Eilisessä lehdessä oli juttu
Mikael Anderssonista, ruotsalaisesta perheenisästä. Hän oli vieraillut Pohjanmaalla,
Mustasaaressa, Kansainvälisen vammaistenpäivän vieraana.
Sanomalehden kuvassa
mies istui pöydällä. Hänellä ei ollut jalkoja eikä käsiä.
Älkää olko huolissanne,
en putoa täältä, vakuutteli Andersson puheenvuoronsa alussa. Keventääkseen tunnelmaa
mies totesi, ettei hänellä ei ole ainakaan ollut ongelmia polviensa kanssa.
Hänen puheenvuoronsa kuitenkin
osoitti, että joku joutuu jatkuvasti taistelemaan asioista, joita me muut
pidämme itsestäänselvyyksinä – kuten vaikkapa maitopurkin ottaminen jääkaapista.
Melkein nielaisin muistikorttini
Tavallinen arki tuo elämään myös kommelluksia. Hän kertoi muun muassa "melkein nielaisseensa" muistikortin, jonka oli halunnut itse vaihtaa älypuhelimeensa.
On hieno tunne, kun saa aamulla
nousta sängystä, käydä vessassa ja pukeutua, totesi Andersson.
Luin jutun ja sitten vielä uudelleen kerraten pääkohdat. Kuinka totta. Pidämme niin helposti itsestään selvinä monia asioita, jotka eivät välttämättä ole sellaisia - eivät kaikille.
Valitamme ja olemme
tyytymättömiä, vaikka ympärillämme on joka hetki asioita, joista saisimme olla
ikionnellisia.
Huonojen olosuhteiden opetus
Minäkin siis saisin olla onnellisempi siitä,
että kirjoitan tätä juttua lämpimässä tilassa kylläisenä, hyvin nukkuneena ja aamukahvini juuri juoneena.
Muistaakseni se oli Martti Ahtisaari, joka on sanonut, että jokaisen olisi kyllä terveellista päästä käymään jossakin maailman todellisessa kriisipesäkkeessä.
Ehkä silloin osaisimme
tyytyä vähempään. Varmaan näinkin, mutta toisaalta: me unohdamme kokemamme niin
kovin helposti.
"En enää valita"
Kaksi päivä sitten
kuuntelin radio-ohjelmaa, jossa suomalainen ulkomaantoimittaja kertoi olleensa
Mogadishussa, Somalian pääkaupungissa.
Hän kertoi päättäneensä
matkallaan: "Jos pääsen täältä
ehjänä kotiin, en kyllä taatusti valita turhasta."
Kuinka ollakaan, kun hän
sitten oli päässyt Helsinki-Vantaan lentoasemalle ja odotteli 20 minuuttia
matkatavaroitaan sen lonksuvan hihan äärellä (monet olivat jo laukkunsa
saaneet!), hän huomasi jo tuskittelevansa sitä, miten tätäkään ei saada
tehokkaammaksi.
Tämmöisiä me olemme. Olipa meillä miten hyvät olosuhteet tahansa, silmämme ja mielemme tähyävät jostakin lähimaastosta (tai etäämpää) vähintään hieman parempaa ja hieman hienompaa.
Kaikki se ympärillämme
näkyvä kauneus ja hyvyys ikään kuin sumentaa silmämme.
Mikael Anderssonin
asenteessa on jotakin ihanteellista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti