Kun pinsettiote muuttui hipaisuksi

Törmäsin puolivahingossa brittilehden juttuun, jossa nuori perheen isä teki rohkeahkon paljastuksen.

Isä tunnusti sekä häpeävänsä että surevansa sitä, että perheen kolmivuotias miehenalku oli yllättäen paljastunut täysiveriseksi iPad-addiktiksi.

Tapahtumaketju alkoi eräänä aamuna kello neljä. Päättäväinen miehenalku oli seistä töröttänyt Nalle Puh –pyjamassaan vanhempien vuoteen äärellä: "Isä, haluan iPadin." 

Perheen iPadia säilytettiin vanhempien yöpöydällä ja tätä poika oli taapertanut hakemaan. Tähän isä oli siis havahtunut.

Todettuaan yöpöydän kellosta vallitsevan anivarhaisen isä oli taluttanut poikansa kiireen vilkkaa takaisin sänkyyn. "Ehei, et sinä mitään iPadia tarvitse. Nyt on yö. Nyt nukutaan."

Kului muutama tunti

Kello seitsemältä vanhempien puhelin herättää. Hilattuaan itsensä sängyn laidalle nuori isä huomaa jotakin olevan pielessä. iPad - se on tiessään!

Arvoituksen ratkaisu istuu olohuoneessa jalat ristissä. Siellä siis pelaa pää savuten samainen 3-vuotias äänekästä Peppa pig –nimistä videopeliä.

Samalla paljastuu, että laitteen akku on jo puoliksi tyhjä. Touhua oli siis jatkunut vähintään kaksi tuntia!

Kun iPad irrotetaan päättäväisen lapsen hyppysistä, tämä järjestää aidon primitiivireaktion. Vanhemmat saavat pojan hädin tuskin ruokittua ennen päiväkotiin lähtöä.

Nyt joku luulee, että olen teknologian vihaaja

En ole, pidänhän tätä blogiakin. Sitä paitsi, minulla on myös itselläni iPad (tosin työnantajan hankkima) ja jopa kosketusnäyttöpuhelin.

Silti olen seurannut hiukan ristiriitaisin tuntein ns. Y-sukupolvea edustavien vanhempien kasvatuskokemuksia.

"Oli niiiin huvittavaa, kun Mimmu (13 kk) istui sohvalla lasten kirja sylissään ja yritti koko ajan vaan zoomata kirjan sivua isommaksi!"

Huvittavaa kyllä, mutta pitäisikö meidän hiukan myös huolestua siitä, että lapsemme eivät tulevaisuudessa enää omaksukaan pinsettiotetta siinä vuoden iässä, vaan oppivatkin sen sijaan tyylipuhtaan (kosketusnäytön) hipaisuotteen?

Pitäsikö meidän huolestua?

Mitä jos kolmivuotias ei kiinnostu pätkääkään kynäksi sanotusta kapineesta? Entä, ellei lapsi ole nähnytkään saksia, vaan elänyt elämänsä keskellä tabletteja, usbeja ja hiiriä?

En tiedä. Äänestän sen puolesta, että hiukan voisimme huolestua. Pinsetti- ja pihtiotteella on molemmilla ihan vissi merkityksensä lapsen kehityksessä.

Nämä kehityksen merkit eivät ole historian juoksuhautoihin kaivautuneiden neuvolan kukkahattutätien outoja mielenjuolahduksia, vaan eräs osoitus siitä, että lapsemme aivojen kehitys on oikeassa tahdissa.

Onhan oikeaoppisen hipaisuliikkeen oppiminen osoitus aivojen ja lihasten yhteistyöstä sekin, mutta voi se osoittaa myös muuta.

Se voi olla oire siitä, että lastemme elämä on kuolettavan tylsää ilman tablettitietokonetta tai älypuhelinta. Se voi olla vihje siitä, että meillä on vanhempina liian kiire tai, että emme kerta kaikkiaan vain jaksa leikkiä lapsen kanssa.

Eiväthän laitteet lapsia pilaa

Ei, vaan se, että niillä korvataan kasvatus ja läsnäolo. Vastikään tehtiin eurooppalainen tutkimus, jonka yhtenä tavoitteena oli antaa suosituksia lasten ruutuajalle.

Kuulin siitä perhetutkimuksen professori Kimmo Jokiselta.

Jokinen painotti, että tutkimuksen tehneet tutkijat olivat nimenomaan aivotutkijoita. Suositukset annettiin siis aivojen kehityksen näkökulmasta. Muitakin suosituksia toki on.

Alle kolmivuotiaille suositeltava ruutuaika on tämän tutkimuksen mukaan nolla tuntia päivässä. Ei ole paljon, ei.

Lapset ikävuosien 3 - 7 välillä saisivat tuon raportin suositusten mukaan viettää aikaansa ruudun äärellä puoli tuntia päivässä.

Alakouluikäisille suositeltava ruutuaika on tunti päivässä ja yläkouluikäisille puoli tuntia enemmän.

Häh! Mitä teen koko loppupäivän, kivahtaa Ville 8 -vuotias. Jaa’a, ehkä siinä jäisi hetki aikaa majan rakentamiselle tai vaikkapa kymmenelle tikulle laudalla.