lauantai 15. marraskuuta 2014

Unohdetuista salasanoista menoja — vai sittenkin säästöä?

”Mulla on ongelma. Elikkä, tulin juuri lomalta, jonka aikana en tietenkään käyttänyt työkonettani. Siitähän seurasi se, etten nyt meinaakaan muistaa salasanaani?!”

Oliko tuttua? Minulla on näin käynyt. Parikin kertaa.

Joskus ongelma pahentaa se, että luulen muistavani. Saatan olla ”melkein varma”, että tiedän salasanani, mutta itsepäinen kone väittää sitä vääräksi. Selvittelyä sekin vaatii.


Voivotus liittyy tietysti tuohon taannoiseen uutiseen, jonka mukaan Espoon kaupunki maksaa vuosittain 200 000 euron laskun työntekijöittensä salasanaunohtelun takia.

Ongelma ajoittuu lomien jälkeiseen aikaan ja on kuulemma samanlainen koko Suomessa.

Mistä kustannukset tiedetään?

Siitä, että, Espoon kaupunki on ulkoistanut it-palvelunsa yritykselle, joka puolestaan veloittaa jokaisesta salasanavaihdoksesta 18 euroa. Ja nämä maksaa siis kaupunki.

Yle uutisoi asiasta ja tuli samalla ynnänneeksi, kuinka tuohon rumbaan kuluvalla rahalla voisi palkata vaikkapa neljä uutta lähihoitajaa.


Tietysti voisi laskea, miten paljon muissa kaupungeissa menee salasanojen unohteluun, mutta suoraviivaista se ei ole, koska hommaa ei ole kaikkialla samalla tavoin ulkoistettu.

Kuntaliiton mukaan noin joka kolmannessa kunnassa vastaava ulkoistus on tehty. Ja vaikka ei olisi tehtykään, ei se ilmaista ole sekään. Jostakin aika on otettava.

Jäin miettimään asiaa

Olisiko asiaan toista näkökulmaa? Miten olisi tämä rentoutumisnäkökulma: ellen lomani jälkeen enää muista salasanaani, eikö se ole sentään merkki siitä, että loma on tehnyt tehtävänsä, eli rentouttanut?

Ei ole tullut lueskeltua työsähköposteja.

Yksi tulokulma asiaan voisi olla salasanoja kohtaan esitetty kritiikki. Miten pitkään näin voidaan edetä?

Ainakin meillä täällä yliopistolla alkaa olla niin paljon salasanoja ja tunnuksia näihin iki-ihaniin sähköisiin systeemeihin, ettei kai ole ihmekään, jos unohtelua tapahtuu.


Paitsi, että niitä on paljon, ne ovat entistä mutkallisempia (erikoismerkkeineen) ja myös pidempiä. Muistikuormaahan siitä ilman muuta tulee.

Onpa joku väittänyt salasanojen muistamista (tai, unohtelua) jopa tietoyhteiskunnan isoimmaksi yksittäiseksi käytännön ongelmaksi.

No, ehkä tulevaisuus tuo mukanaan jotakin todella uutta tällä saralla. Askel siihen suuntaan voisi olla vaikkapa sormenjälkitunnistus, jollainen hienous minulla on omassa kotiläppärissäni.

Se tosin ei ole pomminvarma, läheskään. Usein saan pyyhkäistä lukualuetta kymmenenkin kertaa sormellani ennen kuin rohjake hyväksyy minut käyttäjäksi.

Antidementoiva aivojumppa?

Entä voisiko salasanajumppa olla peräti terveyttämme ylläpitävä asia? Nimittäin, jos päivittäin ponnistelemme pakon sanelemana salasanajumppaa parikin minuuttia, se on vuotta kohden paljon aivovoimistelua.

On nimittäin muistitutkijoita, jotka pitävät suorastaan positiivisina näitä kiperiä tilanteita, joita salasanoistakin koituu.


Jos tätä ajatuslinjaa mennään eteenpäin ja ajatellaan salasanoja dementian ennaltaehkäisijänä, niin ehkäpä nyt ei puhutakaan enää menoerästä, vaan kokonaisuutena peräti säästöstä.

Jokainen salasanapinnistely siirtää laitoshoidon tarvetta hieman kauemmaksi tulevaisuuteen! Haitanneeko siis, jos joku näistä silloin tällöin unohtuukin?

Tätä aloin miettiä luettuani, että esimerkiksi Ruotsissa dementian hoitokulut ovat tätä nykyä kaksi kertaa suuremmat kuin maanpuolustuksesta koituvat kulut.

Ei aivan pikkuraha. Kaikki hyvä apu on tarpeen, ristikot, sudokut ja kiperät salasanatkin.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti