tiistai 23. syyskuuta 2014

Johtajan kova elämä

Yritykset saneeraavat. Terveysyhtiö Mehiläinen kertoi eilen tiedotteessaan pitkäaikaisen toimitusjohtajansa ”jättäneen” yhtiön.

Tiedote ei suoraan kerro toimarin saaneen tyylipuhtaat potkut, mutta kyllähän siinä siitä oli kysymys.

Nimittäin, yhtiön hallituksen puheenjohtajan suulla kerrotaan, kuinka Mehiläinen tarvitsee ”uusia näkökulmia ja vahvaa uudenlaista johtajuutta” pärjätäkseen vahvasti myös tulevaisuudessa.

  
”Näistä syistä olemme yhdessä [tj:n] kanssa päätyneet siihen, että nyt on oikea hetki etsiä Mehiläiselle uusi toimitusjohtaja."

Kuukautta aiemmin Mehiläinen oli kertonut aloittaneensa yt-neuvottelut, joiden piiriin kuului 420 työntekijää. Henkilöstön vähennystarve oli noissa neuvotteluissa noin 10 prosenttia.

Eihän tämä toki uutta meille ollut

On näitä uutisia kuultu jo vuosia. Pari viikkoa sitten kerrottiin, kuinka omalle toimitusjohtajalleen potkut antanut Voimaosakeyhtiö SF laittoi samalla kertaa uusiksi koko johtonsa. Jospa se auttaisi.

Myös Fennovoimaan toimenpiteellä oli vaikutuksia. Samoihin aikoihin kerrottiin sairaalakalusteyhtiö Merivaara Oy:n toimitusjohtajan ”lähteneen”. Potkuista oli taaskin kyse.


Elokuun loppupäivinä Realia-konsernin (= asunto- ja toimitilahallintaa) toimitusjohtaja vapautettiin tehtävistään ”luottamuspulan” takia.

Myös Eniron toimitusjohtaja vaihdettiin elokuussa. Heinäkuussa yhtiö oli julkistanut odotuksia heikomman tuloksen. Osakkeen kurssi oli romahtanut ja henkilöstövaihdosten aalto oli alkanut.

Kuntasektorillakin tapahtuu. Kuulemma Kittilän kunnan "potkuvaliokunta" on juuri saanut valmiiksi raporttinsa, jonka mukaan nykyinen kunnanjohtaja ”ei ole kelvollinen” jatkamaan työssään.

Keskikesä oli hiljaisempaa

Aivan loppukeväästä juomayhtiö Hartwall vaihtoi toimitusjohtajaansa. Edelliselle annettiin kengän kuva takamukseen, koska ”yhteistyö ei ollut toiminut optimaalisesti”.

Einesyhtiö Apetit erotti toimitusjohtajansa Vapun alla. Perusteluna oli, että osa tuotteista oli heikosti kannattavia ja yhtiö tarvitsi ”uudenlaista johtamista” uudistaakseen liiketoimintaansa.

Viking Linen toimitusjohtaja saneerattiin ulos maaliskuussa…


Huh huh. Kylmä hiipii selkäpiissä kun näitä tavailee. Ei ole johtajana oleminen helppoa tämän päivän työelämässä, ei.

Ellet itse johda (kapteeni Kaarnan tavoin) rlautaisesti ja ”uudenlaisesti”, ellet alituiseen tehosta ja karsi rönsyjä, pian löydät itsesi kilometritehtaalta.

Potkut ovat aina tunteiden myrsky

Kyllä potkiva taho itsekin kärsii, tietää kauppatieteiden lisensiaatti Tiina Martelius-Louniala, joka valmistelee aiheesta väitöskirjaa. Tutkimuksen nimikin on kuvaava: ”Kuka lohduttaisi johtajaa”.

Tutkija kertoo kiinnostuneensa aiheesta kuunnellessaan uutislähetystä, jossa potkiva johto oli kuvannut yt-neuvotteluja ”henkisesti ja fyysisesti erittäin raskaaksi prosessiksi”.

Martelius-Louniala päätti haastatella johtajia, jotka olivat joutuneet irtosanomaan alaisiaan. Hän oli yllättynyt positiivisesti siitä, että johtajat olivat suostuneet niinkin helposti haastateltaviksi.

Useimmista johtajista tuntui vapauttavalta purkaa tuntojaan. Kaikkein avoimimpia kuuluvat olleen naisjohtajat. Miesten lukkiutuneita ajatusten syövereitä piti kaivella jo enemmän.


Potkujen antaminen kuuluu nostaneen ylös monenlaista tunnekirjoa: löytyi jännitystä, pelkoa, myötätuntoa, sääliä, väsymystä, mutta myös syyllisyyttä.

Mitähän tähän nyt sanoisi… Kyllähän me tämän olemme aavistaneet, mutta hyvä on, että asia todetaan oikein tutkimuksin.

