perjantai 28. marraskuuta 2014

Erityiset ihmiset joukossamme

Törmäsin BBC:n uutiseen, jonka mukaan saksalainen ohjelmistoyritys SAP halusi palkata satoja autistisia työntekijöitä.

”Jo se, että palkkaamme ihmisiä, jotka ajattelevat eri tavalla ja saavat innovoimaan, auttaa meidät vastaamaan tulevaisuuden haasteisiin,” perusteli yhtiön henkilöstöjohtaja ratkaisua.


Yhtiön suunnitelmissa oli, että vuoteen 2020 mennessä heillä olisi kaikkiaan 650 autistista työntekijää, koska yhtiöllä oli ”pelkästään hyviä kokemuksia autistisista ohjelmistotestaajista”.

Tuottavuuden väitettiin parantuneen heidän ansiostaan.

Kuka sen virheen nyt löytää?!

Tämä työelämäuutinen on vain yksi esimerkki siitä, että erilaisuutta, erilaista ajattelua ja erilaista tapaa tehdä työtä arvostetaan juuri nyt ehkä enemmän kuin koskaan ennen. Se on hienoa.

Ohjelmistoyritys SAP:in kokemukset ovat oiva osoitus siitä, että työelämässä on esimerkiksi paljon tehtäviä, jotka vaativat hyvin kapea-alaista osaamista.


Tässä tapauksessa työ vaati tekijältään myös herkeämätöntä tarkkaavaisuutta.

Juttelinkin asiasta erään asiantuntijan kanssa. Hän sanoi, että mainitsemani tietokoneohjelmien testaus on juuri tällainen tyypillinen erityistilanne.

Kun kuolettavan pitkässä koodirämpsyssä on pieni piilotteleva virhe, on enemmän kuin kullanarvoista, että joku bongaa sen, ja vielä parempi, että joku tekee sen nopeasti.

Tietoa puuttuu

Tällaisia erityisosaajia on tavattu nimenomaan autistisista ihmisistä. On myös huomattu, että monilla parhaista ohjelmoijista on todettu Aspergerin oireyhtymä tai pakko-oireinen häiriö (OCD, obsessive-compulsive disorder).

Juuri tämän tyyppisten tilanteiden myötä on alettu pohtia, mitä ja kuinka paljon (lue: kuinka vähän) me todella tiedämme esimerkiksi autistisista ihmisistä ja heidän kyvyistään.

Alan tutkijat puhuvat autismin kirjosta. Sillä viitataan sairauteen (tai: sairauksien ryhmään), jossa on kaksi hyvin eri puolilta.


Yhdessä ääripäässä ovat ihmiset, jotka kykenevät osallistumaan täysin työelämään, heillä on laaja sosiaalinen verkosto, ystäviä ja he tulevat hämmästyttävän hyvin toimeen elämässään.

Toisessa ääripäässä ovat ihmiset, jotka tarvitsevat arkeensa monenlaista tukea. Usealla heistä on diagnosoitu kehitysvamma, joka saattaa edellyttää myös jatkuvaa hoitoa.

Asenneilmaston muutoksen äärellä

Perinteinen tarkastelu on ollut ongelmalähtöistä: mitä kaikkea autistiset ihmiset eivät kykene tekemään? Nyt katse on käännetty siihen, missä asioissa autistiset ihmiset ovat hyviä.

Autistisia ihmisiä on myös pidetty henkisesti jälkeenjääneinä. Aivan tuoreimmissa tutkimuksissa on kuitenkin nostettu esille epäilyksiä, etteivät erot esimerkiksi älykkyydessä tai yleisessä toimintakyvyssä ole sittenkään niin säännönmukaisia kuin on oletettu.


On jopa viitattu tutkimuksellisiin yleistyksiin, joita on tehty liian vähäisen tai muuten puutteellisen aineiston pohjalta.

Tuoreen, kiintoisan toisen näkökulman aiheeseen tarjoaa Montrealin yliopistossa työskentelevä psykiatri Laurent Mottron.

Omien kokemustensa pohjalta Mottron päättelee, että ehkä autismi ei ole oikeastaan ​​sairaus ollenkaan. Kenties se on pikemminkin erilainen tapa katsella maailmaa. 

lauantai 15. marraskuuta 2014

Unohdetuista salasanoista menoja — vai sittenkin säästöä?

”Mulla on ongelma. Elikkä, tulin juuri lomalta, jonka aikana en tietenkään käyttänyt työkonettani. Siitähän seurasi se, etten nyt meinaakaan muistaa salasanaani?!”

Oliko tuttua? Minulla on näin käynyt. Parikin kertaa.

Joskus ongelma pahentaa se, että luulen muistavani. Saatan olla ”melkein varma”, että tiedän salasanani, mutta itsepäinen kone väittää sitä vääräksi. Selvittelyä sekin vaatii.


Voivotus liittyy tietysti tuohon taannoiseen uutiseen, jonka mukaan Espoon kaupunki maksaa vuosittain 200 000 euron laskun työntekijöittensä salasanaunohtelun takia.

