maanantai 27. lokakuuta 2014

Ääriyhteiskunta

Aina toisinaan sitä törmää asioihin, joita ei pienessä mielessään aivan ymmärrä.

Siihen sarjaan ilmiöitä lajittelen sen keski-ikäisen lenkkeilijän, joka juoksee, tai ehkä paremminkin, raahustaen hoippuu vastaan kadulla.

Ensin vain vilkaisen ja sitten vilkaisen toisen kerran. Toinen kerta riittää varmistamaan, että on hän taitaa olla vaikeuksissa, itse asiassa todellisissa vaikeuksissa.

Hän on vaikeuksissa siitäkin huolimatta, että käyttää olosuhteisiin nähden niukkaa asua, vaatetukseen sointuvaa hikinauhaa ja juomapulloa.


Vaikeudet ilmenevät lenkkeilijän käytöksestä. Siitä, että hän läähättää. Hänen katseensa harittaa. Hänen jalkansa liikkuvat enää niin lähellä tien pintaa, että pelkään hänen milloin tahansa kompastuvan naamalleen.

Vaikka haluaisi, tilannetta ei voisi millään kuvata hallituksi ja luontevaksi.

Mutta, miksi. Miksi se ei ole luonteva?

Ehkä se sittenkin johtuu juoksijan ilmeestä, hänen irvistyksestään. Kehon kielestä.

Tai suupielen sylkivanasta yhdistettynä silmien etäälle luotuun tuijotukseen. Ilme nimittäin on sellainen, että jota kuta vastaantulijaa saattaisi illan hämärässä pelottaa.


Nyt haluaisin ripustaa tämän lenkkeilijän laajempaan asiayhteyteen.

Mieleeni nousee taannoinen radio-ohjelma, jossa muuan lääkäri loihe ääneen ihmettelemään sitä, kuinka ammattiauttajien vastaanotolle tuntuu hakeutuvan yhä useammin ihmisiä, jotka ovat mitä merkillisimmillä tavoilla päätyneet rajalle — oman jaksamisensa äärirajalle.

Moni on uupunut työssään

Sen lääkäri ymmärsi. Mutta joukossa on myös niitä, joiden uupumuksen taustalla ei näyttäisi olevan ilmiselvää työperäistä syytä.

Yhden yhteisen nimittäjän tämä tohtori uskoi löytäneensä. Hyvin monia näistä ihmisistä tuntuu leimaavan äärimmäinen periksiantamattomuus.

Oletuksensa esitettyään hän heittäytyi monisanaisesti pohtimaan yhteiskuntaa, joka synnyttää moista asennetta.


Mistä mahtaa johtua, että keskuudessamme on aina vain enemmän ihmisiä, jotka tuntuvat tähtäävän kaikin mahdollisin, ja ilmiselvästi joskus jopa mahdottomin keinoin äärimmäiseen tulokseen?

Kun aloitetaan hölkkäharrastus, se vedetään viimeiseen tappiin saakka riippumatta siitä, onko lapsuudessa tai varhaisnuoruudessa tullut juostua oikein ratakierrostakaan yhtäjaksoisesti.

Ei siinä kaikki

Sama äärimmäisyyden tavoittelu näkyy muuallakin: työssä, vapaa-ajassa, asumisessa, omissa ja lasten harrastuksissa, omistamisessa ja jopa suhteessa omaan kehoon.

Työ vaatii paljon, mutta ellei viikkoon mahdu kolmea, neljää trendikästä harrastusta, elämä on jotenkin niin vajaa.

Kun vartalo ei muuten kykene vastustamaan ikääntymisen vaikutuksia, tilataan kesäloman aluksi aika kauneuskirurgiaan ja rasvaimuun.


Hulppean asumisen edellyttämiä lainoja lyhennetään kulutusluotoilla, jotta rikkeetön julkisivu säilyisi.

Sanokaa, ei kai se näin voi mennä. Periksi antamattomuus ja suomalainen sisu ovat jaloja pohjoisen kansan piirteitä, mutta ääri-ilmiöinä ne ovat hirmuisia taakkoja.


Ajattelen niin, että kyky arvioida omia mahdollisuuksia on yksi aikuisuuden kriteeri. Ellemme kykene näkemään ja myöntämään omaa rajallisuuttamme, me murrumme.

Moni on murtunutkin.

maanantai 20. lokakuuta 2014

Kukkia ja kissoja vanhuksille

Nyt se on tutkimuksin todettu. Brittitutkijat ovat osoittaneet, että jos somistat parilla huonekasvilla muuten ankeaa ja virikkeetöntä toimistoa, voit lisätä työn tuottavuutta jopa 15 prosenttia.