Myönnän. Totta kai olisi tukusti enemmän syitä pohtia muun henkilöstön kohtaloa ja selviämistä näinä kovina aikoina.

Heitä on lukumääräisesti enemmän ja heillä on edessään todellinen selviämisen ongelma - toisin kuin ylimmällä johdolla.

Se on niin iso asia, että otan sen käsittelyyn toisella kertaa. Se on ihan oma lukunsa.

maanantai 15. syyskuuta 2014

Rakenna kiviaita, saa kavereita!

Britannian yleisradioyhtiö BBC etsi jokin aika sitten maailman kaikkien aikojen parasta formulakuskia. Jokaiselta F1-tiimin jäseneltä pyydettiin ehdotuksia.

Myös Suomen Mika Häkkinen pääsi ehdolle.

BBC:n oma formulatoimittaja Andrew Benson kuvaili Häkkistä vaiteliaaksi hemmoksi, josta media ei tahtonut saada nyhtämälläkään mitään järjellistä irti.

”Häkkinen piti pitkiä taukoja, ja sanoi sitten erittäin vähän mitään merkityksellistä antaen itsestään hieman hölmön kuvan.”


Ei kai tuo aivan yllättävää ollut. Onhan näitä tämmöisiä kuvauksia kuultu. ”Suomalaiset vaikenevat kahdella kielellä” totesi kirjailija Bertolt Brecht’kin käväistessään Suomessa joskus 1940-luvulla.

Kirjassa Toisten Suomi eli mitä meistä kerrotaan maailmalla käy ilmi, kuinka kansainvälinen kirjallisuus on jo vuosisatoja väsymättä kelannut samaa suomalaisuutta: väkivahvuutta, pelottomuutta, julmuutta, kykyä tulla toimeen vähällä ja - niin tietysti — vaiteliaisuutta.

Kyllä kotimainenkin kirjallisuus...

Vai, mitähän meidän pitäisi sanoa siitä, että muuan Tuntemattoman sotilaan keskeisistä päähenkilöistä on Ville Vaiteliaana tunnettu, luutnantti Koskela?

Tai, mitä pitäisi sanoa siitä lehtikuningas Aatos Erkon elämää kartoittavan kirjan tarjoamasta kuvasta, jossa Sanoma Osakeyhtiön omistaja, vaikuttaja ja kansainvälisiä verkostoja laajasti hyödyntänyt mies kuvattiin yhdeksi Suomen vaikutusvaltaisimmista ja vaiteliaimmista miehistä?


Miksi päähäni ylipäätään pälkähti kirjoittaa postaus tuppisuisista suomalaisista?

Siksi, että minulla on tuoreita toisenlaisia kokemuksia. Ne tulivat aivan yllättäen esille kasaillessani perinteistä kiviaitaa maantien kupeeseen tonttimme etukulmalla.

Kiviaita hymyilyttää, puhututtaa

Tämä kiviaitahomma on edelleen kesken. Työ on ollut monella tapaa sykähdyttävää, mutta myös hidasta vieden jo yli kuukauden illat.

Silti se on ollut mukavaa, suorastaan rentouttavan hauskaa. Tätä väitettä on ehkä vaikea uskoa (kivet ovat painavia, yleensä aivan väärän mallisia jne.), mutta niin se vain on.

Mutta, takaisin asiaan: voitteko uskoa, että näiden muutaman viikon aikana tämän keskentekoisen aidan äärellä minua on seisahtunut jututtamaan kymmenittäin ihmisiä!


Se on kosolti suurempi määrä tontin kupeella, tien reunalla jututettuja ihmisiä kuin asumamme neljännesvuosisadan aikana yhteensä.

”Hieno aita! Mutta on siinä vaan kamala työ, vai onko?” Ja siitä se on lähtenyt. Juttelu.

Pälähti mieleeni, että tässähän on kyse kokonaan uudesta yhteisöllisyyden muodosta: kiviaidasta! Tee kiviaita, saat seuraa ja rupattelukavereita.

Laukaisevia tekijöitä tarvitaan

Tämä urakointi osoitti, ettei puhumattomuusväitteissä perää ole. Kyllä me suomalaiset puhumme, mutta laukaisevat tekijät tuntuvat olevan erilaisia! Koiraharrastajilla lienee samoja kokemuksia.

Ei tämä puhumattomuus toki helppo asia ole. Törmäsin vastikään Väestöliiton näkemykseen, jonka mukaan juuri puhumattomuus purkaa parisuhteita meillä Suomessa. Ongelma on kuulemma vain lisääntymään päin.


Ongelmallisista asioista ei voida – vai, eikö ehditä? — vapaasti ja toisia kuunnellen keskustella ja niin sitten päädytään siihen lohduttomaan tilanteeseen, jossa tiet lähtevät eri suuntiin. 

Tuli mieleeni, että ehkä meillä pitäisi olla enemmän ”kiviaitoja” ja muita laukaisevia tekijöitä. Kyllä joissakin tilanteissa olisi vaan saatava suu auki ja kyettävä sanomaan, mikä mielen päällä kaihertaa.