Ongelma ajoittuu lomien jälkeiseen aikaan ja on kuulemma samanlainen koko Suomessa.

Mistä kustannukset tiedetään?

Siitä, että, Espoon kaupunki on ulkoistanut it-palvelunsa yritykselle, joka puolestaan veloittaa jokaisesta salasanavaihdoksesta 18 euroa. Ja nämä maksaa siis kaupunki.

Yle uutisoi asiasta ja tuli samalla ynnänneeksi, kuinka tuohon rumbaan kuluvalla rahalla voisi palkata vaikkapa neljä uutta lähihoitajaa.


Tietysti voisi laskea, miten paljon muissa kaupungeissa menee salasanojen unohteluun, mutta suoraviivaista se ei ole, koska hommaa ei ole kaikkialla samalla tavoin ulkoistettu.

Kuntaliiton mukaan noin joka kolmannessa kunnassa vastaava ulkoistus on tehty. Ja vaikka ei olisi tehtykään, ei se ilmaista ole sekään. Jostakin aika on otettava.

Jäin miettimään asiaa

Olisiko asiaan toista näkökulmaa? Miten olisi tämä rentoutumisnäkökulma: ellen lomani jälkeen enää muista salasanaani, eikö se ole sentään merkki siitä, että loma on tehnyt tehtävänsä, eli rentouttanut?

Ei ole tullut lueskeltua työsähköposteja.

Yksi tulokulma asiaan voisi olla salasanoja kohtaan esitetty kritiikki. Miten pitkään näin voidaan edetä?

Ainakin meillä täällä yliopistolla alkaa olla niin paljon salasanoja ja tunnuksia näihin iki-ihaniin sähköisiin systeemeihin, ettei kai ole ihmekään, jos unohtelua tapahtuu.


Paitsi, että niitä on paljon, ne ovat entistä mutkallisempia (erikoismerkkeineen) ja myös pidempiä. Muistikuormaahan siitä ilman muuta tulee.

Onpa joku väittänyt salasanojen muistamista (tai, unohtelua) jopa tietoyhteiskunnan isoimmaksi yksittäiseksi käytännön ongelmaksi.

No, ehkä tulevaisuus tuo mukanaan jotakin todella uutta tällä saralla. Askel siihen suuntaan voisi olla vaikkapa sormenjälkitunnistus, jollainen hienous minulla on omassa kotiläppärissäni.

Se tosin ei ole pomminvarma, läheskään. Usein saan pyyhkäistä lukualuetta kymmenenkin kertaa sormellani ennen kuin rohjake hyväksyy minut käyttäjäksi.

Antidementoiva aivojumppa?

Entä voisiko salasanajumppa olla peräti terveyttämme ylläpitävä asia? Nimittäin, jos päivittäin ponnistelemme pakon sanelemana salasanajumppaa parikin minuuttia, se on vuotta kohden paljon aivovoimistelua.

On nimittäin muistitutkijoita, jotka pitävät suorastaan positiivisina näitä kiperiä tilanteita, joita salasanoistakin koituu.


Jos tätä ajatuslinjaa mennään eteenpäin ja ajatellaan salasanoja dementian ennaltaehkäisijänä, niin ehkäpä nyt ei puhutakaan enää menoerästä, vaan kokonaisuutena peräti säästöstä.

Jokainen salasanapinnistely siirtää laitoshoidon tarvetta hieman kauemmaksi tulevaisuuteen! Haitanneeko siis, jos joku näistä silloin tällöin unohtuukin?

Tätä aloin miettiä luettuani, että esimerkiksi Ruotsissa dementian hoitokulut ovat tätä nykyä kaksi kertaa suuremmat kuin maanpuolustuksesta koituvat kulut.

Ei aivan pikkuraha. Kaikki hyvä apu on tarpeen, ristikot, sudokut ja kiperät salasanatkin.

torstai 6. marraskuuta 2014

Käytät vain hippusen aivoistasi, vai miten se onkaan?

Nature Reviews Neuroscience uutisoi lokakuisessa jutussaan oppimiseen ja erityisesti aivoihin liittyvistä myyteistä.

Monet ihmiset uskovat esimerkiksi teorioihin sokerihumalasta, hallitsevasta aivopuoliskosta, käyttämättömästä aivokapasiteetista jne.

Aivotutkijoiden mukaan nämä uskomukset ovat kyllä - kieltämättä - suosittuja, mutta yhtä kaikki, myyttejä. Niillä ei ole läheskään aina mainittavaa yhteyttä todellisuuteen.



Ikävintä on, että myös monet vakavasti työhönsä asennoituvat pedagogit uskovat näihin oletuksiin. Niinpä tutkijat päättivät selvittää, kuinka yleistä moinen usko on opettajien keskuudessa.

Tutkimuksen valittiin opettajia Isosta-Britanniasta, Turkista, Hollannista, Kreikasta ja Kiinasta.

