lauantai 28. helmikuuta 2015

Sinnikkyys — tärkeämpää kuin lahjakkuus?

Levyhyllyssämme on sävellyskummajainen: vasemman käden pianokonsertto, jonka soittaa Arthur Rubinstein.

Häh, vasemman käden konsertto?! Teokselle on aivan luonnollinen selitys. Sen on säveltänyt ranskalainen Maurice Ravel itävaltalaissyntyiselle pianistille Paul Wittgensteinille.


Wittgenstein, huomaa joku: onko tässä nyt kenties jokin  yhteys kuuluisaan filosofi Ludvig Wittgensteiniin? Kyllä vain. Herrat olivat veljeksiä.

Poikien koti oli Itävallassa. Paul syntyi vuonna 1887 ja Ludvig pari vuotta hänen peräänsä. Veljekset kasvoivat Karl ja Leopoldine Wittgensteinin varakkaassa ja lapsirikkaassa perheessä.

Lahjakkaita poikia

Perhe osallistui tiiviisti senaikaisen Wienin kulttuurielämään. Wittgensteinien luona vierailivat muiden muassa Jonannes Brahms, Gustav Mahler, Pablo Casals ja Richard Strauss.

Paul oli se, joka innostui pianonsoitosta eniten. Hänen kerrotaan musisoineen jo hyvin nuorena kotona vierailevien muusikoiden kanssa.


Vuodet kuluivat. Uuden vuosisadan toisella vuosikymmenellä veljekset joutuivat sotaan (ensimmäinen maailmansota).

Paulille, äärimmäisen taitavalle pianistille kävi sodassa huonosti, joskaan ei niin huonosti, että olisi mennyt henkikulta. Hän sai luodin oikeaan käsivarteensa ja käsi jouduttiin amputoimaan. Mies joutui myös vangiksi.

Paul ei lannistu

Punaisen Ristin vankienvaihto-ohjelman ansiosta Paul pääsi vuonna 1915 takaisin Wieniin, jossa hän palveli esikuntatehtävissä sodan loppuun saakka.

Mies ei kuitenkaan lannistunut, vaan jatkoi musiikillisten lahjojensa kehittämistä. Hän esitti, sovitti ja tilasi pianoteoksia. Jotta se olisi ollut mahdollista, hänen täytyi tilata teoksia, joissa tarvittiin vain vasenta kättä!


Maurice Ravel sävelsi hänelle kyseisen pianokonserton vuonna 1929. Muita Paul Wittgentseinile säveltäneitä olivat mm. Benjamin Britten, Paul Hindemith ja Sergei Prokofjev.

Tähän (toivoakseni) opettavaiseen tarinaan kätkeytyy kaksi tärkeää käsitettä: lahjakkuus ja sinnikkyys. Olen sitä mieltä, että on tärkeää olla sekoittamasta asennetta lahjakkuuteen.

Lahjakkuudesta ei toki ole haittaa

Mutta Paulin kohtalo osoittaa, että sinnikkyys ja keskittyvä halu saavuttaa jotakin ovat vieläkin tärkeämpiä asioita kuin lahjakkuus tai vaikkapa hyvin korkea ÄO.

Kieltämättä, joskus on tuntunut, että lahjakkuus on ollut jollekin toisinaan jopa ansa.


Nimittäin, mitä lahjakkaampi ihminen on, sitä todennäköisempää on, että hän alkaa vihellellen nojailla lahjakkuuteensa.

Tämä on tietysti virhe, sillä näin tehdessämme unohdamme tärkeimmän, unohdamme työn.

Lahjat ovat vasta pohja, perusta, josta ponnistetaan. Sinun on puurrettava lahjakkuutesi kehittämiseksi. Näin  olen sanonut myös nuorille, jotka tähyävät elämässään eteenpäin.

PS. Tilhet tulivat joukolla putsaamaan pihamme pihlajia!

torstai 19. helmikuuta 2015

Eksyksissä oman kodin keittiössä

Autoilijoiden puhelimen käyttö alkaa karata käsistä — ainakin, mitä on uskominen viime päivien uutisia. Joka toinen alle 25-vuotias somettaa ja tekstailee ajaessaan, väittää Liikenneturva.

