Tohtorit työnhakijoina

Kuuntelin viikko takaperin yrittäjänä toimivaa tohtoria. Hänen puheestaan ymmärsin, että yrittäjyys ei sittenkään ollut hänelle se kaikkein luonnollisin valinta.

Pikemminkin hän oli ikään kuin ajautunut tilanteeseen. Näin siis tulkitsin tilanteen.

Vielä kymmenkunta vuotta sitten hän oli ollut terveydenhuollon ammattilainen, joka oli ollut lasten ja perheen yhteisen hyvän takia useita vuosia poissa ansiotyöstä.

Kun tilanne oli sallinut, hän oli alkanut valmistella siirtymistään takaisin kodin ulkopuolelle töihin. Työnhakutilanteet olisivat pian edessä.

Ollakseen varma osaamisestaan, hän oli päättänyt päivittää osaamistaan, opiskella hieman lisää. Uutteroinnin tuloksena syntyi maisterin tutkinto.

Ystävämme pani yllättyneenä merkille, että työelämä ei vielä tuollakaan tutkinnolla suorastaan imaissut sisäänsä. Maisteria jotenkin arasteltiin.

Eipä hätää

Opiskelu oli synnyttänyt kroonisemman tiedon janon. Itsensä kehittäminen oli luonnistanut niin hyvin, että tuore maisteri oli päättänyt jatkaa puuhiaan kirjojen parissa. Ei lisäopista haittaa liene.

Usean vuoden ahkerointi palkittiin. Lopulta taskussa oli tohtorin tutkinto. "Tämä on taatusti ansio työnhaussa" oli toivorikas tohtori onnesta mykkyrällä ajatellut.

Kuinka väärässä hän olikaan ollut. Nyt hän sai kuulla työhaastatteluissa kulkiessaan "olevansa valitettavasti ylikoulutettu" tehtäviin, joita haki. Säännöllisesti.

”Jos nyt valitsemme sinut, et pitkään täällä viivy. Tähyät kuitenkin parempiin tehtäviin.”

Tämä on valitettavan tuttua monelle tuoreelle tohtorille, mutta sanokaa, miten tähän on tultu?

Kohtaanto-ongelma

Opetus- ja kulttuuriministeriössä puhutaan (toki myös tutkijat siitä puhuvat) kohtaanto-ongelmasta. Se tarkoittaa sitä, että työmarkkinoille hakeutuvien ihmisten koulutus ei kohtaa työelämän aitoa tarvetta.

Vuoden 2015 vaihteessa erityisesti tohtorien kasvaneesta työttömyydestä puhuttiin voimistuneeseen sävyyn. Tohtoreita on liikaa suhteessa työelämän tarpeisiin, varoiteltiin.

Aivan ilmeisesti näin on, sillä loppuvuodesta 2014 meillä oli liki 1000 työtöntä tohtoria tässä maassa. Se on pitkä jono äärimmäisen koulutettua väkeä.

Kasvua tuossa työtä vailla olevien tohtorien määrässä oli edellisvuoteen verrattuna yli kolmannes. Kahden viime vuoden aikana työttömien tohtoreiden määrä on kaksinkertaistunut.

Tämän ongelman erityispiirre on se, että näin korkeasti koulutetut ovat työttöminä pitkään.

Miksi eivät sitten ala yrittäjiksi?!

Akavan tilastojen mukaan tutkijakoulutuksen saaneilla yli vuoden mittaiset työttömyysjaksot ovat yleisempiä kuin minkään muun koulutuksen saaneilla.

Mitä ihmettä! Miksi ei näitä tohtoreita kannusteta perustamaan omia yrityksiä, kysyvät nokkelimmat. Näinhän tässä esimerkkitapauksessanikin oli käynyt.

Ei se niin helppoa ole. Ongelma on siinä, että tohtorin koulutus tarjoaa yleensä äärimmäisen kapea-alaista, mutta toki syvällistä osaamista.

Kun hallitsee asioita kapeasti ja syvältä, osaaminen ei välttämättä muodosta mitään sellaista (kokonaista) sovellusaluetta, joka vastaisi johonkin arkisen elämän tarpeeseen.

Tai, tarve voi olla vaikkapa Japanissa.

Kokonaan toinen ongelma kiteytyy yrittäjyyden muista vaatimuksista. Yrityksen perustaminen vaatii (varsinkin soveltavilla aloilla) silkkaa rahaa. Sitä ei aina ole varsinkaan silloin, kun on oltu koko siihenastinen elämä opiskelijan statuksella.