Kaikilla asioilla on kaksi puolta: jotenkin ymmärränkin meitä suomalaisia.

Voihan se olla raskasta puhua paljon, jos lausuttavana on sellaisia sanahirviöitä kuin 38 kirjaimen mittainen sana määräenemmistöpäätöksentekojärjestelmä?

PS. Kuvat kiviaitani kupeelta. Valmista on jo 30 metriä, tekemättä 15 metriä.

perjantai 5. syyskuuta 2014

Haluatko olla luova? Kävele!

Ihmisten arkipäivän käsitykset luovuudesta ovat usein pahasti virheellisiä. Luovat ihmiset (vaikkapa taiteilijat) eivät suinkaan ole keskuuteemme eksyneitä outoja kummajaisia.

Heidän mielikuvituksensa ei ole silkkaa säkenöintiä, eikä heidän luovuutensa lepää pelkkien Ahaa-elämysten varassa.

Myöskään inspiraatiot eivät ole säännöllisiä vieraita luovan ihmisen arjessa.
  

Amerikkalainen kuvataiteilija Chuck Close on sanonut asian jotenkin näin: ”Amatöörit ne täällä istuvat odottelemassa inspiraatiota. Me muut ilmestymme paikalle ja alamme töihin.”

Luovat ihmiset ovat toki itse tienneet aina tämän.

He ovat omasta mielestään tavallisia ihmisiä, joilla on ehkä himpun verran parempi kyky hyödyntää tajuntansa vastaanottamaa ärsyketulvaa.

Rytmityksen mestareita

Tuore luovuustutkimus on tarttunut kiinni luovien ihmisten tavalliseen arkeen.

On alettu epäillä, että luovat ihmiset osaavat hyödyntää keskimääräistä paremmin päivittäisiä rutiinejaan. He ovat sittenkin ehkä jonkinlaisia arjen rytmityksen mestareita.

Tällaisen epäilyn äärelle on tultu, kun on paneuduttu todella luovien ihmisten elämään ja siihen, miten he ovat työskennelleet.


Tietoa on löydetty esimerkiksi taiteilijoiden elämäkerroista.

Yksi tutkijoita kiinnostanut henkilö on ollut säveltäjä Ludwig van Beethoven. Kun hänen rutiineihinsa on perehdytty, on pantu merkille, että mies oli todella ahkera kävelijä.

Sävelmestarin retket Wienin ympäristön metsäisiin laaksoihin eivät kuitenkaan olleet mitä tahansa astelua, vaan vissillä tarkoituksella siivitettyjä ajatuksensyventämisretkiä.

Kynä ja pala paperia

Polkuja tallatessaan Beethoven antoi ajatusten viilettää aamupäivällä syntyneiden nuotinnosten läpi. Taskun pohjalla miehellä oli kynä ja pala paperia.

Kun ideoita alkoi pulputa – ja niitähän tunnetusti pulppusi —, mies seisahtui, etsi kelvollisen alustan ja raapusti ne muistiin.


Ei Beethoven luovana kävelijänä toki poikkeus ollut.

Esimerkiksi brittisäveltäjä Benjamin Britten väitti aikanaan, että lounaan jälkeen hänen oli ihan pakko päästä kävelylle "jos ylipäänsä aikoo tietää, minkä ääressä loppupäivänsä viettää."

Taiteilijoiden ohella myös käsityöläisten ja arkkitehtien tiedetään hienosäätäneen töitään nimenomaan kävelemällä.

Kävely luo elintärkeän kuilun

Stanfordilaisten tutkijoiden mukaan kävelyssä on itua. He ovat alkaneet puhua leikillisesti jopa kävelystä luovuuden ainesosana.

Juju on siinä, että ihminen pystyy tuottamaan merkittävästi enemmän uusia ideoita liikkeen - vaikkapa juuri kävelyn — aikana kuin paikalla istuen.

Kävely rytmittää työn. Se kiskoo luovan työn tekijän irti työpöytänsä materiaalista. Samalla se luo selvän rajan kahden hyvin erilaisen toimintaympäristön välille.


Vaikka kävelijä aistii reittinsä varrelta uusia ärsykkeitä, nämä ovat erilaisia kuin ne, joiden ääressä pääasiallinen työ tapahtuu.

Uudet ärsykkeet synnyttävät mielleyhtymiä tuoden myös luovaan työhön uusia, usein ennakoimattomia ulottuvuuksia.

Tutkijat tähdentävät, etteivät Beethoven ja muut luovat ihmiset suinkaan olleet aamukävelijöitä. He sijoittivat kävelyn (tauon) keskelle päivän tiiveintä työrupeamaa.

Näin he pakottivat itsensä katselemaan uudesta kulmasta jotakin, jonka olivat juuri hetki sitten saaneet aikaiseksi. Kävely muutti tuotosta joskus hyvinkin paljon!

Siispä kävelylle!