maanantai 29. joulukuuta 2014

Lääkebisneksen etiikkaa

"Ebolarokotteen kehittämiseksi on menossa poikkeuksellinen kilpajuoksu." Näin uutisoitiin joulukuun alun Helsingin Sanomissa.

Viruksen aiheuttamaan verenvuotokuumeeseen oli tuolloin ehtinyt kuolla yli 6 000 ihmistä pääasiassa Liberiassa, Sierra Leonessa ja Guineassa.


Taudin leviäminen on ollut nopeaa, sillä tällä hetkellä siihen on kuollut jo 7500 ihmistä. Vuoden 2014 vaihteessa kuolonuhrien lukumäärä oli noin tuhat.

Koska kyse on kaikkein köyhimpien kehitysmaiden alueilla leviävästä sairaudesta, on puhuttu paljon myös lääketeollisuuden etiikasta.

Eeettisiä ongelmia on paljon

Ebola vaikuttaa tyypilliseltä köyhien maiden taudilta, johon parannuskeinon kehittäminen ei ole ollut taloudellisesti houkuttelevaa kansainvälisille lääkeyhtiöille.

On epäilty sitä, ettei lääketeollisuutta kerta kaikkiaan kiinnosta lääkkeiden kehittäminen sellaisille alueille, joista ei löydy maksavia asiakkaita.


Aivan tällaisesta välinpitämättömyydestä ei kuitenkaan ole kyse, väittävät lääke-alaa tuntevat.

Pikemminkin kyse on kehitystyön vaativuudesta. Ebolavirusta on erityisen hankala tutkia, koska sitä ilmenee vain ajoittain ja välillä tauti suorastaan katoaa ihmisväestöstä.

Silti: markkinoiden logiikkaa on kiistämätön

Totuus nimittäin on, että yhdenkin lääkkeen tuotekehityskustannukset saattavat kohota jopa satoihin miljooniin euroihin. Jostakin tuo raha olisi aikanaan saatava takaisin.

Mikä siinä sitten maksaa, kysyy joku.

Kehitystyön loppuvaiheen laajat potilastutkimukset ovat eniten kustannuksia aiheuttava osa prosessista.


Kysymys on kehitystyön vaiheesta, johon liittyy samalla myös vaikeita eettisiä kysymyksiä.
Kun rokotetta testataan, koehenkilöt jaetaan kahteen ryhmään, joista toinen ryhmä saa oikeaa rokotetta ja kontrolliryhmä lumerokotetta.
Osa ebolatutkijoista pitää täysin epäeettisenä, että näin vakavan ja tappavan epidemian ollessa kyseessä osalle annettaisiin rokotetta, jonka tiedetään olevan täysin tehoton ebolaan.
Eikä helppoa ole alkuvaiheessakaan

Lääketeollisuudessa tuotekehitystyö saa aina alkunsa ongelman syntymekanismin tunnistamisesta.

On ratkaisevan tärkeää löytää molekyyli, jonka tiedetään vaikuttavan juuri tietyn sairauden syntyyn.

Tämän kapeaa osaamista vaativan toimen luonnetta kuvaa se, että vaikkapa 10 000 tutkittavasta molekyylistä esimerkiksi vain kaksi on markkinakelpoista ja niistäkin vain toinen kaupallisesti kannattava.


Näin tulee ymmärrettäväksi pitkä tuotekehitysaika ja vastaavasti todistetuksi se, ettei uusia kaupallisia lääketieteellisiä innovaatioita synnytetä yhdessä yössä.

Erityinen lääketieteellisen tuotekehityksen pullonkaula on kuitenkin se, että uuden tuotteen kehittäminen molekyylistä myyntilupaan kestää usein vähimmillään puolen vuosikymmentä, toisinaan jopa 12 vuotta.

Työ olisi maltettava tehdä kunnolla, mutta yhtä aikaa huolettaa kysymys, mitä sinä aikana ehtii tapahtua vaikkapa ebola-alueilla?

Onkin epäilty, että lääketehtaat olisivat toisinaan kiiruhtaneet myyntityöhön täysin tai osittain keskeneräisillä valmistella.

Jokainen muistaa muutaman vuoden takaisen sikainfluenssarokotteeseen liittyvän keskustelun. Kiirehtikö sittenkin joku markkinoille keskeneräisellä rokotteella?

tiistai 16. joulukuuta 2014

Olemme ulkoistaneet muistimme

Kysyn nyt vanhemmalta lukijailtani: oletko viime vuosien aikana huomannut muutoksia suhteessa oman muistisi käyttöön?
Kuvitellaapa tilannetta, että et muista yllättäen jotakin asiaa. Miten toimit? Et ehkä jääkään enää pinnistelemään aivojäntereitäsi, vaan nappaat pöydällä makaavan iPadin ja sitten: googletat.
                          

Vielä puolen vuosikymmentä sitten istuit tolallasi ja pinnistelit. Koetit kuumeisesti palauttaa asiaa mieleesi. Se ei ehkä tullut sinne heti, mutta sitten: se nousi kuin nousikin alitajunnan hämäristä.
Kohdistin kysymykseni meille varttuneemmille siksi, että teini-ikäiset lapsemme eivät ole ikinä toimineen kuvaamallani tavalla, siis pinnistäneet muistiaan.
He ovat aina etsineet tarpeellisen tiedon netistä.
Google-efekti
Tutkijat ovat jo jonkin aikaa panneet merkille muutoksia ihmisten muistin käytössä. Taustalla on oletus siitä, kuinka internetin hakukoneet (Google etunenässä) ovat pikku hiljaa alkaneet muuttaa aivojemme toimintaa.
On alettu puhua jopa Google-efektistä.