Muutakin vaaditaan

Se, että kykenee tekemään kelvollisen väitöskirjan, ei valitettavasti tarkoita, että kyseinen osaaja olisi taipumuksiltaan henkilö, joka selväisi yrittäjän arjesta.

Sosiaalista lahjakkuutta tarvitaan, itseluottamusta, uskoa ja annos apinan raivoa.

Osaamistaan olisi kyettävä tuotteistamaan, myymään ja kehittämään. Olisi pystyttävä verkostoitumaan, löytämään sopivia tahoja, olemaan oikeassa paikassa oikealla hetkellä.

Mihin päädyttiin? Ei tämän helppo yhtälö ole. Kansantaloudellista tuhlausta koulutukseen liittyy paljonkin. Yhden tohtorin kouluttaminen on halvimmillaankin satojen tuhansien satsaus.

Yliopistoillekin voidaan julmistella. Ne ovat lyhytnäköisesti tuijotelleet tilastojaan; tohtoreista näet maksetaan silkkaa tulospalkkiota.

Ei yliopistojen päällimmäisenä huolena ole se, työllistyvätkö meidän tohtorit.

Niitä kiinnostaa se, kuinka monta tohtoria meidän putkesta valmistuu vuonna 2015. Kantakoon muut vastuun siitä eteenpäin, esimerkiksi siitä työllistämisestä.

Tallatut polut päässämme

Missä olitkaan sinä syyskuun päivänä vuonna 2001, jolloin kaksoistornit romahtivat? Muistan aivan selvästi tuon hetken. Olin juuri astunut Finnairin bussiin Helsingin rautatieasemalla. Auton radio oli auki.

Miksi sitten emme muista mitään toukokuun 5. päivästä vuodelta 2005? Aivan, silloin ei tapahtunut mitään, mikä olisi erottanut tuon päivän arkemme tavanomaisesta harmaudesta.

Tästä voimme vetää sen johtopäätöksen, että ihmisen muisti on kovin valikoiva. Tutkijoiden mukaan se on myös kovin epäluotettava, jos niikseen tulee.

Emme muista kuin mitättömän murto-osan kokemastamme ja kun lopulta muistamme, mielemme muokkaa tuon muiston loppuun. Se antaa sille myös sävyn.

Juuri siksi vaikkapa opiskelija, joka on menestynyt hyvin tärkeässä tentissä, todennäköisesti aliarvioi sen, miten paniikissa hän oli tenttiin mennessään. Ehkä hän ei muista ahdistustaan lainkaan. 

Tietokonevertaus ontuu

Vertaisimme mieluusti muistiamme tietokoneeseen tai ehkäpä kameraan, joka tallentaa kokemuksia sisäänsä hyvin järjestetyn arkistokaapin tavoin.

Kameran tai kuvakaappauksen kielikuvat eivät toimi, koska aivot eivät valitettavasti voi kaikessa rajallisuudessaan käsitellä kaikkea sitä dataa, jolla niitä pommitetaan.

Tästä seuraa, että aivomme joutuvat poimimaan havaitsemistamme valtavista bittimääristä jotakin. Tuo ”jotakin” poikkeaa hyvin paljon esimerkiksi samassa tilanteessa olleiden ihmisten kohdalla.

Kun haluamme muistaa kokemuksemme, aivomme ”kelaavat” kokemaansa todellisuutta ikään kuin uudelleen. Ongelma on siinä, että autenttiseen ”hakemiseen” muistin syövereistä aivomme eivät kykene.

Onkin sanottu: asioiden muistaminen ei useinkaan tarkoita, että muistaisimme asiat niin kuin ne ovat tapahtuneet. Muistomme ovat kuvajaisia todellisuudesta.

Salaperäisyydellä verhottu muistitutkimus

Tässä tullaan aivotutkimuksen ongelmien alueelle. Kaikesta vaivannäöstään ja kaikista vempeleistään huolimatta tutkijat eivät vieläkään tiedä kovin tarkasti, miten ihmisen muisti toimii.

Se tiedetään, että vasemman korvan oikealla puolella on muistikeskus — siis aivoissa. Muistin erityisyys on kuitenkin siinä, että se ei sijaitse vain yhdessä kohdassa aivoja.