Asiaa selviteltiin kahdella pitkäaikaisella seurantatutkimuksella, joista toinen tehtiin Isossa-Britanniassa ja toinen Alankomaissa.

Eikä siinä kaikki. Työtehon lisääntymisen ohessa uusi Vihreä Toimisto lisää työntekijöiden onnellisuutta ja jopa työn imun kokemuksia. Myös työstressin todettiin vähentyneen.

photo: John French

Johtava tutkija Marlon Nieuwenhuis, Cardiffin yliopiston psykologian laitokselta väittää heidän tutkimuksensa osoittavan, että investoiminen toimistojen tuunaamiseen kasveilla maksaa itsensä takaisin hyvinkin nopeasti.

Hyvä, että asioista puhutaan

Ovat nääs nämä toimistot sitä luokkaa, että joku Pelakuu pitäis pöydälle saada.

Tämän brittitutkimuksen sanoma on täysin linjassa niiden tutkimusten kanssa, joissa on todettu huonekasvien suorastaan hämmästyttävällä tavalla parantaneen vanhusten toimintakykyä.

photo: Juha Hakala

Tutkijoiden mukaan kasvien näkeminen ilostuttaa eniten masentuneita vanhuksia. Onneksi näin on, sillä jopa 50 prosenttia laitosvanhuksista on todettu kärsivän masennuksesta.

Jälleen tärkeää tietoa, sillä myös vanhusten hoivapaikat ovat toisinaan kovin ankeita ja virikkeettömiä. Pahimmillaan vanhuksen ikkunasta avautuu näkymä vastapäisen talon kuolleeseen, roiskerapattuun kiviseinään.

Marjapensaat, kasvimaa ja kaksi kanaa 

Kuulemma jo vanhuksen ikkunasta avautuva metsämaisema (puisto, puuryhmä tms.) tai vesi tarjoaa vanhukselle aivan toisenlaisen näkymän.

On hämmästyttävää nähdä, mitä saa aikaan muutama ikkunasta näkyvä puu, talon kivijalan viereen suunniteltu istutus tai millainen vaikutus esimerkiksi luonnonkukkakimpun tuoksulla on vanhuksiin.

photo: Shyamantha Baruah

Heidän silmänsä syttyvät loistamaan.

Luin jutun sipoolaisesta asumispalveluyksiköstä, jonka pihasta löytyy istutusten, marja- ja omenapuiden lisäksi oma kasvimaa, jota asukkaat saavat hoitaa. Uusimpina tulokkaina nurmikolla tepasteli kaksi onnellisen­ näköistä kanaa.

Kissa muutti vanhuksen arjen

Tätä kirjoittaessa muistui mieleen oman äitini kertomus tutusta vanhuksesta, jonka arjessa oli alkanut näkyä selviä alakulon ja masennuksen merkkejä.

Sitten joku oli tuonut mummelille kissanpennun. Voi, kuinka vanhuksen silmiin oli syttynyt ilo.

photo: Ryan Mcguire

Äänekäs naurukin oli pian pulpunnut ilmoille hänen seuratessaan kissanpennun väsymätöntä temmellystä räsymaton hapsujen seurassa.

Kyllä elinympäristön viihtyisyyteen kannattaa satsata!

tiistai 7. lokakuuta 2014

Go-Go, Slow-Go ja No-Go

Ei, kyse ei ole musiikin rytmeistä, eikä musiikista lainkaan. Otsikkoni viittaa tällä kertaa ikääntymiseen. Sehän meillä useimmilla on edessämme.

Törmäsin nimittäin amerikkalaiseen blogitekstiin, joka käsitteli eläkesuunnittelua. Kirjoittaja halusi tekstillään osoittaa, ettei ikääntymistä pitäisi tarkastella yhtäjaksoisena, "tasaisena" ajanjaksona.

Eivät ikääntyneet ole yhtä tasapaksua joukkoa! Ei. Ikääntyneistä puhuttaessa pitäisi aina muistaa, että ikäihmiset ovat joukko hyvin erilaisia kansalaisia.


Tuon jutun yhtenä pointtina oli rahan käyttö. Ok, käyhän sekin lähestymiskulmasta. Ehkä valittu näkökulma selittyy sillä, että kirjoittaja tosiaan oli amerikkalainen, jossa raha on perinteisesti näytellyt vieläkin suurempaa roolia kuin meillä Suomessa.

