torstai 28. elokuuta 2014

Akateemiset työttömät otsikoissa - taas

Eilen törmäsin jälleen uutiseen akateemisten työttömyyden uudesta noususta. Akavan mukaan korkeakoulutuksen saaneita on työttömänä nyt jo yli 50 000.

Luku on suuri ja nousukulma on ollut, toden totta, huima. Vuoden takainen luku oli 40 000, ja vielä kesälläkin vain muutamia tuhansia suurempi.


Näitä puntaroidessa palautui mieleeni takavuosieni työ Maisterihautomossa. Kysehän oli opiskelijoista, joiden gradu oli syystä tai toisesta viivästynyt.

Kohtasin vuosien aikana jos jonkinlaista akateemista elämänkohtaloa. Monet opiskelijat avautuivat gradun teon ohessa enemmänkin elämästään — myös taistelusta työmarkkinoilla.

Olenpa saanut sittemminkin terveisiä näiltä loistavilta tyypeiltä. He ovat muistelleet jotenkin kaihon sekaisesti ”onnellista maisterihautomoaikaa”.

Jokin aika sitten

Sain muutaman piiitkän viestin eräältä hyvin lahjakkaalta kielten opiskelijalta, joka hänkin onnistui lopulta tutkintonsa saamaan.

Meilissään tämä maisteriksi valmistunut ilmaisi turhautumisensa (akateemisen) koulutuksen tarjoamaan tukeen työmarkkinoilla.

Kas näin hän kirjoittaa (olen saanut häneltä lainausluvan, joskin koetan käyttää tekstiä siten, ettei kukaan vain tunnista henkilöä):


”Pääsin gradun jälkeen vakuutusyhtiön frankkariyrittäjälle duuniin muka vakituiseksi, mutta tyyppi jätti konttorin vastuulleni vielä oppivaiheessa ja lopulta laisti kaikista velvollisuuksistaan kuten palkanmaksusta.

Emoyhtiö ei paljoa jeesannut, yritti vaan manipuloida mua jatkamaan erikoisilla järjestelyillä.

Vaikka kaikkensa antaa ja enemmän, mitään ei käteen jää

Akatemian piirissä maailmalla olisi ehkä sittenkin ollut omalla tavallaan turvallisempaa kuin tuppukylä-[kotikaupungissani], mutta olin sulkenut [...] oven takanani kiinni, tyyliin "takana loistava tulevaisuus".

Kun ei ollut sitten kuitenkaan minkäänlaista kutsumusta siihen apurahojen metsästelyyn ja munkkiluostarimaiseen tutkimustyöhön tehden tikusta asiaa.


Halusin olla oikeiden ihmisten kanssa ja tehdä oikeita töitä. Kevättalvella pääsin takaisin [piip]toimistoon ensin työllistettynä ja sen jälkeen taas palkollisena.

Nyt on kuudes pätkä pötkössä ja kaksi uutta burnoutia takana. Tämänhetkinen työsuhde on kirjoitettu vuoden loppuun.

En ole aikeissa palata kouluun lähiaikoina

Valmistuin vihdoin ammattiinkin tässä, viime vuoden elokuussa. Olen siis höpötieteiden maisterin lisäksi kunniallisesti [piip]virkailija. Perustutkinto.

Kyllä se 33 vuoden opiskelu saisi hetkeksi riittää, mutta tiedä mitä taas joutuu tekemään 1.1. alkaen.


Siivoojille kai aina on töitä ja sitäkin olen harjoitellut aikoinaan au-pairina.

Tulotasokin pysyisi samana eikä kai koko ajan tarvitsisi pelätä pätkän loppumista, kun siivouspalvelut on enimmäkseen jo ulkoistettu ja siivousta tarvitaan aina.

Hyvinvointivaltio oli mahdoton unelma, johon ei enää ole varaa, kun kaikki ulkoistettiin muualle, sellutehtaat, kännykät ja likapyykit.”

Kirje oli paljon pidempi ja vivahteikkaampi, mutta lainasin siitä joitakin ydinkohtia. Täytyy myöntää, että mietteliääksi veti. Vetää vieläkin.

Sitäkin olen miettinyt

Että, minkähän verran itse koulutuksella lie yhteyttä noihin nopeasti kasvaneisiin työttömyyslukuihin? Entä jos koulutus etääntyy yhä enemmän työelämän todellisuudesta?

Kuulin nimittäin juuri, että esimerkiksi tradenomiopiskelijat olivat jossakin nousseet protestoimaan omaa koulutustaan, koska kaikki kauppa uhkaa nykyään karata verkkoon ja silti opiskelijoille ”opetetaan lähikauppaa”.


Miksi kukaan ei koulussa puhu verkkokaupan massiivisesta kasvusta, tivasivat opiskelijat.