Tämä ei vielä riitä. Heistä joka kolmas näpsii vielä valokuviakin tai videoi.
  

Toki tämä on ongelma muuallakin, ei vain Suomessa. Esimerkiksi amerikkalaiset ovat rinnastaneet moisen näpelöinnin riskeiltään humalatilaan.

Tässä tuli nyt oikeastaan parikin asiaa. En ollenkaan kiistä, etteivätkö kännykät olisi riski liikenteessä. Kyllä ne ovat ja tähän asiaan pitäisi ilman muuta saada muutos.

Mutta, mistä uutinen yleisemmin kertoo?

Eikö se ole taaskin vain yksi osoitus siitä, että levolliset hetket, jopa tauot, ovat yksi kerrallaan luikkimassa jonnekin elämämme takamaastoon, unholaan?

Rauhattomuus näkyy vähän kaikkialla. Kadulla kävellessä näpytämme kuumeisesti viestejä someen, lounaalla vieritämme facea ja kassajonossa tarkistamme vähintään ne sähköpostit.


Kokous on mitä mainioin paikka siivoilla outlookia ja vastailla viesteihin, joita on kyllä jonoksi asti. Jauhelihan ruskistumista odottaessa syntyy vaikka ostoslista puhelimeen (kuulokkeet korvilla).

Muistatteko vielä ajan, jolloin oli sentään jokin raja työn ja ei-työn välillä?


En taida sittenkään ehtiä

Minusta tuntuu, että ihmiskunnan kollektiivisessa tajunnassa ei ole ollut vielä koskaan näin kouriintuntuvaa epävarmuutta siitä, pitäisiköhän minun sittenkin olla mukana tuossa, ja ehtiä kenties sohaista vielä tuotakin.

Ilmeisesti tästä johtuen monet meistä ovat hilanneet kapulansa ihan kaikkialle, jopa wc:hen.

Surkuteltavinta on, että tämä asenteellisen illuusion kaulakiikku on vain kiristynyt.


Uskottelemme yhä kiivaammin tekevämme yhä useampia asioita yhtä aikaa ja tehokkaasti.

Tosiasiassa emme ole tehneet pitkiin aikoihin mitään keskittyneesti ja kunnolla. Läsnä lakkasimme olemasta jo kauan sitten.

Epätoivoinen jonglööri päämme sisässä

Aivojemme kognitiivista kurottelua voisi havainnollistaa mielikuvalla päämme sisällä asustelevasta epätoivoisesta jonglööristä.

Tämä raukkaparka koettaa pitää ilmassa yhtä aikaa useita palloja tuntien vahvasti, että muutama niistä kuitenkin putoaa, taas.


Kyse ole vain tuntemuksesta, vaan faktasta, kivahtavat aivotutkijat. Aivomme jaksavat kyllä hetken, mutta pian ne hyytyvät.

Nimittäin, jatkuva moniajo vaatii monin verroin enemmän polttoainetta kuin yhteen asiaan keskittyminen.

Huonon pallottelun seuraus on sekin, että alitamme todellisen tasomme, tunnemme itsemme tyhmäksi.

Niinpä. Tuijottaessani kadoksissa ollutta puhelintani jääkaapin ylähyllyllä koen vahvasti olevani eksyksissä oman kotini keittiössä.

perjantai 6. helmikuuta 2015

Nimesi kertoo älykkyydestä

Tiesittekö, että voitte tarjota itsestänne älykkään vaikutelman, kun lisäätte etunimenne ja sukunimenne väliin toisen tai jopa useamman nimen alkukirjaimet.

Paitsi vaikutelman älykkyydestä, se tarjoaa kuulemma myös vaikutelman nimenkantajan vallasta. Tämä käy ilmi parin psykologin tekemästä tutkimuksessa.
  
Kuva: Israel Sundseth

Siis tähän tapaan: John F. Kennedy, Olavi J. Mattila (takavuosien ministeri) tai Juha T. Hakala

Heheh.