Mutta, eipäs sorruta sivuraiteelle: meidän ei siis pidä ajatella, että esimerkiksi juuri eläköitynyt, kaikin puolin vireä harmaa pantteri olisi elämäntavoiltaan samanlainen kuin vaikkapa jo pari vuosikymmentä eläkettä nauttinut seniorikansalainen.

Kolme kymmenvuotisjaksoa

Googlailtuani huomasin, että myös Yhdistyneet kansakunnat on ollut vahvasti tietoinen niistä muutoksista, joita tapahtuu ihmisessä vaikkapa 65 ja 85 ikävuoden välillä.

Tätä korostaakseen YK onkin ottanut käyttöön kolme vanhuuteen liittyvää, mielestäni kuvaavaa elämänvaihetta.


Tässä elämänvaihemallissa ikäihmiset jaetaan kolmeen eri ikäryhmään, joista kukin kattaa yhden kymmenvuotisjakson.

Ikääntymisen kymmenvuotisjaksoista ensimmäisen lasketaan alkavaksi vaikkapa eläköitymispäivästä. Jos eläkeikä on esim. 62 vuotta, ensimmäinen vaihe ulottuu siis 72 vuoteen.

Tätä ensimmäistä seniorikansalaisuuden elämänvaihetta kutsutaan Go-Go -vaiheeksi. Nimi kuvaa hyvin sitä, millaista elämä tässä ikävaiheessa voi hyvinkin olla.

Unelmia toteutetaan

Juuri eläköitynyt, vireä seniorikansalainen pääsee vihdoin tekemään niitä kaikkia asioita, joista on ehtinyt vain unelmoida.

Hän voi matkustella paljon, autella lastensa perheitä, sukututkia, ottaa yhteyttä vuosien varrelle unohtuneisiin tuttuihin, satsata loma-asumiseen ja muihin asioihin, jotka edellyttävät kykyä liikkua. 

Toinen vaihe on Slow-Go vaihe. Tämä on aikaa, jolloin ikä alkaa tuntuvasti muistuttaa olemassaolostaan. Elämänrytmiä on vähän kertaansa hidastettava.


Tässä vaiheessa monet ikääntyneet matkustelevat vielä, mutta eivät enää yhtä lailla. Nyt aletaan harrastella asioita, joita löytyy lähempää kotia: lukemista, puutarhanhoitoa, kyläilyä, käsitöitä jne.

Ja lopuksi – mikäli elinpäiviä annetaan — tullaan kolmanteen kymmenvuotisjaksoon, eli No-Go -vaiheeseen.

Tämä on aika, jota harva meistä ajattelee suurella lämmöllä, mutta joka olisi tyytyen vastaanotettava, jos ja kun se kohdalle tulee. Pelkojakin siihen saattaa liittyä.

Hyvinvointivaltion perustukset natisevat

No-Go –vaihe on aikaa, jolloin erilaiset vaivat ja sairaudet alkavat muistuttaa olemassaolostaan. Emme voi enää fyysisesti tehdä asioita, joita haluaisimme tehdä.

Monet tuohon ikävaiheen saavuttaneista tarvitsevat apua päivittäin, jopa suuren osan päivästä.

Lukemani amerikkalaistekstin (näitä oli useampiakin) mukaan ilman asianmukaista suunnittelua esimerkiksi hoitojärjestelyt voivat olla suorastaan mahdottomia toteuttaa ilman etukäteissuunnittelua, ilman sukanvarren säästöjä.


Nyt tullaankin suomalaiseen hyvinvontivaltioon. Vaikka asia on tapetilla jatkuvasti, täytyy sanoa, että onneksi meillä sentään vielä joltisestikin pelaa vaikkapa kunnallinen vanhustenhoiva!

Ihaillen olen katsellut, kuinka monissa, jopa lukuisissa vanhusten hoivakodeissa ja palveluyksiköissä tehdään suorastaan antaumuksellista työtä ilman, että hoivaa säädeltäisiin vain ja ainoastaan vanhuksen (tai omaisten) maksukyvyn perusteella.

Toki senkin tiedän, ettei näin voi jatkua ikuisesti. Väestömme ikääntyy, sosiaali- ja terveyssektorin menot kasvavat uhkaavasti, työlliset (lue: verotulot) vähenevät ja paine radikaaleihin ratkaisuihin (myös ikääntyneiden hoivan alalla) kasvaa.

Olihan tuo viime viikon eläkeratkaisukin yksi siihen suuntaan. Se pani mietteliääksi.