Pikemminkin aivot toimivat ”verkkona”, jonka useat kohdat ovat aktiivisena yhtä aikaa.

Tällä hetkellä uskotaan, että muisti koostuu jäljistä, jotka ovat hermoverkkojen pysyviä reittejä, eräänlaisia aivojemme eniten tallattuja polkuja.

Muistiin liittyy monia mysteerejä, joita ei ole osattu selittää. Se tiedetään, että voimme ainakin periaatteessa muistaa asioita rajattomasti, sillä muistijälkien määrälle ei ole olemassa mitään ylärajaa.

Muistin harjoittaminen kiinnostaa

Tällä hetkellä ajatellaan niin, että kelvotonta muistia ei ole olemassakaan. Ainakin periaatteessa voit oppia muistamaan vaikka miten paljon. Muisti ei myöskään ole astia, joka alkaisi liian tiedon takia valua äyräidensä ylitse.

Sen sijaan muistamisen taitosi voivat olla hyvin kehittymättömät. Tämä taito on monilla muillakin meistä kovin huono. Tässä on homman juju!

Samalla tavoin kuin hauislihas tai reisilihas kehittyy oikeiden harjoitteiden myötä, myös aivojen muistitoimintoa voi kehittää harjoittelemalla.

Oikeilla harjoituksilla niistä tulee parempikuntoiset, nopeammat ja nokkelammat. Tästä on paljon todisteita ja tähän eliniän kohoamisen havainneet muistitutkijat ovat nykyisin kiinnittäneet huomionsa.

Esimerkiksi ristisanatehtäviä, shakkia, lukemista, matkustelua ja monenlaisia sosiaalisia suhteita harrastavilla aikuisilla on vähemmän orastavan muistisairauden (alzheimer) merkkejä kuin muilla.

Muista paremmin muistavat ihmiset ovat tehneet aivoillaan monipuolisia harjoituksia. Ainakin noin pääsääntöisesti - epäedullista perimää vastaan harjoituksetkaan eivät aina auta.

Melko vastikään julkistetun tutkimuksen mukaan tehostetun elintapaneuvonnan ja muistiharjoitusten vaikutukset näkyivät erityisesti yli 70-vuotiailla.

Siitä vain R-kioskille ristisanaostoksia tekemään!

Luovuususkomuksia

Yhdysvalloissa on alettu kantaa huolta siitä, että kansan luovuus sen kuin vähenee, vaikka esimerkiksi älykkyys on kehittynyt oikeaan suuntaan.

Tämmöinen kehitys on ollut kuulemma vallalla viimeiset pari vuosikymmentä. Kansallisen trauman paikka!

Ongelmaa on koetettu poistaa kaikenlaisilla luovuusneuvoilla; on kirjoitettu kirjoja, pidetty luovuusseminaareja, perustettu ideointikerhoja ja laadittu verkkosivustoja.

Kaikki ovat tähdänneet samaan: luovuus nousuun. Koettakaa ihmeessä olla keksiäämpiä!

Jotkut tutkijat (sekä Amerikassa että muualla) ovat tätä touhua seuratessaan panneet merkille paljoon luovuuspuheeseen kätkeytyneet virheelliset ja epäjohdonmukaiset väitteet. 

Otan niistä esille joitakin:

1. Luovuusoppaat kehittävät sinut luovaksi.

Väärin. Monille luova ajattelu on yhtä kuin erilainen ajattelu. Jos luovuus olisi vain erilaisuutta, oppaat kyllä toimisivat. Nehän ovat täynnä kaikkea tällaista:

"Älä ajattele mitään. Anna alitajuntasi pulputa." "Listaa epätavallinen käyttötarkoituksia keittiösi esineille." Ja niin edelleen.

Todellisen luovuuden tärkeä ominaispiirre on kuitenkin realismi, eli se, että luova ajatus on täyttämässä jotakin todellista tarvetta elämässämme.

2. Voit oppia luovaksi, kun noudatat näitä ja näitä sääntöjä.

Pöh, ei luovaa ajattelua näin opita. Luova idea tulee kutsumatta aivoihisi. Luovuus on kuin polkupyörällä ajaminen. Jokainen osaa ajaa, mutta on itsestä kiinni, kuinka pitkälle, taitavasti ja nopeasti voi ajaa.

