. Tai kun viulusolisti vetää Sibeliuksen viulukonserttoa opus nelkytseiskaa 1864:nnen kerran, en hetkeäkään epäile sitä ainutlaatuisuutta ja taiteen tuomaa jalat-irti-maasta Flow:ta.

      Mutta kummalla on tilaa luoda, käyttää luovuuttaan?

      Ainakin Turkan Jouko sanoi reippaan avoimesti, että hän odottaa näyttelijältään määrätietoista ohjaajan ohjauksen noudattamista pienistä yksityiskohdista lähtien. Turkan mielestä Luovuuteen taipuvainen näyttelijä ei ole hyvä näyttelijä.

      Ja pahoin pelkään, että näin ajattelee Joukon kanssa moni muukin johtaja organisaatiosta tai toimialasta riippumatta.

      Liekö tämä karannut alkuperäisestä aiheesta, mutta juuri tuo mainitsemasi ainutlaatuisuuden kokeminen työssä ja työsuorituksissa on sellainen tavoite, johon pitää pyrkiä.

      Hyvää juhannusta! Flow:ta tiedossa, joskaan ei työn kautta.

      Poista
  7. Mielestäni tansiija tanssiryhmässä, kuten näyttelijä muussa kuin monologissa on kuiten soittaja orkesterissa... joten kyllä siinä pitää vaan pitää auki sydäntään ja AISTEJAAN jotta pystyy siihen flowhun. Mikään asia ei edes lannan luonti mene tännän, kuten eilen.

    Turkka pyrki tekemään ohjaustyöstä jumalan työtä. Ehkä hän huomasi ettei ikinä kykene ohjailemaan ihmistä niin hyvin kuin luova ihminen itse itseään? Jos vähääkään teet luovaa työtä osaat löytää tuosta argumentistani sen oleellisen siemenen. Ohjaajaa tarvitaan luovassa työssä..."raameiksi" niille väreille joita käytetään suuhteessa teokseen jolla jotakin halutaan sanoa.

    Minäkin ehkä eksyin polulta..mutta haluan vielä lisätä, koska toit antoisalla tavalla esille asioita ja jatkoit pohdintaa, että eihän itse työn täydy aina "maistua ja mennä" flown mukaisesti. Mutta työn tulee voida tuntua silti merkitykseltään antoisana ja sellaisena että sen sisällä voi henkisesti hyvin ja voi nähdä työn osana omaa filosofista maailmaa....? Eikö, tai muuten on jokin pielessä kuten Hakala toteaa ja kirjoittaa.

    Tosin olen ollut siivoilemassa aikoinanai HOK:in kahvipaahtimolla ja siellä kaikki ihanat ihmiset ottivat työläisinä työn hyvin nöyrästä näkökulmasta käsin. Moitti montaa asiaa olevan ihan päin metsää, mutta kun asia ei heille muka kuulunut vaan "johdolle", niin ei tehnyt asialle mitään. Minä en sellaiseen työyhteisöön sopisi, vaikka siis olivat aivan ihania ihmisiä.

    VastaaPoista