Hallitsevan aivopuoliskon myytti

Teorian mukaan vasen aivopuolisko on looginen, analyyttinen ja objektiivinen, kun taas oikea aivopuolisko on intuitiivinen, huomaavainen, tunteellinen ja subjektiivinen.

Uskomuksen mukaan kaikilla ihmisillä jompikumpi aivopuolisko on hallitseva. Yleisimmin ajattelua dominoi miehillä vasen puolisko, naisilla taas oikea.



Tutkijoiden mukaan todellisuudessa tällaista hallitsevuusjaottelua ei voi tehdä. Silti tähän myyttiin uskoo sinnikäästi 70 prosenttia tutkittujen maiden opettajista.

Uskomukselle on koetettu löytää tukea mm. magneettikuvauksin. Silti mitään viitettä vasemman tai oikean aivopuoliskon hallitsemasta ajattelusta ei ole löydetty.

Käyttämättömän aivokapasiteetin myytti


Vähintään yhtä tunnetun myytin mukaan ihmiset käyttävät vain vähäistä kymmentä prosenttia aivoistaan. Tämän väitteen todenperäisyyteen uskoo noin puolet tutkituista opettajista.

Tutkijat epäilevät, että ajatus ikään kuin ”varalla olevasta” aivokapasiteetista lohduttaa ihmisiä, jotka pelkäävät aivovammaa tai toivovat ihmeparantumista jostakin vammasta.

He toivovat, että jokin osa "käyttämättömästä 90 prosentista" voisi ottaa hoitaakseen vaurioituneen aivojenosan tehtävät.



Aivojen muovautuvuus on kyllä totta. Tiedetään, että esimerkiksi sokeutuneiden ihmisten kuuloaivokuori saattaa laajentua, jolloin he pystyvät käsittelemään kuultavaa informaatiota paremmin kuin moni näkevä.

Harmillista on, että tämän paikkaansa pitämättömän myytin takia on tuhlattu paljo rahaa älyllistä suorituskykyä parantavaan kaupalliseen hömppään.

Myytti sokerin vaikutuksesta tarkkaavaisuuteen


Kutakuinkin puolet opettajista lasten olevan vähemmän tarkkaavaisia syötyään sokeripitoisia välipaloja tai limsaa.


Tutkijat epäilevät, että tämä melko vahva myytti voi liittyä heikkoon yhteyteen, joka on joskus havaittu sokerinkulutuksen ja ADHD:n välillä.

Tätä yhteyttä ei ole kuitenkaan kyetty myöhemmissä tutkimuksissa todistamaan. Ja: vaikka se olisi todellinen, sen vaikutus on hyvin pieni, muistuttavat tutkijat.

Myytti erilaisista oppimistyyleistä

Yli 90 prosenttia opettajista uskoo, että oppilaat oppivat paremmin, jos heitä opetetaan oman tyylinsä mukaan: auditiiviset oppivat parhaiten kuuntelemalla, visuaaliset näköaistin avulla eli lukemalla ja näkemällä, ja kinesteettiset puuhaamalla itse.

Niin harmilliselta kuin se kuulostaa, tätäkään teoriaa ei toistaiseksi tue vahva tieteellinen näyttö. Siihen liittyvää kirjallisuutta kylläkin on hyvin paljon.



Se lienee vastaansanomatonta, että eri aistinalueita hyödyntämällä voimme kyllä tehostaa oppimistamme ja luoda vaihtelevia, monipuolisia oppimistilanteita.

Myytit kutistuvista aivoista ja aivopuoliskojen tiedonkulusta

Joka neljäs opettaja uskoo, että jos ihminen jättää juomatta 6–8 lasillista vettä päivässä, hänen aivonsa kutistuvat. Tämä on puppua. Uskomuksessa ei ole mitään perää.

Kaksi kolmesta opettajasta uskoo myös, että pieni liikuntatuokio parantaa aivopuoliskojen välistä tiedonkulkua.



Liikunta on toki terveellistä, mutta sen yhteyttä aivopuoliskojen väliseen tiedonkulkuun ei ole toistaiseksi osoitettu millään vakavasti otettavalla tavalla.

Liikunnan toimintakykyämme lisäävät vaikutukset johtuvat muista syistä.

Oppimisikkunoita koskeva myytti

Noin kolmannes opettajista uskoo, että on asioita, joiden oppiminen onnistuu tietyssä kasvun ja kehityksen vaiheessa.

Tässä uskomuksessa on jonkin verran perää, sillä lapsilla on todettu olevan tiettyjä herkkyyskausia, jolloin he ovat alttiimpia oppimaan tiettyjä taitoja (esim. motorisia taitoja).


Se ei kuitenkaan tarkoita, etteivätkö he kykenisi oppimaan näitä taitoja myöhemminkin, joissakin tapauksissa myös varhemmin.

Kuten sanottu, aivot joustavat, ne muuttuvat ja muotoutuvat koko elämän ajan.

Tulkoon vielä sanottua lopuksi, että tämä viittaamani lehti (Nature Reviews Neuroscience) on alansa ranking-listalla maailman neljänneksi arvostetuin.