Ennen kuin lukijani tukehtuu aamukahviinsa, täytynee kertoa, miksi minä itse olen virallisemmissa yhteyksissä joutunut käyttämään tuota T-kirjainta.

Kyse ei ole turhamaisuudesta

Ei ole. Ei edes epätoivoisesta pyrkimyksestä tarjota fiksumpaa vaikutelmaa, vaan siitä, että nimeni on yksinkertaisesti niin kovin, kovin tavallinen.

Nähkääs, jo pikkuisessa kotikaupungissani asuu puolenkymmentä samannimistä henkilöä. Suomalaisissa yliopistoissakin on ainakin kolme täydellistä nimikaimaani.

Kuva: Liane Metzler

Voitte arvata, meinasivatko siinä mennä takavuosina kirjat ja lehtijutut sekaisin, kun yksi näistä yliopiston tyypeistä oli kantaa ottava kirjastoihminen, yksi kasvatustieteilijä ja yksi biotieteiden edustaja.

Niinpä sitten 1990-luvulla joku oli kokoamassa Suomen tieteen suurhakemisto -nimistä katalogia. Se oli ennen tätä netin aikaa.

Tämä henkilö soitti ja kysyi: olisiko mitenkään mahdollista, että nimeeni saataisiin toisen etunimen ensimmäinen kirjain - ainakin virallisempiin yhteyksiin. Se helpottaisi heitäkin.

Erikoisia tutkimuksia

Otetaanpa vielä pari esimerkkiä näistä "älykkyystutkimuksista", jotka panevat hiukan kohottelemaan kulmia. On  kuulemma muitakin konsteja tarjota itsestään älykäs vaikutelma - näitä nousee aina silloin tällöin esille.

Yksi on se, että käyttää silmälaseja. Silmälaseja käyttäviä pidetään kuulemma vähemmän viehättävinä, mutta kylläkin enemmän älykkäinä kuin muita.

Kuva: Aurelien Bellanger

Toki myös kehyksillä on väliä: leveät kehykset luovat jonkin verran fiksumman vaikutelman kuin ohuet.

Jatkoa seuraa: pyrkiessäsi älykkääseen vaikutelmaan sinun ei pitäisi kirjoittaessasi kikkailla vaikeilla sanoilla tai mutkallisilla lauserakenteilla.

Joudut takuuvarmasti outoon valoon, jos onnistut jäämään kiinni lauseesta, jonka merkitystä et itse ymmärrä.

Onko tutkijan oltava vaikeaselkoinen?

Tämä piirre on lähellä monia korkeakouluopiskelijoita. Minullakin on kokemuksia moisesta.

Muistan, kuinka itse olin aikanaan palauttanut lisensiaatintyöni filosofian professori Reijo Wileniukselle.

Kuva: Keith Misner

Olin  jotenkin aina ajatellut, että tieteen tekijän on kerta kaikkiaan koetettava kirjoittaa vaikeaselkoisesti. Soitin Wileniukselle kuullakseni palautetta opinnäytetyöstäni. Hän oli sellaista luvannut.

"Teillä on kovin monipolvinen ja vaikeaselkoinen tapa kirjoittaa. Olen sitä mieltä, että ihminen, joka ymmärtää asiansa, osaa sanoa sen yksinkertaisella tavalla," pudotteli Wilenius.

Kuuntelin korvat punaisena.

Meni silti vielä useita vuosia, ennen kuin todella ymmärsin, millaiseen ilmaisuun tutkijan olisi tähdättävä. Nyttemmin olen koettanut toitottaa omille opiskelijoillenikin samaa.

On turha koettaa sivistyssanoilla ja vaikeilla lauseilla uskotella olevansa älykäs. Kyllä älykkyys on jotakin aivan muuta.

Kuva: Justin Leibow

Se, mitä älykkyys on, onkin sitten toinen juttu. Samoin, viittaamani tutkimukset ansaitsisivat kyllä tarkemman arvion nekin.

Kieltämättä, joskus tulee sellainen vaikutelma, että kyllä sitä veronmaksajien rahoja käytetään moneen tarkoitukseen - myös tieteen kentällä.

Onneksi ei suomalaisten veronmaksajien, näissä tapauksissa.