Toisaalta, on harhaa ajatella juuri minkään koulutuksen tarjoavan 1:1 nykyisen työelämän vaatimia taitoja.

On muuten väitetty, että opimme jopa noin 70 % kaikesta oppimastamme muualla kuin koulussa (tai korkeakoulussa).

Uskon itse, ettei arvio kauaksi heitä. Hyvä koulutus lienee sellainen, joka antaa riittävän hyvän pohjan työelämän vaatimien erityistaitojen oppimiselle.

Ratkaisevasti tärkeämpää kuin osaaminen (valmistumisen jälkeen) on oikea asenne. Voimia teille, jotka etsitte työtä! Koettakaa jaksaa pitää lippua korkealla.

keskiviikko 20. elokuuta 2014

Kun pinsettiote muuttui hipaisuksi

Törmäsin puolivahingossa brittilehden juttuun, jossa nuori perheen isä teki rohkeahkon paljastuksen.

Isä tunnusti sekä häpeävänsä että surevansa sitä, että perheen kolmivuotias miehenalku oli yllättäen paljastunut täysiveriseksi iPad-addiktiksi.


Tapahtumaketju alkoi eräänä aamuna kello neljä. Päättäväinen miehenalku oli seistä töröttänyt Nalle Puh –pyjamassaan vanhempien vuoteen äärellä: "Isä, haluan iPadin." 

Perheen iPadia säilytettiin vanhempien yöpöydällä ja tätä poika oli taapertanut hakemaan. Tähän isä oli siis havahtunut.

Todettuaan yöpöydän kellosta vallitsevan anivarhaisen isä oli taluttanut poikansa kiireen vilkkaa takaisin sänkyyn. "Ehei, et sinä mitään iPadia tarvitse. Nyt on yö. Nyt nukutaan."

Kului muutama tunti

Kello seitsemältä vanhempien puhelin herättää. Hilattuaan itsensä sängyn laidalle nuori isä huomaa jotakin olevan pielessä. iPad - se on tiessään!

Arvoituksen ratkaisu istuu olohuoneessa jalat ristissä. Siellä siis pelaa pää savuten samainen 3-vuotias äänekästä Peppa pig –nimistä videopeliä.


Samalla paljastuu, että laitteen akku on jo puoliksi tyhjä. Touhua oli siis jatkunut vähintään kaksi tuntia!

Kun iPad irrotetaan päättäväisen lapsen hyppysistä, tämä järjestää aidon primitiivireaktion. Vanhemmat saavat pojan hädin tuskin ruokittua ennen päiväkotiin lähtöä.

Nyt joku luulee, että olen teknologian vihaaja

En ole, pidänhän tätä blogiakin. Sitä paitsi, minulla on myös itselläni iPad (tosin työnantajan hankkima) ja jopa kosketusnäyttöpuhelin.

Silti olen seurannut hiukan ristiriitaisin tuntein ns. Y-sukupolvea edustavien vanhempien kasvatuskokemuksia.


"Oli niiiin huvittavaa, kun Mimmu (13 kk) istui sohvalla lasten kirja sylissään ja yritti koko ajan vaan zoomata kirjan sivua isommaksi!"

Huvittavaa kyllä, mutta pitäisikö meidän hiukan myös huolestua siitä, että lapsemme eivät tulevaisuudessa enää omaksukaan pinsettiotetta siinä vuoden iässä, vaan oppivatkin sen sijaan tyylipuhtaan (kosketusnäytön) hipaisuotteen?

Pitäsikö meidän huolestua?

Mitä jos kolmivuotias ei kiinnostu pätkääkään kynäksi sanotusta kapineesta? Entä, ellei lapsi ole nähnytkään saksia, vaan elänyt elämänsä keskellä tabletteja, usbeja ja hiiriä?

En tiedä. Äänestän sen puolesta, että hiukan voisimme huolestua. Pinsetti- ja pihtiotteella on molemmilla ihan vissi merkityksensä lapsen kehityksessä.


Nämä kehityksen merkit eivät ole historian juoksuhautoihin kaivautuneiden neuvolan kukkahattutätien outoja mielenjuolahduksia, vaan eräs osoitus siitä, että lapsemme aivojen kehitys on oikeassa tahdissa.

Onhan oikeaoppisen hipaisuliikkeen oppiminen osoitus aivojen ja lihasten yhteistyöstä sekin, mutta voi se osoittaa myös muuta.

Se voi olla oire siitä, että lastemme elämä on kuolettavan tylsää ilman tablettitietokonetta tai älypuhelinta. Se voi olla vihje siitä, että meillä on vanhempina liian kiire tai, että emme kerta kaikkiaan vain jaksa leikkiä lapsen kanssa.