Kykymme luovuuteen on jonkin verran yhteydessä myös geeneihimme ja koulutukseemme - tai ylipäätään siihen, mitä olemme oppineet ja elämässämme kokeneet.

3. Luovuus on ongelmanratkaisua.

Osittain totta. Luovuuden olennainen osa on kyllä ongelmanratkaisu, mutta ei niin tärkeä osa kuin yleisesti ajatellaan.

Luova ajattelu voi kyllä tuottaa ratkaisuja ongelmiin, mutta luovuuden avulla voidaan myös löytää ja suorastaan etsiä uusia ongelmia. Sekin on tärkeä luovuuden ominaispiirre.

4. Koulu tappaa luovuuden

Väärin. Ajatelkaapa alle kouluikäistä lasta. Hän voi helposti esittää vanhemmilleen vaikkapa sata kysymystä päivässä. Yläkouluikäinen kysyy harvoin yhtään mitään.

Tästä on vedetty se virheellinen johtopäätös, että koulu on kuin onkin tuhonnut lapsen luovuuden.

Ei se koulusta johdu. Tärkein syy lasten kysymysten loppumiselle on kehityspsykologinen. Lapsi on oppinut asioita, eikä hänen sen takia tarvitse kysyä. Hän on myös oppinut itse ottamaan asioista selvää.

5. Luovuus tekee onnelliseksi.

Väärin tämäkin. On hyvin vähän todisteita siitä, että luovat ihmiset olisivat muita onnellisempia. Virheoletus perustuu todennäköisesti siihen, että ongelmien ratkeamisen ajatellaan parantavan elämämme laatua.

On jopa näyttöä päinvastaisesta, eli esimerkiksi siitä, että luovilla ihmisillä on hienoista taipumusta masennukseen.

Luova ihminen voi myös itse aiheuttaa tuskaa työyhteisölleen, perheelleen, hallinnolle jne. näkemällä jatkuvasti ongelmia, haluamalla kehittää toimintoja "parempaan" suuntaan, jopa sellaiseen suuntaan, jota kukaan toinen ei haluaisi juuri nyt kuulla yhtään mitään.

6. Luovuus tekee meistä suositumpia.

Osittain totta. Luovuus voi alkuun olla potentiaalinen suosion lähde (koska olet raikas tyyppi, jolla on aina jotain mielenkiintoista tarjottavanaan).

Sekin on kuitenkin nähty, ettei liiallinen luovuus aiheuta ympäristössään mitään hyvää. Lopputuloksena on väärinymmärretty nero, jonka muistokirjoituksessa lukee: "Hän syntyi ennen aikaansa".

7. Luovuus saa sinut onnistumaan.

Väärin. On esimerkiksi todettu, että tutkimusten ja liike-elämän rahoittajat tukevat mieluummin konservatiivisia ("realistisia ja riskittömiä") hankkeita kuin "todella luovia" korkeamman riskin hankkeita.

Tämäkin osoittaa, että luovat ihmiset eivät ole ympäristönsä suosikkeja.

8. Luovuus ratkaisee kaikki ongelmat.

Eikä ratkaise. Tuntuu jopa siltä, että olisimme hukkumassa kaikenlaiseen "luovuushälyyn". Ongelma on siinä, että esitetyt "luovat ratkaisut" ovat usein ratkaisuja vääriin tai olemattomiin ongelmiin.

Ja: jos moinen oletus pitäisi paikkaansa, miksi meillä ylipäätään on ongelmia - kuten vaikkapa Syyrian kysymys tai globaali ilmaston muutos?

9. Internet tappaa luovuuden.

Väärin. Internet on kyllä vaikeuttanut monien taiteilijoiden, kirjailijoiden ja yrittäjien elämää. Kuvitellaanpa vaikkapa valokuvaajien ongelmia nykyisten globaalien, hintoja polkevien kuvapankkien äärellä.

Ei kuitenkaan ole totta, että pelkkä helppo saatavuus tappaisi luovuuden. Se vain siirtää luovuuden muualle.

Internet tekee monia perinteisesti luovuutta vaatineita tehtäviä (Tarvitsetko ideoita syntymäpäiväkakkuun? Kuinka lakana taitellaan helposti?) vaivattomaksi vapauttaen mielemme toisenlaiseen luovuuteen, ikään kuin uudelle portaalle.

PS. Kuvat 6.1.2014 puolen päivän aikaan Kokkolan Rödsöstä (pakkasta -18 C)