tiistai 7. lokakuuta 2014

Go-Go, Slow-Go ja No-Go

Ei, kyse ei ole musiikin rytmeistä, eikä musiikista lainkaan. Otsikkoni viittaa tällä kertaa ikääntymiseen. Sehän meillä useimmilla on edessämme.

Törmäsin nimittäin amerikkalaiseen blogitekstiin, joka käsitteli eläkesuunnittelua. Kirjoittaja halusi tekstillään osoittaa, ettei ikääntymistä pitäisi tarkastella yhtäjaksoisena, "tasaisena" ajanjaksona.

Eivät ikääntyneet ole yhtä tasapaksua joukkoa! Ei. Ikääntyneistä puhuttaessa pitäisi aina muistaa, että ikäihmiset ovat joukko hyvin erilaisia kansalaisia.


Tuon jutun yhtenä pointtina oli rahan käyttö. Ok, käyhän sekin lähestymiskulmasta. Ehkä valittu näkökulma selittyy sillä, että kirjoittaja tosiaan oli amerikkalainen, jossa raha on perinteisesti näytellyt vieläkin suurempaa roolia kuin meillä Suomessa.

Mutta, eipäs sorruta sivuraiteelle: meidän ei siis pidä ajatella, että esimerkiksi juuri eläköitynyt, kaikin puolin vireä harmaa pantteri olisi elämäntavoiltaan samanlainen kuin vaikkapa jo pari vuosikymmentä eläkettä nauttinut seniorikansalainen.

Kolme kymmenvuotisjaksoa

Googlailtuani huomasin, että myös Yhdistyneet kansakunnat on ollut vahvasti tietoinen niistä muutoksista, joita tapahtuu ihmisessä vaikkapa 65 ja 85 ikävuoden välillä.

Tätä korostaakseen YK onkin ottanut käyttöön kolme vanhuuteen liittyvää, mielestäni kuvaavaa elämänvaihetta.


Tässä elämänvaihemallissa ikäihmiset jaetaan kolmeen eri ikäryhmään, joista kukin kattaa yhden kymmenvuotisjakson.

Ikääntymisen kymmenvuotisjaksoista ensimmäisen lasketaan alkavaksi vaikkapa eläköitymispäivästä. Jos eläkeikä on esim. 62 vuotta, ensimmäinen vaihe ulottuu siis 72 vuoteen.

Tätä ensimmäistä seniorikansalaisuuden elämänvaihetta kutsutaan Go-Go -vaiheeksi. Nimi kuvaa hyvin sitä, millaista elämä tässä ikävaiheessa voi hyvinkin olla.

Unelmia toteutetaan

Juuri eläköitynyt, vireä seniorikansalainen pääsee vihdoin tekemään niitä kaikkia asioita, joista on ehtinyt vain unelmoida.

Hän voi matkustella paljon, autella lastensa perheitä, sukututkia, ottaa yhteyttä vuosien varrelle unohtuneisiin tuttuihin, satsata loma-asumiseen ja muihin asioihin, jotka edellyttävät kykyä liikkua. 

Toinen vaihe on Slow-Go vaihe. Tämä on aikaa, jolloin ikä alkaa tuntuvasti muistuttaa olemassaolostaan. Elämänrytmiä on vähän kertaansa hidastettava.


Tässä vaiheessa monet ikääntyneet matkustelevat vielä, mutta eivät enää yhtä lailla. Nyt aletaan harrastella asioita, joita löytyy lähempää kotia: lukemista, puutarhanhoitoa, kyläilyä, käsitöitä jne.

Ja lopuksi – mikäli elinpäiviä annetaan — tullaan kolmanteen kymmenvuotisjaksoon, eli No-Go -vaiheeseen.

Tämä on aika, jota harva meistä ajattelee suurella lämmöllä, mutta joka olisi tyytyen vastaanotettava, jos ja kun se kohdalle tulee. Pelkojakin siihen saattaa liittyä.

Hyvinvointivaltion perustukset natisevat

No-Go –vaihe on aikaa, jolloin erilaiset vaivat ja sairaudet alkavat muistuttaa olemassaolostaan. Emme voi enää fyysisesti tehdä asioita, joita haluaisimme tehdä.

Monet tuohon ikävaiheen saavuttaneista tarvitsevat apua päivittäin, jopa suuren osan päivästä.

Lukemani amerikkalaistekstin (näitä oli useampiakin) mukaan ilman asianmukaista suunnittelua esimerkiksi hoitojärjestelyt voivat olla suorastaan mahdottomia toteuttaa ilman etukäteissuunnittelua, ilman sukanvarren säästöjä.


Nyt tullaankin suomalaiseen hyvinvontivaltioon. Vaikka asia on tapetilla jatkuvasti, täytyy sanoa, että onneksi meillä sentään vielä joltisestikin pelaa vaikkapa kunnallinen vanhustenhoiva!

Ihaillen olen katsellut, kuinka monissa, jopa lukuisissa vanhusten hoivakodeissa ja palveluyksiköissä tehdään suorastaan antaumuksellista työtä ilman, että hoivaa säädeltäisiin vain ja ainoastaan vanhuksen (tai omaisten) maksukyvyn perusteella.

Toki senkin tiedän, ettei näin voi jatkua ikuisesti. Väestömme ikääntyy, sosiaali- ja terveyssektorin menot kasvavat uhkaavasti, työlliset (lue: verotulot) vähenevät ja paine radikaaleihin ratkaisuihin (myös ikääntyneiden hoivan alalla) kasvaa.

Olihan tuo viime viikon eläkeratkaisukin yksi siihen suuntaan. Se pani mietteliääksi.

1 kommentti:

  1. Vanhukset, olivatpa sitten go-go, slow-go tai no-go elämänvaiheessa saisivat vaikuttaa ja näkyä paljon enemmän yhteiskunnallisissa konteksteissa. Tarkennettuna tarkoitan yhteiskunnallisissa keskustelufoorumeissa.

    Ttuntuu että harva vaikuttaa, vaikka vanhan ja uuden välillä olisi aina hyvä olla "silta". Mihin häviääkään moni osaava ihminen?

    Tuo vanhus on "seniori" nykyään, ja viisas tietää ettei eläkkeelle asti saa jättää listaa "toteuttamattomista unelmista". Se on pahinta itsepetosta jos niin elämänsä elää. Unelmia pitää kokoajan toteuttaa ja niille pitää olla aikaa.

    Senioreitten viisaus kiehtoo, ja kun he nauravat, niin se vasta makoisaa ja aitoa naurua on.

    Tuo blogitekstin viimeinen kuva oli sitten k a u n i s.

    VastaaPoista