Eiväthän laitteet lapsia pilaa

Ei, vaan se, että niillä korvataan kasvatus ja läsnäolo. Vastikään tehtiin eurooppalainen tutkimus, jonka yhtenä tavoitteena oli antaa suosituksia lasten ruutuajalle.

Kuulin siitä perhetutkimuksen professori Kimmo Jokiselta.

Jokinen painotti, että tutkimuksen tehneet tutkijat olivat nimenomaan aivotutkijoita. Suositukset annettiin siis aivojen kehityksen näkökulmasta. Muitakin suosituksia toki on.


Alle kolmivuotiaille suositeltava ruutuaika on tämän tutkimuksen mukaan nolla tuntia päivässä. Ei ole paljon, ei.

Lapset ikävuosien 3 - 7 välillä saisivat tuon raportin suositusten mukaan viettää aikaansa ruudun äärellä puoli tuntia päivässä.

Alakouluikäisille suositeltava ruutuaika on tunti päivässä ja yläkouluikäisille puoli tuntia enemmän.

Häh! Mitä teen koko loppupäivän, kivahtaa Ville 8 -vuotias. Jaa’a, ehkä siinä jäisi hetki aikaa majan rakentamiselle tai vaikkapa kymmenelle tikulle laudalla.

perjantai 8. elokuuta 2014

Vettä sängyssä ja taksilla kilpaa

Aina ei saa ihan sellaista palvelua kuin odottaisi – tarkoitan siis yrityksiltä, jotka ovat sillä töin. Ja kun hintatasokin on tässä rakkaassa kotomaassamme se, mikä se on, niin sehän kyllä korpeaa...

En vain oikein tiedä, miten tämmöistä olisi fiksua käsitellä julkisuudessa, vaikkapa siis blogissa.

Kun ei haluaisi yhden tai muutaman tapauksen perusteella mustamaalata yhtäkään yritystä, joka kovasti pinnistelee tehdäkseen parhaansa.


Teen nyt siten, että en paljasta yrityksen nimeä. Voi kuitenkin käydä niin, että (vakaasta yrityksestäni huolimatta) kekseliäimmät lukijat äkkäävät yrityksen. Sille en mahda mitään.

Kerro jo kokemuksesi! hoputtaa jo joku. Ok, kerron pari viimeisintä. Olisi niitä kyllä muitakin.

Näin menee niistä ensimmäinen

Eräänä kuulakkaana iltayönä astuin kiskoilla kulkevaan kulkuneuvoon aikomuksenani saavuttaa maamme kaunis pääkaupunki varhain seuraavana aamuna.

Ajatukseni oli siis nukkua hyvä, rauhaisa yö tuossa kiskoilla vakaasti kulkevassa kulkuneuvossa. Vaunu lähti Kokkolasta aikataulun mukaisesti heti puolen yön jälkeen kello 00:22.

Minulla oli työasioita määränpäässäni, joten ollakseni iskussa olin varannut käyttööni oikein ykkösluokan makuupaikan. Ykkösluokka tarkoitti sitä, että sain koko hytin itselleni.


Olin tehnyt näin ennenkin. Yleensä homma on hoitunut hienosti, jopa niin, että yövyn mieluummin tässä kulkuneuvossa (jota en siis vieläkään hienotunteisuussyistä paljasta) kuin hotellissa - eipähän tarvitse lähteä edellispäivänä.

No, kulkuneuvoon astuttuani asianmukainen virkailija tuli näyttämään minulle hytin ja tarkastamaan lippuni. Hänen vielä ovella ollessaan katsahdin alavuodetta ja totesin peitteen olevan ”oudosti”.

Se oli näet puoliksi rullattu vuoteelle 

Ikään kuin siinä olisi nukuttu... Kysäisinkin: "Ei kai tässä ole jo joku nukkunut?" "Ei" vastaa tämä virkamies ponnekkaasti: "Se on vaan käännetty tuo peite." Hyvän yön toivotettuaan hän poistui.

Kuinka ollakaan, kun olin valmis yöpuulle, otin kiinni peitteestä ja totesin sen olevan märkä. Joku oli kaatanut sille jotakin. Peite oli märkä arviolta puolen neliömetrin alueelta, vieläpä ihan kunnolla.


Sama olotila koski myös patjaa. Sekin oli märkä niin laajalta alueelta, ettei ollut mitään mahdollisuutta makoilla siinä kastumatta.

Ei kun yläpetille. Minä 190-senttinen jo harmaantunut kaveri tungen siis itseni sinne modernin makuuvaunun yläpetille (oletteko muuten käyneet siellä?).

Oli ahdasta ja erilaista

En mahtunut sinne kunnolla suoraan, vaan jalkani ottivat kiinni seinään toisessa päässä vuodetta. Ja pää kumahteli toiseen päähän. Ja kattoon kun nousin istualleni.

