Turhan ruikuttajat

Eilisessä lehdessä oli juttu Mikael Anderssonista, ruotsalaisesta perheenisästä. Hän oli vieraillut Pohjanmaalla, Mustasaaressa, Kansainvälisen vammaistenpäivän vieraana.

Sanomalehden kuvassa mies istui pöydällä. Hänellä ei ollut jalkoja eikä käsiä.

Älkää olko huolissanne, en putoa täältä, vakuutteli Andersson puheenvuoronsa alussa. Keventääkseen tunnelmaa mies totesi, ettei hänellä ei ole ainakaan ollut ongelmia polviensa kanssa.

Andersson on neljän lapsen isä, onnistunut mielestään monessa.

Hänen puheenvuoronsa kuitenkin osoitti, että joku joutuu jatkuvasti taistelemaan asioista, joita me muut pidämme itsestäänselvyyksinä – kuten vaikkapa maitopurkin ottaminen jääkaapista.

Melkein nielaisin muistikorttini 

Tavallinen arki tuo elämään myös kommelluksia. Hän kertoi muun muassa "melkein nielaisseensa" muistikortin, jonka oli halunnut itse vaihtaa älypuhelimeensa.

On hieno tunne, kun saa aamulla nousta sängystä, käydä vessassa ja pukeutua, totesi Andersson.

Luin jutun ja sitten vielä uudelleen kerraten pääkohdat. Kuinka totta. Pidämme niin helposti itsestään selvinä monia asioita, jotka eivät välttämättä ole sellaisia - eivät kaikille.

Valitamme ja olemme tyytymättömiä, vaikka ympärillämme on joka hetki asioita, joista saisimme olla ikionnellisia.

Huonojen olosuhteiden opetus

Minäkin siis saisin olla onnellisempi siitä, että kirjoitan tätä juttua lämpimässä tilassa kylläisenä, hyvin nukkuneena ja aamukahvini juuri juoneena.

Muistaakseni se oli Martti Ahtisaari, joka on sanonut, että jokaisen olisi kyllä terveellista päästä käymään jossakin maailman todellisessa kriisipesäkkeessä.

Ehkä silloin osaisimme tyytyä vähempään. Varmaan näinkin, mutta toisaalta: me unohdamme kokemamme niin kovin helposti.

"En enää valita"

Kaksi päivä sitten kuuntelin radio-ohjelmaa, jossa suomalainen ulkomaantoimittaja kertoi olleensa Mogadishussa, Somalian pääkaupungissa. 

Hän kertoi päättäneensä matkallaan: "Jos pääsen täältä ehjänä kotiin, en kyllä taatusti valita turhasta."

Kuinka ollakaan, kun hän sitten oli päässyt Helsinki-Vantaan lentoasemalle ja odotteli 20 minuuttia matkatavaroitaan sen lonksuvan hihan äärellä (monet olivat jo laukkunsa saaneet!), hän huomasi jo tuskittelevansa sitä, miten tätäkään ei saada tehokkaammaksi.

Tämmöisiä me olemme. Olipa meillä miten hyvät olosuhteet tahansa, silmämme ja mielemme tähyävät jostakin lähimaastosta (tai etäämpää) vähintään hieman parempaa ja hieman hienompaa.

Kaikki se ympärillämme näkyvä kauneus ja hyvyys ikään kuin sumentaa silmämme.

Mikael Anderssonin asenteessa on jotakin ihanteellista.