Lyhyessä Science –lehden jutussa kerrotaan, kuinka muutamat psykologit testasivat ihmisten ajattelua hetkellä, jolloin kohteelle esitettiin pulmallinen kysymys.
Kysymystä pohtinut ihminen ei yllättäen käyttänytkään aivojaan itse vastauksen löytämiseksi.
Sen sijaan hän suuntasi ajattelunsa toisaalle ryhtyen ajattelemaan paikkaa, josta voisi löytää vastauksen kysymykseen.
Hän ajatteli nettiä!
Erityisesti ihmiset, jotka uskoivat pääsyn nettiin olevan mahdollista kädenkäänteessä, ajattelivat enemmän itse tiedon lähdettä kuin asiaa, jota oli kysytty.
Tutkijoiden mukaan tulokset tukevat väitettä internetin kahmaisseen paikan ihmiskunnan tärkeimpänä ulkoisena muistina.

Onko tässä sittenkään mitään todella uutta? Ei ole. Nimittäin, ja jos mennään oikein kauas historiaan: mitä tekikään kirjapainotaito ihmisen muistille?
Kun ihmiset olivat siirtäneet perimätietoaan tulen äärellä kerrottujen tarinoiden muodossa tuleville polville (heidän muistiinsa), yhtäkkiä tuli Gutenberg -niminen heppu, joka alkoi monistaa kirjoja.
Mikä valtava muutos
Enää ei tarvinnut muistaa, kun tuo hyvä tarina löytyi painettuna kirjasta. Kirja löytyi hyllystä.
Tavallaan kirja oli aikansa hakukone satojen vuosien ajan. Se ulkoisti osan ihmisen muistia. Mutta, kuten sanottu: nyt on siis otettu jälleen uusi askel.

Meillä on tikut, massamuistit, pilvipalvelut jne. Mitään ei tarvitse erityisesti painaa mieleen, kun se on niin nopeasti löydettävissä muistista.

Ai, että olenko huolestunut? Kyllä tämä kieltämättä muutamia huolenryppyjä painaa otsaan.
Aivopinnistely on jäämässä pois. Ei ihme, jos nykyään puhutaan niin huolestuneeseen sävyyn muistisairauksien lisääntymisestä.

lauantai 6. joulukuuta 2014

Turhan ruikuttajat

Eilisessä lehdessä oli juttu Mikael Anderssonista, ruotsalaisesta perheenisästä. Hän oli vieraillut Pohjanmaalla, Mustasaaressa, Kansainvälisen vammaistenpäivän vieraana.

Sanomalehden kuvassa mies istui pöydällä. Hänellä ei ollut jalkoja eikä käsiä.

Älkää olko huolissanne, en putoa täältä, vakuutteli Andersson puheenvuoronsa alussa. Keventääkseen tunnelmaa mies totesi, ettei hänellä ei ole ainakaan ollut ongelmia polviensa kanssa.


Andersson on neljän lapsen isä, onnistunut mielestään monessa.

Hänen puheenvuoronsa kuitenkin osoitti, että joku joutuu jatkuvasti taistelemaan asioista, joita me muut pidämme itsestäänselvyyksinä – kuten vaikkapa maitopurkin ottaminen jääkaapista.

Melkein nielaisin muistikorttini 

Tavallinen arki tuo elämään myös kommelluksia. Hän kertoi muun muassa "melkein nielaisseensa" muistikortin, jonka oli halunnut itse vaihtaa älypuhelimeensa.

On hieno tunne, kun saa aamulla nousta sängystä, käydä vessassa ja pukeutua, totesi Andersson.


Luin jutun ja sitten vielä uudelleen kerraten pääkohdat. Kuinka totta. Pidämme niin helposti itsestään selvinä monia asioita, jotka eivät välttämättä ole sellaisia - eivät kaikille.

Valitamme ja olemme tyytymättömiä, vaikka ympärillämme on joka hetki asioita, joista saisimme olla ikionnellisia.

Huonojen olosuhteiden opetus

Minäkin siis saisin olla onnellisempi siitä, että kirjoitan tätä juttua lämpimässä tilassa kylläisenä, hyvin nukkuneena ja aamukahvini juuri juoneena.


Muistaakseni se oli Martti Ahtisaari, joka on sanonut, että jokaisen olisi kyllä terveellista päästä käymään jossakin maailman todellisessa kriisipesäkkeessä.

Ehkä silloin osaisimme tyytyä vähempään. Varmaan näinkin, mutta toisaalta: me unohdamme kokemamme niin kovin helposti.

"En enää valita"

Kaksi päivä sitten kuuntelin radio-ohjelmaa, jossa suomalainen ulkomaantoimittaja kertoi olleensa Mogadishussa, Somalian pääkaupungissa. 

Hän kertoi päättäneensä matkallaan: "Jos pääsen täältä ehjänä kotiin, en kyllä taatusti valita turhasta."

Kuinka ollakaan, kun hän sitten oli päässyt Helsinki-Vantaan lentoasemalle ja odotteli 20 minuuttia matkatavaroitaan sen lonksuvan hihan äärellä (monet olivat jo laukkunsa saaneet!), hän huomasi jo tuskittelevansa sitä, miten tätäkään ei saada tehokkaammaksi.


Tämmöisiä me olemme. Olipa meillä miten hyvät olosuhteet tahansa, silmämme ja mielemme tähyävät jostakin lähimaastosta (tai etäämpää) vähintään hieman parempaa ja hieman hienompaa.

Kaikki se ympärillämme näkyvä kauneus ja hyvyys ikään kuin sumentaa silmämme.

Mikael Anderssonin asenteessa on jotakin ihanteellista.