Nyt kysytte, miksi en ottanut heti yhteyttä ao. virkailijaan? Kas, siksi, että tämä ehti luikia tiehensä ja kulkuneuvo oli pitkä kuin nälkävuosi. Noin kello 00:30 en halunnut lähteä puoleksi tunniksi yökävelylle. Väsyttikin.

No, kului se yö yläpetilläkin. Aamulla heräsin ja menin pesulle. En käynyt suihkussa (vaikka sellainen olisi ollut käytössäni) ja ehkä hyvä olikin, etten käynyt.


Nähkääs, vettä ei tullut altaan päällä olevasta hanasta juurikaan yhtään!

Vain pienen pieni liru valui hanasta niin, että sain parahultaisesti kainaloni kostutettua. Pesuainetta en uskaltanut käyttää, kun ajattelin, ettei vesi riitä sen pois viruttamiseen. Sekin vähäinen noro loppuu kuitenkin pian, epäilin.

Kerroin kokemuksestani vaunuvirkailijalle Pasilassa. Hän oli tullut kulkuneuvoon Seinäjoelta. Hän oli hyvin ystävällinen + valitteli kovin ja tästä annan hänelle hyvää palautetta.

Toinen kokemus

Kerronpahan vielä samaan syssyyn toisen kokemuksen paria kolmea viikkoa aiemmalta ajalta. Kulkuneuvo on jälleen sama ja yhtiökin on sama, vaikka en sitä edelleenkään paljasta.

Olin lähdössä jälleen Helsinkiin työmatkalle. Nousin tällä kertaa Kokkolasta kello 06.11 lähtevään aamuvaunuun, jonka piti olla yrityksen tarjoama nopea yhteys pääkaupunkiin.


Laskin ehtiväni moisella kyydillä Tallinnan laivaan, joka lähtisi 11.30 Katajanokalta. Niin olin tehnyt ennenkin.

Kuinka ollakaan kulkuneuvo Seinäjoelta eteenpäin olikin vaihtunut luvattua paljon antiikkisemmaksi vekottimeksi, josta sitten kuulutettiinkin oikein virkailijan toimesta: "Ottakaa huomioon, että kyyti myöhästyy jokaisella asemalla hieman lisää".

Tampereen kohdalla olin jo huolissani siitä, ehdinkö laisinkaan laivaan – niin verkkaista oli kyyti. Soitinkin huolestuneena työnantajani edustajalle.

"Hyppää taksiin!"

Työnantajani edustaja sanoi, etten kyllä pääse laivaan, ellen hyppää kulkuneuvosta heti Hämeenlinnassa ja pyydä taksia ajamaan todella lujaa Helsinkiin. Uskoin häntä ja tein niin.

Ajoin siis Hämeenlinnasta ao. kulkuneuvon kanssa taksilla kilpaa Helsinkiin (joka muuten maksoi sekin Jaguar-kyyti vielä erikseen noin 170 euroa). Onnistui. Ehdin nipin napin.


Kuten sanottu. Toisinaan ottaa pannuun tämmöinen. Minä maksan itseni kipeäksi makuuhytistä, jotta saisin todella hyvät olosuhteet ja sitten joku valopää on käynyt kaatamassa puoli vesisangollista jotakin (vettä kai se oli) vuoteelle.

Kuten myös nopeasta yhteydestä joudun maksamaan itseni kipeäksi – joka sitten vaihdetaan minulta kysymättä johonkin museo-osaston klonk klonks -vehkeeseen.

Joskus tuntuu kuin esimerkiksi raideliikenteeseen tarvittaisiin tässä maassa kilpailua. Ehkä se laatukin paranisi.

Asiakaspalvelu toimii nihkeästi

Tulkoon sanottua, että kirjoitin runsassanaisen palautteen yhtiön viestintäpäällikölle. Hän vastasi heti ystävällisesti, pahoitteli ja laittoi palautteeni organisaatiossa eteenpäin. Kiitos siitä.

Mutta sitten menikin pari viikkoa, eikä kuulunut yhtikäs mitään. Kun ei kuulunut, kirjoitin saman palautteen yhtiön toimitusjohtajalle ja muutamille hallituksen valituille nimekkäille jäsenille.


Alkoipa tapahtua. Sain heti kohta asiakaspalvelusta pitkähkön selityksen siitä, mikä on mahtanut olla ongelmien syy. Sitä ei itse asiassa tiedetty.

Minulta kysyttiin myös osoitetta, mihin voitaisiin postittaa yhtiön tarjoama hyvitys kärsimästäni. Annoin osoitteeni toiveikkaana.

Muutaman päivän päästä tuli postitse kirje, jonka sisältä paljastui kaksi (2, två) kappaletta 20 euron lahjakorttia (!), jotka kuulemma voidaan käyttää ao. yhtiön matkalippuja ostettaessa.

Että semmoista.