maanantai 27. lokakuuta 2014

Ääriyhteiskunta

Aina toisinaan sitä törmää asioihin, joita ei pienessä mielessään aivan ymmärrä.

Siihen sarjaan ilmiöitä lajittelen sen keski-ikäisen lenkkeilijän, joka juoksee, tai ehkä paremminkin, raahustaen hoippuu vastaan kadulla.

Ensin vain vilkaisen ja sitten vilkaisen toisen kerran. Toinen kerta riittää varmistamaan, että on hän taitaa olla vaikeuksissa, itse asiassa todellisissa vaikeuksissa.

Hän on vaikeuksissa siitäkin huolimatta, että käyttää olosuhteisiin nähden niukkaa asua, vaatetukseen sointuvaa hikinauhaa ja juomapulloa.


Vaikeudet ilmenevät lenkkeilijän käytöksestä. Siitä, että hän läähättää. Hänen katseensa harittaa. Hänen jalkansa liikkuvat enää niin lähellä tien pintaa, että pelkään hänen milloin tahansa kompastuvan naamalleen.

Vaikka haluaisi, tilannetta ei voisi millään kuvata hallituksi ja luontevaksi.

Mutta, miksi. Miksi se ei ole luonteva?

Ehkä se sittenkin johtuu juoksijan ilmeestä, hänen irvistyksestään. Kehon kielestä.

Tai suupielen sylkivanasta yhdistettynä silmien etäälle luotuun tuijotukseen. Ilme nimittäin on sellainen, että jota kuta vastaantulijaa saattaisi illan hämärässä pelottaa.


Nyt haluaisin ripustaa tämän lenkkeilijän laajempaan asiayhteyteen.

Mieleeni nousee taannoinen radio-ohjelma, jossa muuan lääkäri loihe ääneen ihmettelemään sitä, kuinka ammattiauttajien vastaanotolle tuntuu hakeutuvan yhä useammin ihmisiä, jotka ovat mitä merkillisimmillä tavoilla päätyneet rajalle — oman jaksamisensa äärirajalle.

Moni on uupunut työssään

Sen lääkäri ymmärsi. Mutta joukossa on myös niitä, joiden uupumuksen taustalla ei näyttäisi olevan ilmiselvää työperäistä syytä.

Yhden yhteisen nimittäjän tämä tohtori uskoi löytäneensä. Hyvin monia näistä ihmisistä tuntuu leimaavan äärimmäinen periksiantamattomuus.

Oletuksensa esitettyään hän heittäytyi monisanaisesti pohtimaan yhteiskuntaa, joka synnyttää moista asennetta.


Mistä mahtaa johtua, että keskuudessamme on aina vain enemmän ihmisiä, jotka tuntuvat tähtäävän kaikin mahdollisin, ja ilmiselvästi joskus jopa mahdottomin keinoin äärimmäiseen tulokseen?

Kun aloitetaan hölkkäharrastus, se vedetään viimeiseen tappiin saakka riippumatta siitä, onko lapsuudessa tai varhaisnuoruudessa tullut juostua oikein ratakierrostakaan yhtäjaksoisesti.

Ei siinä kaikki

Sama äärimmäisyyden tavoittelu näkyy muuallakin: työssä, vapaa-ajassa, asumisessa, omissa ja lasten harrastuksissa, omistamisessa ja jopa suhteessa omaan kehoon.

Työ vaatii paljon, mutta ellei viikkoon mahdu kolmea, neljää trendikästä harrastusta, elämä on jotenkin niin vajaa.

Kun vartalo ei muuten kykene vastustamaan ikääntymisen vaikutuksia, tilataan kesäloman aluksi aika kauneuskirurgiaan ja rasvaimuun.


Hulppean asumisen edellyttämiä lainoja lyhennetään kulutusluotoilla, jotta rikkeetön julkisivu säilyisi.

Sanokaa, ei kai se näin voi mennä. Periksi antamattomuus ja suomalainen sisu ovat jaloja pohjoisen kansan piirteitä, mutta ääri-ilmiöinä ne ovat hirmuisia taakkoja.


Ajattelen niin, että kyky arvioida omia mahdollisuuksia on yksi aikuisuuden kriteeri. Ellemme kykene näkemään ja myöntämään omaa rajallisuuttamme, me murrumme.

Moni on murtunutkin.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti